Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ei mitään uutta auringon alla

Irene Vehanen, 24.7.2017
Paavo Haavikko: On hyvä elää ja palella: kootut aforismit 394 s., Teos 2016

Paavo Haavikko on lempirunoilijoitani, jonka tuotantoa kuitenkin aivan liian harvoin luen. Siksi onkin erityisen suuri ilo saada kirjoittaa hänen aforismeistaan. Jaakko Anhavan toimittama On hyvä elää ja palella -kokoelma on jo esineenä tyylikäs. Johdannon otsikoksi on valittu ote ”Pimeydestä”-sarjasta: ”Pimeys lohduttaa minua.” (s. 157) Anhavan mukaan juuri Haavikko vakinaisti sarjallisen aforismin muodon. Mainittu runo on Ikuisen rauhan aika -kokoelmasta (1981), jossa sarjat on poikkeuksellisesti myös otsikoitu. Toinen Haavikon aforistikkaan vakiinnuttama piirre on satiiri ja sarkasmi valtavirtana, josta Anhavan mukaan johtavassa aforistiikassa poikkeaa vain Mirkka Rekola.

Keskeisiä aiheita ovat valtio, yhteiskunta ja instituutioiden pilkka, talouselämä ja yrityksen johtaminen.

Kuten kustantaja vuonna 2014 ilmestyneen Koottujen runojen alussa sanoo, Haavikon käsittelemät aiheet pysyvät melko samoina läpi vuosikymmenten. Keskeisiä aiheita ovat valtio, yhteiskunta ja instituutioiden pilkka, talouselämä ja yrityksen johtaminen. Myös luonto, erityisesti puut, on olennainen osa Haavikon tuotantoa. Jos minulta kysytään mieluisinta runokokoelman nimeä, se on ehdottomasti Haavikon vuonna 1966 ilmestynyt Puut, kaikki heidän vihreytensä. Haavikko olikin paitsi kirjailija ja kustantaja, nuoresta pitäen ennen kaikkea liikemies kiinteistö- ja metsäkauppa-alalla. Alan sanasto ja ajattelutapa näkyvät hänen tuotannossaan. Hän pitikin itseään enemmän yrittäjänä kuin kirjailijana.

Utopia yhteiskunnasta

Kootut aforismit alkaa 1972–1972 julkaistulla ”Puhua, vastata, opettaa”-kokoelmalla. ”Ihmisen elämä on hänen yrityksensä. Se on surkea yritys ja tukee tässä sitä että hän ei ole mahdollinen.” (s. 15) Tästä aloitetaan, ja samaa mieltä kirjailija on teoksen loppuun asti, jossa on muun muassa hänen aiemmin julkaisemattomia aforismejaan 1990- ja 2000-luvuilta. Pitkin matkaa Haavikko yhdistää yhteiskuntaelämän ja ihmisyyden: ei ole toista ilman toista. Eikä vaikuta olevan mitään uutta auringon alla.

Jo teoksen toisella sivulla ollaan tämänkin hetken päivänpolttavien aiheiden äärellä. ”Diktatuuri alkaa aina hyvin. Edelliset vallanpitäjät tuhotaan. Toivo herää. Diktatuuri alkaa aina hyvin. Myös loppu on hyvä. / Sen loppu on hirveä.” (s. 16) Runoilijan näkemykset taloudesta ja yrityksen johtamisesta ovat nekin yhä ajankohtaisia ja tuntuu, että erityisesti juuri tällä hetkellä. ”Valtiolla ei ole omia varoja. // Ilman suurta verorasitusta ei ole hyvin suuria tuloja. Muihin kohdistuva suuri verotus tekee oman toiminnan mahdolliseksi.” (s. 31) Kylmään politiikkaan ja yhteiskuntakritiikkiin tuo lohtua luonto: ”Mänty on hyvin kaunis.” (s. 17)

Haavikko yhdistää yhteiskuntaelämän ja ihmisyyden: ei ole toista ilman toista.

Ihmisen ikuinen kaipuu paratiisiin on sekin Haavikon lempiaiheita. ”Syntyi käsitys yksilön onnentilasta. Se oli staattinen puutarha jonne vain oli päästävä. Rakkauden työtä kukkivalla niityllä, tai kukkakoristeisten puitten alla, ei kaukana majatalosta. Jota toiset ihmiset hoitavat.” (s. 17) Tätä seuraa älykäs sosiaalipsykologinen pohdinta tasa-arvon mahdottomuudesta. Silti: ”En halua muuttaa tätä järjestelmää toiseksi. Tämä on jo kyllin huono.” Luen parhaillaan myös Pentti Haanpään Noitaympyrää, jossa siinäkin haaveillaan uudesta, uljaasta yhteiskunnasta. ”Uskon vuorenvarmasti, että uusi yhteiskunta, uusi suuri minä, kerran on todellisuus. Sillä se elää jo ihmiskunnan alitajunnassa.” Haanpää vertaa yhteiskunnan kehittämistä maanviljelyyn, jonka tieltä metsä pitäisi raivata pois. Haavikkokin puhuu paljon metsästä, mutta istuttamisen näkökulmasta.

Haanpää teoksen nimi ”Noitaympyrä” tulee esiin Haavikollakin hänen arvostellessaan poliitikkoja ja politiikkaa ensimmäisessä kokoelmassaan näin: ”Tätä kaikkea kutsun noidutuksi ympyräksi, pahaksi kehäksi, ikuisiksi kuluiksi.” (s. 39) Kumpikin toisin sanoen ”tietää”, ettei mitään yhteiskunnallista sen paremmin kuin muutakaan onnelaa ole olemassakaan.

Yksilöllisempään suuntaan

Puolustuspuhe-kokoelmassa (1977) Haavikko siirtyy aiempaa yksilöllisempään suuntaan, ja aforismit ovat tässä perinteisemmän aforismin oloisia kiteytyksiä.  Kirjailija käsittelee yksilön vastuuta, omaansakin ja aloittaa: ”Paavo, hyvä ihminen, tee jotain”. (s. 63) ”Älä koskaan, useinkaan puutu asioihin jotka eivät sinulle kuulu. // Sinulle kuuluvat miltei kaikki.” (s. 64) Haavikko ehdottaa diktatuurin ja demokratian välistä keskustelua. ”Jos demokratia ja diktatuuri vuorottelisivat, vuoron perään, ne hyötyisivät siitä. // Miten tuoreita argumentteja niillä olisi, kun pitäisi argumentoida kuinka on saatu tämä tilanne, entistä huonompi. // Ja miksi se silti on monin verroin siedettävämpi. // Olisi hyvä elää, aikansa.” (s. 64)

Demokratian ja diktatuurin vuoropuhelun voisi liittää myös vapauden käsitteeseen. Mirkka Rekola on pohtinut tyhjän olemusta. Ilman tyhjää ei ole tilaa. Mihin laittaa päivän riisiannoksen, ellei sitä varten ole tyhjää kulhoa. Rekolalle tyhjyys on mahdollisuus. Haavikko esittää asian toisen puolen: ”Vapaus, ilmeisesti erikoinen asia. Huoneisto, vapaa, kun se on tyhjä. Kirjailija, vapaa, kun on ollut kuolleena yli viisikymmentä vuotta. Ihminen, vapaa, kun hänet on hylätty, tai kun ihminen on onneton, hänelle aletaan myydä vapautta. // Elämä on ominaista avuttomille. Elämä on sarja väkivaltaisuutta, pientä, ja rosvoamista. Eläinten, kasvien, toisten, kukkien.” (s. 19)

Olisi hyvää elää, aikansa”, toisin sanoen elää nyt utopistista onnelaa odottamatta. ”Sinuttele kuolemaasi, omaa, omaasi, rohkeasti, kakistelematta. Se pitää siitä. // Ei kuolemista voi oppia. Eikä mitään. Se pitää osata sillä ajalla, kun se on tehtävä. // Eikä elämistä. Elämistä ei voi oppia. Jos ei osaa. On syytä osata. Sehän on sinun yksinoikeutesi, tämä kuolema. Sitä ei sinulta koskaan oteta. // Se on suuri mahdollisuus. Se on mahdollista. Se vasta onkin mahdollista. // Se on perusoikeus. // Kuolema on ainut joka antaa tälle mieltä, tarkoitusta, arvoa. Se on hyvä asia. Se on varma. // Miten kukin sukupolvi sen kieltää, kiertää, kruunaa, ja putoaa siihen. // Sitä vahvempia ovat korkeat sopimuspuolet, itseään kunnioittavat byrokraatit.” (s. 65–66) Kuoleman pelosta pitää siis rakentaa kaikenlaisia suojamuureja.

Paavo, hyvä ihminen, tee jotain”.

Haavikko kirjoittaa puhuttelevasti kilvoittelusta: ”Eikä hän tule perille yksin, sillä hän voittaa selvästi kaksi kilpailijaa, sen joka hän oli lähtiessään radalle, sen joka ei vielä ollut voittaja, ja hän voittaa siinä että hän ei ole antautunut näennäisen kilpailutilanteen houkutuksille alttiiksi. Hän on päättänyt ottaa osaa kilpailuun, ja voittaa sen. Ja voittaa sen. Hän tekee sen yksin. Eikö se ole suurta. Eikö se jo uhmaa mahdollisen rajoja. Kyllä. Eikä hän ole monen kilpailijan keskuudesta valittu voittaja vaan hän on voittaja siksi että hän tulee perille. Juuri niin kuin oli aikonutkin. Ja kuten oli kaikille ilmoitettu.” (s. 108) Tässä ei viehätä suomalaisille tyypillinen suorittaminen eikä yksinäinen sankari, vaan voittajan näkeminen siinä, että ihminen ylipäänsä tekee jotakin: lähtee vaikka harrastamaan ja palaa sieltä muuttuneena, aina jotakin oppineena. Yksilö kilpailee vain itsensä kanssa ja on voittaja jo tehtävänsä tekemisen takia.

Ei instituutioille

Kokoelmassa Ikuisen rauhan aika (1981) äänenpainot luonnon suojelemisen puolesta, instutuutioita vastaan ja yksilön arvosta, kasvavat. ”Niin paljon kuin suinkin kokoa maailman valoa jota on puun sisällä, maan sisällä, itsessäsi, sisällä. Iloa, ota ja vie se pois täältä kun lähdet. Se ehkä säilyy siellä minne olet menossa. Täällä on se vaaraksi ja viettelykseksi. Maailma ei kestä enää hyviä aloitteita. Se aloitelaatikko on täynnä. Repeää.” (s. 152) Pysyvä rauha on mahdollista löytää vain ihmisen sisältä ja luonnosta. Organisaatioista, jotka ovat valtioita ja kirkkoja”, otsikoi Haavikko ja jatkaa: ”Organisaation ainut tavoite on säilyä hengissä. Se elääkseen syö mitä vain. Se paikkailee itseänsä. // Se mikä on organisaatiolle tarkoitus, on rikos ihmiselle. // Organisaatio, olento jossa jokainen solu ja mikrokomponentti on korvattavissa. // // Katso, hän rakensi organisaation ihmisistä, joista kukaan ei ollut korvaamaton. // Ja niin tapahtui että organisaatio täyttyi ihmisillä jotka olivat korvattavissa. Eivät korvaamattomia.” (s. 153)

Pessimismi ja illuusiottomuus ei Haavikon tuotannosta koskaan katoa.

Haavikko eli niin kuin opetti, sillä hän ammensi nuoresta pitäen oppinsa liiketoimista; akateemista koulutusta hän ei hankkinut. Jo varhaisessa Puhua, vastata, opettaa -kokoelmassa hän totesi: ”Informaatio irrottaa ihmisolennon tapahtumisesta. // Historian luennoidessa hölmöt yhä tekevät muistiinpanoja. Vaikka ulkona on katu. Tapahtumista, ei mitään trendejä.” (s. 19–20) Kirjailija kritisoi kaikkia instituutioita koulusta, uskonnosta ja armeijasta lähtien. ”Ihminen on alkanut kerätä ympärillensä tietoa ja informaatiota, tieteellistä, irrallista, yksiehtoista. Ihminen aikoo kalaksi, jonka suomupeite on täynnä tietokoneohjelmia. Ne eristävät hänet tapahtumisesta. Mutta hän tahtoo irti, hän tahtoo työntää tuhonsa ja tietonsa kauas, koota kauas jätteet, siirtää eteenpäin. // Hallita asioita, niin kuin hän kuvittelee. // Hyvin hallitussa informaatioyhteiskunnassa on erillistä tietoa kaikesta joka hetki, tosi ajassa, eikä käsitystä mistään. Mutta koska tieto ei voi olla pahasta, sitä on lisättävä. Koskaan sitä ei voi olla liikaa. Sitä vastaan ei voi puhua. Että se tekee sokeaksi, hulluksi ja silti vielä tyhmäksi, ei sanota.” (s. 190)

Kansalaisvapaudesta-kokoelmassa (1989) Haavikko kritisoi kehittyneitten maitten ylimielisyyttä ja sen unohtamista tai tajuamattomuutta, että kehitysmaissa tiedetään aina jotakin enemmän kuin niin sanotuissa sivistysmaissa. ”Kun suomalainen kasvatusopin professori sanoo kehitysmaitten vasta alkavan kulttuuria, // hän tarkoittaa teknologiaa, tuhoamista, sokeutta, kaiken kulttuurin loppua. // Suomalaiset menevät kehitysmaihin kuin Kauko-Karjalaan, sivistämään, halveksimaan, tämä // barbaarikansa, raakalaisjoukko, tuhotehdas.” (s. 227)

Kahdentoista vuoden aforismitauon jälkeen ilmestyi Käytännön metafysiikka (2001), jonka motoksi Haavikko on kirjoittanut: ”Yksinkertaisia asioita pitää käsitellä moniehtoisesti. / Metsää ei pidä käsitellä lainkaan, koska metsä on meitä viisaampi ja moniehtoisempi. / Monimutkaisia asioita on käsiteltävä yksinkertaisesti, jotta tasapaino säilyy.” (s. 283)

”Huonon käytöksen opas, vihdoinkin”, otsikoi Haavikko ja jatkaa: ”Aikuistu eläimeksi. / Taivaisiin ei ole muuta tietä.” (s. 295) Jakso poikkeaa tyyliltään teoksen muista osista ja sen tarkoitus on kritisoida ”nykyajan nuorisoitumista”, kuvaa Anhava johdantotekstissään.

Melkein neljäsataa sivua Haavikon aforismeja on tuhti paketti. Vaikka yksilökin ajan myötä tulee kokoelmassa esiin, se tapahtuu useimmiten yhteiskunnallisuuden ja älyllisyyden kautta. Tähän on Anhavakin kiinnittänyt huomiota. Pessimismi ja illuusiottomuus ei Haavikon tuotannosta koskaan katoa. Vähän niin kuin uuteen ihmiseen tutustuttaessa kestää aikansa, ennen kuin on kuullut ”kaikki hänen juttunsa”. Olisiko ollut liikaa toivoa Haavikon kaltaiselta mestarilta myös vähän enemmän sisällöllistä uudistumiskykyä? Pitikö hänen kaavoittaa itsensäkin instituutioksi, jonkalaisia hän niin tiukasti kavahti?

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto