Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Memento piknikin reunalla

Janne Löppönen, 22.11.2016
Mikko Viljanen: Hupisaarilla 77 s., Teos 2016

Hupisaarilla on Mikko Viljasen toinen runokokoelma. Viljanen on monipuolinen kirjailija, joka runouden lisäksi on kirjoittanut myös romaaneja ja draamatekstejä. Esikoisrunoteos Kesken hengityksen kaiken ilmestyi vuonna 2010. Uusimmassa kokoelmassa on paljon ennestään tuttuja elementtejä, kuten keskeislyyrisyys, säemuodon hyödyntäminen (esim. säkeenylityksillä), kaupunkimaisema sekä teemana muistin kiinnittyminen paikkoihin. Esikoiskokoelmaan verrattuna Hupisaarilla on kuitenkin kokeilevampi ja runokeinoiltaan monimuotoisempi. Poeettisen runsauden vastapainoksi kokoelmassa on selvää temaattista jatkuvuutta, joka sitoo eri osastot teosmaiseksi kokonaisuudeksi.

Amfetamiininopeudella laukkaavat assosiaatiot, nykivä rytmi ja pakonomainen lallattelu tekevät levottomaksi.

Esikoiskokoelmasta poiketen Hupisaarilla tarjoaa tarkkoja ajallisia ja paikallisia kiinnekohtia. Modernistisen geneerisen ”kaupungin” sijaan runot sijoittuvat Helsinkiin, oli kyseessä sitten 16-vuotiaan tytön päiväkirja vuodelta 1914 tai nuori mies uimarannalla vuonna 2014. Tässä suhteessa jää hieman epäselväksi, mihin teoksen nimi viittaa: ainoat tuntemani Hupisaaret ovat Oulussa sijaitseva kaupunkipuisto, mutta mikään Viljasen runoissa ei tunnu viittavan Ouluun. Lieneekin hedelmällisempää tulkita teoksen nimeä viitteellisemmin.

Loppuunlypsetty maailmanloppu

Urbaani miljöö on läsnä ensimmäisestä runosta lähtien, jonka hengästyttävä sanaryöppy tekee mieli siteerata lähes kokonaisuudessaan: ”Umpikortteli puhkeaa porttikongiksi // ryntäykseksi henkeään / kakovaan kevääseen, sen keskellä / vieressä / veressä, ääressä / leudosti, aidosti, ujosti / vuoleskeltu, nuoleskeltu / lauleskeltu / memento, pimento, komento / samoillen, sooloillen / himoillen,/ tauoton, levoton / siivoton kaltaiseni / veliseni, siskoseni” (s. 7).

Amfetamiininopeudella laukkaavat assosiaatiot, nykivä rytmi ja pakonomainen lallattelu tekevät levottomaksi, mikä lieneekin tarkoitus. Levottomuus on Hupisaarten avainsana. Viljasen runoissa levottomuus ei kuitenkaan synny pelkästään ”urbaanista sykkeestä”, nautintojen perässä juoksemisesta tai nettiajan ihmisen keskittymisvaikeuksista. Levottomuutta herättää se, mikä väreilee juhlien, humalan, seksin, treenauksen ja puheen alla: jokin epävarmuus, uhka, kysymyksiä joita ei haluaisi pohtia. Runojen puhuja tuntee, kuinka ”varmuuden alkulähteen pinta / alkaa väreillä” (s.8) ja kuinka ”tuulee / tomumajan ovella” (s. 10). Kuolevaisuus, vanha memento mori, muistuttelee itsestään.

Epämukavuutta aiheuttaa myös tietoisuus luonnon tuhosta: ”loukatun ilmatilan / halki luonto luennoi / mittarinlukemat, ennustukset / levällään pikinikin reunalla” (s. 8). Tässä katkelmassa luonnolla on mielenkiintoinen kaksoisrooli: se on toisaalta rentouttava ympäristö, jonne mennään piknikille, toisaalta ilonpilaaja, joka tulee luennoimaan epämiellyttävistä totuuksista. Tulevaisuuden uhkakuvat ovat läsnä myös myöhemmän runon säkeissä ”pilvien rahka, taivaan hapannut / apokalypsetty maito” (s. 13). Tässäkin puhujan asenne on monitulkintainen. Toisaalta taivaan hapannut maito viittaa siihen, kuinka tietoisuus ilmakehän tilasta on muuttanut tapaamme havainnoida luontoa. Toisaalta uudissanan apokalypsetty voi tulkinta niin, että maailmanloppu on loppuunlypsetty aihe, johon puhuja on jo kyllästynyt. Tätä tulkintaa tukevat myös runon seuraavat säkeet: ”tyyntä ei minkään edellä / istuu mieli iltaa itsessään” (s. 13).

Osasto ”16-vuotiaan helsinkiläistytön päiväkirjasta vuodelta 1914” on keinovalikoimaltaan hillitympi ja edustaa pikemminkin klassisen modernistista roolirunoutta. Keskeisiä teemoja ovat tytön veljen sairaus ja kuolema sekä heräävä epäily kanttori-isältä perittyä uskoa kohtaan. Kodin peruja lienee myös tytön tapa hahmottaa maailmaa musiikin kautta: ”Kaupunki on hyvä olemassa / sen portaat moraalin koskettimia / työn hengitys / kuolinuutisten ja keskien läpi / katukyltit nuotteja / aamuiset huudot nälän juoksutuksia” (s. 17).

Teoskokonaisuudessa osasto liittyy teemoihin, kuten menneisyyden tavoittaminen ja kuolevaisuus, mutta muuten se jää hieman ohueksi. Myös puhujapositio epäilyttää välillä, kuten tässä Saarikoskella leikittelevässä aforistisessa katkelmassa: ”Kuolema on ihmiselle annettu / että hän tarkoin harkitsisi / missä asennossa tahtoo elää” (s. 19). Kenen suulla tyttöpuhuja oikein puhuu? En tarkoita, että olisi jokin yksi ”uskottava” tapa kuvata 16-vuotiaan tytön ajatuksia, mutta jokin tälle annetusta äänessä häiritsee.

Uusia poeettisia avauksia

Aforistisen proosarunon mahdollisuuksia puolestaan kokeillaan osastossa ”Tämänpuoleinen”. Aforistiikan perinteiden mukaisesti runoissa pyritään tiivistämään jotain Suurista Aiheista, kuten sattuma, tieto, totuus, historia ja kohtalo: ”Sattuman sade osuu käveleviin ja juokseviin, toisiin pisarat iskevät kovempaa mutta harvemmin, toisiin tiheämmin mutta kevyemmin” (s. 28). Teksteissä hyödynnetään kuitenkin myös runoudelle tyypillisiä keinoja. Tietynlaista keskeneräisyyden ja avoimuuden estetiikkaa edustaa esim. välimerkkien pois jättäminen lopusta ja runojen päättyminen katkeavaan virkkeeseen: ”Kuljemme keskelle kuvitelmaa joka muuttuu todeksi kaatamalla, mutta ei sinulle, aina ne ovat ne toiset jotka” (s. 28).

On ilahduttavaa huomata, että Viljanen hyödyntää nimenomaan säkeen mahdollisuuksia.

Toinen Viljasen suosima tekniikka on aloittaa aforistisella kiteytyksellä ja sitten laajentaa kiteytyksessä käytettyä metaforaa: ”Tieto ja totuus, kaksi junaa vierekkäisillä raiteilla. Lehmien joukossa pilkahtaa erikoisjoukkojen sotilaita. Lapset istuvat lajiolemukset nälkäisinä eväät paketissa, maisema pysähtyy odotetaan kuulutusta” (s. 31). Runo on periaatteessa yllätyksellinen, koska se leikittelee junametaforalla ja vie sitä suuntaan, jota alun aforismista ei ehkä aavistaisi. Samalla kuitenkin itse tekniikka, tapa jolla runo pyrkii yllättämään, on varsin kulunut.

Uutta poeettista avausta edustaa myös osasto ”Näillä seuduilla”, joka koostuu – ehkä muodikkaastikin – fragmenteista. Osa tekstisiruista on lyyrisiä, osa taas vaikuttaa katkelmilta proosatekstistä. Ensivaikutelma osastosta on todella hajanainen, katkelmien välille kykenee muodostamaan vain hataria temaattisia ja assosiatiivisia yhteyksiä: ”Eri mieltä hiljaisuuden kanssa, odotus siirtää pilviä ansojensa peitoksi // Isoisä antoi minulle saksalaista hätärahaa, se näytti halvalta ja huonolaatuiselta // Muistan, että koko lapsuuteni minua kiusasivat öiset painajaiset. Herätessäni” (s. 48).

Pidemmälle päästyään huomaa kuitenkin, että osastoa voi lukea myös aukeaman suuntaisesti, jolloin fragmenteista muodostuu rinnakkain eteneviä, yhtenäisempiä tekstipätkiä. Esimerkiksi sivun alaosassa kulkee kertova teksti, jossa kertoja muistelee lapsuutensa öisiä painajaisia. (Kirjan lopussa olevat huomautukset paljastavat, että kyseessä ovat Viljasen isoäidin äidin Martta Jalkasen muistelmat.) Useat mahdolliset lukusuunnat synnyttävät fragmenttimuodolle ominaisen tekstin ja sivun välisen jännitteen.

Temaattisesti fragmentit sitoo yhteen kadonneen ajan etsintä, yritys tavoittaa jotain omasta tai toisten menneisyydestä: ”haalistuu, lyijykynämerkintä karmissa, kuu taivaalla vailla kasvunvaraa […] joku on lähtenyt, esineet odottavat paluuta, kättä joka nostaisi pölystä, pitäisi ääntä ulkomuistista […] katkeilisi, kävisi toteen, nostelisi kirjoja hyllystä ja mutisisi, koettelisi omia asioita, niiden välipohjia” (s. 52–54). Kuten osaston muoto jo viittaa, etsinnästä ei kuitenkaan muodostu – eikä yritetäkään muodostaa – yhtenäistä tarinaa: ”lapsuuden juhlista voi kertoa vain poissaolleille” (s. 58).

Tällaiselle avoimuutta ja monitulkintaisuutta korostavalle poetiikalle olisi kuitenkin eduksi suurempi tekstimassa, jolloin katkelmien merkityspotentiaalia voisi kaiuttaa paremmin esiin ja niissä välähtäviä teemoja voisi kehitellä pidemmälle. Nyt osasto jää ehkä hieman liian lyhyeksi.

Säkeenylityksiä ja draamallisia jännitteitä

Viljasen runouden ydinaluetta ovatkin edelleen säemuotoiset runot, joiden säkeet on asemoitu vapaasti sivulle. Nykyään, kun säkeen merkitys runouden yksikkönä on heikentynyt, on ilahduttavaa huomata, että Viljanen hyödyntää nimenomaan säkeen mahdollisuuksia. Esimerkiksi säkeenylityksillä luodaan jännitettä, joka pitää koossa moniaalle rönsyävää kuvastoa: ”juoru rikkoo änivallin / kadulla, kaupunki / pelaa väkivallan monopolia // pengerretyin säännöin / juon yön palautusjuomaa / urheilukentän ympärillä” (s. 42). Paljon viljellään myös alku- ja loppusointuja, ja usein aivan motivoidusti, mutta välillä niiden käyttö yltyy maneeriseksi: ”ulvovat ääneet / öiset tiet ja käänteet / kielen liemen jäänteet” (s. 67).

Hupisaarilla on joka tapauksessa uusi askel Viljasen runoudessa.

Edellä mainittua vapaasäkeistä runoutta edustaa myös osasto ”Uimarannalla Helsingissä heinäkuussa 2014”. Kyseessä on runosarja, jossa sukelletaan rannalla kuntoilevan nuoren miehen tajuntaan. Näkökulma on sikäli etäännytetty, että miehestä puhutaan kolmannessa persoonassa: ”Hän makaa rannalla / helteen hellakoukku hermoissa / ottaa vastaan / näyksi kasvavan mielteen laiskan morsetuksen” (s. 63). Mies on aiemmista osastoista tuttu urbaani subjekti, joka koettaa karistaa tajuntaan joutilaina hetkinä nousseen levottomuuden ja surun (”suru on proteiinikysymys”) ja löytää väliaikaisen autuuden kesäyön eroottisesta seikkailusta.

Viljasen kokemus proosan ja draamallisten tekstien parissa näkyy vaivattomuudessa, jolla hän sitoo yhteen subjektin havainnot, ajatukset ja muistot ja tulee runosarjassa luoneeksi ikään kuin henkilöhahmon. Rytminvaihtelut ilmaisevat nuoren miehen tajunnantilan muutoksia ja rakentavat draamallisen jännitteen.  Osaston suurin ongelma kuitenkin on, että runojen ”hän” on varsin geneerinen miessubjekti. Tämän subjektin kokemusta jäsentävät urheilu (”ja epävarmuus, luottopakki jäähdyttelee”), alkoholi (tieto ystävän kuolemasta ”solahti uutisena vatsaan / kuin votka, nousi huppuun”) ja setämäisillä vitseillä latistettu heteroseksuaalisuus (”veri tulvahtaa / toimeenpaneviin elimiin”). Kyse on ennen kaikkea kielen rekisteristä, joka pysyttelee liikaa jaetun tai jaetuksi oletetun todellisuuden tasolla ilmaistakseen yksityistä, jakamatonta.

Vaikkei siis olekaan aivan napakymppi, Hupisaarilla on joka tapauksessa uusi askel Viljasen runoudessa. On aina ilahduttavaa, kun kokenut kirjailija astuu mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kokeilee uusia kirjoittamisen tapoja. Onkin kiinnostavaa nähdä, mitä teoksessa idullaan olevia poetiikkoja runoilija lähtee kehittelemään. Hupisaarilla on taitavasti kirjoitettua runoutta, jonka yhtä aikaa tiiviin ja rönsyilevän ilmaisun äärelle palaa kerran jos toisenkin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto