Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Graffitiromaanin asiantuntijuus näkyy jokaisella sivulla

Siina Sorvali, 31.1.2018
Miika Niiranen & Pekka Salminen: Sä maksat 266 s., Johnny Kniga 2017

Sä maksat on kahden helsinkiläisen rap-artistin, Gasellit-yhtyeestä tunnettujen Miika Niirasen ja Pekka Salmisen yhteistyönä syntynyt romaani, joka kertoo graffiteista ja niitä taiteilevista nuorista helsinkiläismiehistä. Kirja edustaa slice of life -genreä: teoksella ei ole varsinaisesti alkua, loppua tai niiden väliin sijoittuvaa huippukohtaa, vaan se kertoo päähenkilö Mikon ja hänen kavereidensa arjesta suorasukaiseen sävyyn.

Niirasen ja Salmisen asiantuntijuus näkyy teoksessa jokaisella sivulla.

Mikko on yksi MPS:n, Maunula Painting Squadin, perustajajäsenistä. MPS kiertelee ympäri Helsinkiä maalaamassa graffiteja, ryyppäämässä ja iskemässä naisia, vaihtelevalla menestyksellä. Mikolla ja kavereilla on aina jokin projekti kesken ja toimintaa on aina runsaasti tarjolla.

Matkan varrelle osuvat ovisyvennykset ja harmaat sähkökaapit merkataan usealla tussilla. Hämeentien alkupäässä taksikuski näkee Pablon bommaamassa sadevesikouruun ja pysäyttää mustan mersunsa. Se uhkailee soittavansa paskalakeille, joten otamme pari juoksuaskelta ja siirrymme sivukujille.” (s. 28–29)

Juonen tapainen ilmestyy romaanin puolivälin paikkeilla, kun yksi MPS:n jäsenistä jää kiinni maalausreissulla. Mikolla on kova huoli Pablon kohtalosta, varsinkin, koska Pablo voisi saattaa kaverinsakin vaikeuksiin. Pablon vahingonkorvauskuluja varten yritetään hankkia rahaa hyväntekeväisyysjuhlilla, jotka eivät kuitenkaan lopulta suju odotetulla tavalla.

Niirasen ja Salmisen asiantuntijuus näkyy teoksessa jokaisella sivulla. Stadin slangilla graffiteista ja suomiräpistä kirjoittaminen ei varmasti onnistuisi ilman läheistä suhdetta kaikkiin kolmeen. Kirja on kuitenkin kirjoitettu niin, että se aukeaa myös graffitien maailmaan tutustumattomille. Sä Maksat sopisi hyvin oppikirjaksi graffitikulttuurin peruskurssille.

”Sit viel kaikki pöytälaatikkokyhääjät. Mä en tajuu niit jäbii, jotka väsää vitusti, mut pitää kaikki kuvat itellään”, Pablo äimistelee.
”Jep. Kyl mäki diggaan, et omat piissit näkyy lehdissä. Kaikki ei. Mut sama se mulle on. Mun mielest itse asias ne on pöytälaatikkokyhääjii, jotka vääntää pelkkää vanerii ja piirtelee dekin pohjalle”, totean.
(s. 145)

Juonetonta tarinaa riivaavat paperinohuet hahmot

Sä maksat sopii kirjoitustyylinsä puolesta hyvin niille, jotka eivät juuri lukemista harrasta: kieli on sujuvaa puhekieltä eikä kuvailua juuri ole. Edes henkilöhahmojen ulkonäköä ei kuvailla kuin pintapuolisesti, muista ominaisuuksista puhumattakaan. Teksti koostuu lyhyistä toiminnallisista lauseista ja dialogista, joita kumpaakin lukee joutuisasti.

Kirjoittajat hallitsevat kuvaamansa maailman niin hyvin, että heiltä tekisi mieli lukea muutakin.

Mikon ajatuksista ja tunteista kerrotaan teoksessa yhteensä vain muutaman kappaleen verran, mikä on sääli. Jos Mikon tai jonkun muun henkilön tuntemuksia olisi kuvattu runsaammin, henkilöt olisi voinut olla helpompi erottaa toisistaan. Ensimmäisellä lukukerralla tajusin vasta sadan sivun jälkeen, että MPS:ssa on kolmen kaverin sijasta neljä. Mikko erottuu joukosta kertojen roolinsa ansiosta, Pablo taas maahanmuuttajataustansa, josta teoksessa kerrotaan aika ajoin. Sen sijaan kaksi muuta jäsentä, Aatu ja Tomi, jäävät lähinnä pelkiksi nimiksi.

Sä maksat sopii ehkä parhaiten noin lukioikäisille nuorille, jotka eivät ole aiemmin erityisemmin lukeneet romaaneja. Vanhempaa lukijaa teoksen aihe voi tietysti kiinnostaa, mutta juonen tai henkilöhahmojen kehittymisen osalta kirjalla ei ole paljoakaan tarjottavaa. Kirjoittajat hallitsevat kuitenkin kuvaamansa maailman niin hyvin, että heiltä tekisi mieli lukea muutakin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto