Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Miten lähteä liikkeelle kaatumatta, eli kirjallisen uran aloittamisesta

Riku Korhonen, kirjailija, opettaja, 14.1.2005

Julkaisin esikoisromaanini vuoden 2003 lokakuussa. Olen sittemmin tutustunut joihinkin kirjailijan ammatille ja kirjalliselle maailmalle ominaisiin paradokseihin. Osa näistä kohtaamistani ristiriidoista liittyy nimenomaan esikoiskirjailijan rooliin, osa koskettanee yhtä lailla kirjallisella urallaan pidemmällekin ehtineitä kirjoittajia.

Jokaisella ammattikunnalla on riesanaan joukko työnkuvansa perusparadokseja, lähtökohtaisia ristiriitoja, jotka määrittävät ja rajoittavat ammatissa toimimista. Pelkistäen voi esittää, että niiden taustalta on löydettävissä yhdenmukainen rakenne: samat puitteet, jotka mahdollistavat ammatin harjoittamisen, ovat usein esteenä uusia toimintatapoja etsivälle työskentelylle.

Kirjailijuus ei ole yksilön ominaisuus samalla tavalla kuin sinisilmäisyys, änkytys tai korkean paikan kammosta kärsiminen ovat. Kirjailijuus saa alkunsa ennen kaikkea siitä yksinkertaisesta syystä, että muut ihmiset alkavat kohdella jotakuta kirjan tai useamman julkaissutta kirjailijana.

Uraansa aloittelevan esikoiskirjailijan rooliin kuuluu eräs mielenkiintoinen erityisristiriita. Toisaalta esikoiskirjailijoita ei vielä pidetä aivan oikeina, läpikotaisin vakuuttavina kirjailijoina, toisaalta he saavat nykyisissä oloissa osakseen runsaasti uteliaisuutta ja mediahuomioita, ainakin ammatillisesti onnekas osa heistä. Debytantin uutuus- ja uutisarvon aiheuttamassa esikoisteosten merkityksen korostumisessa ongelmallista on se, etteivät esikoiset keskimäärin ole kovin hyviä. Mielestäni niiden ei tarvitsekaan olla. Esikoisteos on vasta harjoitelma, äänenavaus ja luonnos – oman kirjoittajanlaadun tunnustelua. Minkä tahansa ammattikunnan noviiseilta olisi kaiketi epäinhimillistä edellyttää, että heidän ensimmäiset työsuorituksensa olisivat kaikin puolin täysipainoisia ja erinomaisia. Eiväthän ne kokeneemmillakaan sitä aina ole.

Median huomiosta ja haastatteluista kokonaan kieltäytyvää esikoiskirjailijaa – kuten vaikkapa vuonna 2003 omaperäisellä novellikokoelmalla Uudet uhkakuvat debytoinutta Jaakko Yli-Juonikasta – äimistellään helposti alalla uskalikkona, joka rikkoo ammattikunnan työnkuvan melko yleisesti hyväksyttyjä lähtökohtia vastaan. Nykyoloissa henkilökohtaisen julkisuuden karttaminen vaikuttaa väistämättä voimakkaasti siihen, missä määrin kirjan julkaisseesta ihmisestä tulee muiden silmissä kirjailija, ja vielä olennaisempaan: siihen missä määrin hänen julkaisemastaan kirjasta tulee kirjallisuutta, toisten lukemia painosivuja.

Usein ihmisiä tuntuukin varsinaisia kirjallisia sisältöjä enemmän kiinnostavan sosiaalinen prosessi, jossa tuiki tavallisesta kaduntallaajasta muotoutuu kirjailija. Kenties tässä voi kuulla kaikuja julkkisyhteiskuntaan mukautetusta romanttisesta taiteilijakäsityksestä, idealistisesta halusta uskoa siihen, että luovan taiteilijan rinnassa roihuavat poikkeukselliset nerokkaat lieskat, joiden viihdyttävää pilkahtelua voi turvallisesti tirkistellä lehdistä tai televisiosta, ellei halua niitä omaan rintaansa riehumaan.

Taiteilijan roolista ja taidepuheesta

Minulle tärkeä puolalainen kirjailija Witold Gombrowicz kertoo päiväkirjassaan eräästä röyhkeästä käytännön kokeestaan. Osallistuessaan Argentiinassa suurlähetystön järjestämiin juhliin hän pyysi, että hänet esiteltäisiin juhlaväelle eurooppalaisena konserttipianistina. Näin tapahtui. Gombrowicz marssi flyygelin ääreen. Hetken keskittyneen hiljaisuuden jälkeen soittotaidoton kirjailija takoi soittimesta satunnaista meteliä hyvän tovin ajan. Lopetettuaan hän nousi, kumarsi kuin kaikkensa antaneen nöyränä ja sai osakseen hyväksyvän innokkaat aplodit.

Epäilen, että taidealan ammatteihin liittyy keskimääräistä enemmän asenteellisia järjettömyyksiä ja sosiaalista teennäisyyttä. Gombrowicz pyrki työllään ja toiminnallaan tekemään näkyväksi ja kyseenalaistamaan taiteilijuuteen liittyviä myyttejä ja naiiveja uskomuksia. Hänen esittämänsä kysymykset ovat näinä markkinaintressien näennäisen ilmeisyyden hallitsemina aikoina yhä mielenkiintoisia: Onko taiteeksi kutsumamme toiminta todella merkittävää? Miksi se olisi sitä? Miten se voisi kenties olla vielä merkittävämpää?

Uskon, että voisimme nykyistä ponnekkaammin ja suorasukaisemmin kysyä, mihin me yhteisönä tarvitsemme taiteilijoitamme ja mitä he voivat taiteellaan hyväksemme tehdä. Eräs institutionalisoituneen taidepuheen tunnettu lainalaisuus kuitenkin on, että kun vaikkapa jostakin yksittäisestä teoksesta aletaan keskustella, siitä tulee jo merkityksellinen, jopa merkittävä, eikä sen arvosta ole enää helppo keskustella avoimesti kyseenalaistaen. Paradoksaalisesti jopa teoksen arvon voimakas kiistäminen voi kasvattaa teoksen kulttuurista merkitystä. Kaiken lisäksi suomalaisen päivälehtikritiikin kenttä vaikuttaa ainakin kirjallisuuden alueella voimakkaan hierarkkisesti jäsentyneeltä: itse huomasin omasta kirjastani suuressa lehdessä esitettyjen luonnehdintojen ja vertailukohteiden kantautuneen sellaisinaan moniin pienempien lehtien arvosteluihin.

Olen itse pitänyt tärkeänä suojautua kirjailijan roolin teennäisimmiltä ansoilta hankkimalla elantoni muusta ammatista. Tähän on luonnollisesti myös arkisen realistiset taloudelliset syynsä. Kirjallisen alan ihmisiä tavatessani olen toisinaan ihmetellyt, miten niinkin moni täysipäiväisenä kirjailijana itseään elättävä on kyennyt säilyttämään suhteellisuudentajunsa ja mielenterveytensä. Luultavasti heillä on erinomaisia harrastuksia.

Näkemyksestä, koulutuksesta ja viattomuudesta

Toimin viime vuonna esikoiskirjakilpailun palkintoraadissa ja luin kaikki raadille lähetetyt kirjat eli uskoakseni lähes jokaisen vuonna 2004 julkaistuista esikoisteoksista. Niiden joukossa oli useita teknisellä taidokkuudellaan ja sanomisen kyvyllään iloa tuottaneita teoksia. Silti eräs yleinen puute jäi mietityttämään. Ani harva viime vuoden esikoisista sisälsi vakuuttavaa yhteiskunnallista näkemystä tai pyrkimystä laajojen sosiaalisten jännitteiden luotaamiseen.

Tämä on hiukan yllättävää siksi, että kirjailijat tulevat alalleen entistä vanhempina ja lukeneempina. Omana debytanttivuotenani esikoiskilpailun ehdokkaiksi valikoituneiden kirjoittajien iän keskiarvo oli kolmenkymmenenviiden paikkeilla. Samalla kun esikoiskirjailijoiden ikä on noussut, heidän koulutuksellinen ja ammatillinen taustansa on yhdenmukaistunut. Vaikken suinkaan halua toitottaa minkäänlaista romanttista pystymetsä- tai katuojakirjallisuuden ideologiaa, uskaltaudun väittämään: se mikä kirjallisen kouluttautumisen myötä voitetaan teknisessä taidokkuudessa ja esteettisessä jalostuneisuudessa, saatetaan hävitä aiheiden ja yhteiskunnallisten näkemysten rikkaudessa.

En tietenkään vaadi, että kaiken kirjallisuuden pitäisi käsitellä ns. aikamme polttavia kysymyksiä. Yksilön kasvu, rakkaus, perhesuhteet, kuolema sekä muut ihmiselon intiimisti sävyttyneet päänvaivat ovat jokaista askarruttavia ja kaikkia yhdistäviä aiheita. Niillä on pysyvä paikkansa taiteen materiaalina. Uskon kuitenkin, että myös avoimemmin yhteiskunnallinen tematiikka on jälleen kohoamassa arvossa ja muodikkuudessa. Odotan uteliaisuudella, miten tämä kehitys tulee näkymään tulevien nuorten kirjoittajiemme teksteissä.

Vasta reilun vuoden kestäneen kirjailijan työni aikana olen havahtunut yhtä kivuliaaseen kuin koomiseenkin paradoksiin: kelvollisen kirjallisuuden synnyttämisen esteeksi voi joskus asettua kirjailijuus itse. En nyt tarkoita aikaa vievää juoksentelua sisällöllisesti jonninjoutavissa mutta usein sosiaalisesti antoisissa jutustelutilaisuuksissa tai paljon puhuttua vaikean toisen kirjan pelkoa, vaikka minulla on niistä molemmista jotakin kokemusta.

Tarkoitan koko sitä tiedostettujen ja tiedostamattomien lainalaisuuksien monimutkaista sekasotkua, jota kirjalliseen maailmaan astuessaan alkaa haluamattaankin itseensä iskostaa. Siihen ensi kertaa tutustuessani ainakin minä olen ailahdellut toiveikkuudesta kyynisyyteen, piittaamattomuudesta pakenemisen haluun, viheliäisestä inhosta iloon. Nyt toista kirjaa vaivihkaa valmistellessani tunnen kuuluvani niihin, jotka uskovat jotenkuten sen maailman liepeillä selviävänsä. Silti huomaan aika ajoin haikailevani takaisin menetettyä harrastajakirjoittajan viattomuuttani. Kaiketi hivenen surumielinen totuus on, ettei neitsyyttään voi menettää särkemättä jotain itsestään, ja tämähän sivumennen sanoen pätee myös poikuuteen, vaikkei sitä aina ääneen myönnetäkään.