Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jumalat ja ihmiset sodassa ja kilpasilla

Otto Lappalainen, 2.11.2016
Paavo Castrén: Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket 554 s., Otava 2016 Kääntäjä(t): Paavo Castrén

Yli 550-sivuisessa teoksessa Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket ei ole sivuakaan ylimääräistä tekstiä. Siinä on oikeastaan kolme kiinnostavaa kokonaisuutta samoissa kansissa. Vajaan kahdensadan sivun tarina ”Troijan sota” kattaa Homeroksen nimissä kulkevan Ilias-eepoksen suorasanaisen sisältökuvauksen. Koska itse eepos käsittelee vain parin kuukauden jaksoa sodan viimeiseltä vuodelta, kertomukseen on sisällytetty johdonmukaisesti ja valaisevasti rinnakkaislähteistä saatavissa olevaa tietoa sodan syistä, alkuvaiheista sekä myös sen katkerasta lopusta ja seurausvaikutuksista.

Homeroksen tarunhohtoisen ajatusmaailman tuominen henkisen tilamme vertauskohdaksi on kulttuuriteko jos mikä.

Kirjan pääosa on varmaan useimmille lukijoille ainakin etäisesti ja epäsuorasti tutumpi ”Odysseuksen harharetket”. Homeroksen eepoksen 24 laulua on kerrottu vajaan kolmensadan sivun mittaisesti suorasanaisesti nykylukijalle yhtä helppotajuiseen tyyliin kuin ”Troijan sota”, mutta kuitenkin eepoksen henkeä ja antiikin kulttuuriperintöä kunnioittaen.

Antiikin kielten ja kulttuurihistorian tuntija Paavo Castrén (s. 1938) on luopunut yksityiskohtaisen viiteapparaatin laatimisesta eeposten tekstin yhteyteen. Sen korvaa oivaltavasti kirjan kolmas osa ”Selitykset”, joka on kiinnostava pienoisesseiden kokoelma eeposten taustoista ja sisällön kuvaamasta maailmasta. Kulttuurisesti erittäin paneutuneita antiikin tietokirjoja on kiitettävästi ilmestynyt viime vuosina, mm. Kirjallisuus antiikin maailmassa (eri kirjoittajia: Teos 2007) ja Kulttuuri antiikin maailmassa (eri kirjoittajia: Teos 2009). Castrénin selitykset antavat innostavaa pontta ja laajentavaa pohjaa nimenomaan Homeroksen eepoksiin syventymiselle.

Hyvin persoonallisessa esipuheessa Castrén toteaa, että nyt toteutunut Homeros-opus on syntynyt eräänlaisena sivutuotteena laajemmasta hankkeesta, jo tekeillä olevasta kokoomateoksesta antiikin mytologiasta. Usean sukupolven kuluttama Alf Henriksonin Antiikin tarinoita 1–2 kaipaa toki päivitystä tälle vuosituhannelle (minulla on siitä kovassa käytössäni Maija Westerlundin suomennoksen 11. painos, WSOY 2001). Homeroksen Iliaan ja Odysseian tarunhohtoisen, mutta Castrénin tekstissä myös yllättävän vahvasti konkretisoituvan ajatusmaailman tuominen meidän usein kaoottiselta vaikuttavan henkisen tilamme vertauskohdaksi on kulttuuriteko jos mikä.

Myös Ria Bergin lähinnä attikalaisten vaasimaalausten tyyliin tekemät piirrokset ja Tiina Tuukkasen laatima muu kuvitus sekä eeposten tapahtumapaikkoja hyvin konkretisoiva kartta (Maija Holappa) luovat teokseen hienon kokonaisilmeen.

Toimijoina jumalat ja ihmiset

Olipa eeposten laatijaksi otaksuttua Homerosta ollut olemassa tai ei, Iliaan ja Odysseian teksti hyödyntää suullisen kerronnan vuosituhantisia, hyväksi havaittuja keinoja kuulijoiden (ja kirjallisuudeksi muuttuneena: lukijoiden) saamiseksi koukkuun ja pitämiseksi siinä. Kohtalokkaiden tapahtumien ennakoinnit ja yleensä synkkää tulevaisuutta manaavat ennustukset luovat jännitystä tarinan kulloisenkin tapahtumahetken seikkailullisten ja välillä romanttistenkin tilanteiden ohella. Myös kosto on jännitystä lataava kerronnan elementti, varsinkin Odysseiassa, joka kuitenkin päättyy viisauden sanaan eli jumalatar Athenen kehotukseen verenvuodatuksen lopettamisesta ja rauhan tekemisestä.

Eeposten maailma vaikuttaa valtaisalta pelikentältä, jonka säännöt ovat hämärät ja kenen tahansa muutettavissa.

Juonen kuljetuksen toistuvana piirteenä ovat takautuvien muistelusten ja (tarinan maailmassakin usein hätävalheiksi keksittyjen) kertomusten lisäksi suunnitelmien teot ja juhlalliset neuvonpidot, niin jumalien kuin ihmisten kesken. Kun jumalatkin juonittelevat sekä keskenään että ihmisiä vastaan ja toisaalta seuraavat kukin taholtaan omien suosikkisankariensa vaiheita (ja puuttuvat niihin juonillaan, aivan kuin ihmiset olisivat pelinappuloita), eeposten maailma vaikuttaa valtaisalta pelikentältä, jonka säännöt ovat hämärät ja äkisti kenen tahansa (ainakin jumalien) muutettavissa, kuin nykymaailman suurpolitiikan elkeet.

”Isämme Zeus, vielähän te Olympoksen jumalat sittenkin toimitte, jos kosijat todella saivat maksaa rikollisesta röyhkeydestään!”

”On kummallista, että ihmiset syyttelevät kaikesta jumalia! He panevat heidän syyksensä kaikki onnettomuudet, silloinkin kuin he omilla rikkomuksillaan aiheuttavat itselleen ylimääräisiä kärsimyksiä.”

Eepokset kommentoivat elämää ja maailmaa sekä ihmisten että jumalien näkökulmasta, kuten nämä kaksi sitaattia Odysseiasta osoittavat. Yhteispelin ja vastakkainasettelun monimuotoisuus tuo keventävää väljyyttä ja ehkä huumorin pilkahdusta sodan ja muun väkivallan ja jatkuvien vastoinkäymisten kuvaukseen.

Castrénin Homeros-teoksesta nousee monissa kohdissa sekä eeposten tekstistä että selityksistä esiin jonkinlainen suuren linjan eettisyys. Sitä korostavat monilla kommenteillaan sukupolvien ajaksi muisteltaviksi jäävät sankarit ja yhteiskunnan yleisesti tunnustettuja arvoja edustaneet ja ne tarvittaessa uudelleen palauttaneet eeposten henkilöhahmot:

”Kukapa kutsuisi vapaaehtoisesti kotiinsa kaukaista vierasta, ellei ole kyseessä joku sellainen, josta on yleistä hyötyä, kuten tietäjä, pahoja sairauksia parantava lääkäri, taitava puuseppä tai jumalaiset lahjat omaava laulaja, joka kykenee ilahduttamaan esityksillään? Sellaiset ihmiset ovat tervetulleita kaikkialla maailmassa, mutta kukaan ei haluaisi kutsua maahansa kerjäläistä, joka nakertaa omaa hyvinvointia.”

Castrén Homeroksen kaivattuna uustulkitsijana

Castrénin mukaan Otto Mannisen heksametrikäännökset Ilias (1919) ja Odysseia (1924) ovat saavutuksena suurenmoiset mutta nykylukijalle vaikeaselkoiset. Minulle oli yllätys, että Manninen lupautui kääntäjäksi kreikkaa osaamattomana mutta teki sen työn myötä kieltä myöhemmin opiskellen. Manninen ujutti itämurteiseen käännöstekstiinsä kalevalaista tyyliä, kuten Erkki Sironen selostaa artikkelissaan ”Mannisen Ilias ja Odysseia” (teoksessa Suomennoskirjallisuuden historia I, SKS 2007).

Castrénin tarkka ja tyylitietoinen Homeros antaa mielikuvitukselle tilaa ja vapautta.

Uskon Castrénin Homeros-teoksen herättävän uutta kiinnostusta laajemminkin antiikin kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Eepoksista on tehty eri kielillä proosaversioita ja vapaampia mukaelmia aina itsenäisiä romaaneja myöten.

Odysseus on seikkaillut harharetkillään myös teatterin lavalla. Itse olen nähnyt sen aikuisten nukkenäytelmänä Homeroksen pohjalta ja Margaret Atwoodin Penelopeialla ryyditettynä (Fiikka Forsmanin ohjaus Turun kaupunginteatterissa 2006) sekä Derek Walcottin näytelmäsovituksena Odysseus (Tuomas Nevanlinnan suomennoksen ohjaus Otso Kautto Suomen Kansallisteatterissa 1998).

Muistikuvissani rohkein dramatisointi ja visualisointi on silti yhä Suomessakin aikoinaan esitetty italialainen tv-sarja Odissea (pääohjaajana Franco Rossi, RAI 1968). Castrénin tarkka ja tyylitietoinen Homeros antaa mielikuvitukselle tilaa ja vapautta. Olipa tuloksena sitten mielen harharetki tai ei, tarjolla on kasvattava kokemus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto