Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Leijat kaaoksen yllä

Arto Rintala, 2.9.2017
Paulo Lins: Jumalan kaupunki 491 s., Aviador 2016 Kääntäjä(t): Tarja Härkönen

Brasilialaisen menestyskirjailijan Paulo Linsin (s. 1958) mielestä Turun autio kauppatori keskitalven jäisen kuun valaisemana on kaunis, harmoninen näky. Vieressä palelevan paikallisen mielestä tällaisen kommentin esittäjä voisi olla joko hullu, liian kohtelias tai molempia. Mutta kieltämättä tuo viileä ja eleetön näkymä lienee jotakuinkin täydellinen vastakohta Linsin vuonna 1997 ilmestyneen esikoisromaanin varsinaiselle päähenkilölle, Rio de Janeiron pahamaineiselle Cidade de Deusin kaupunginosalle, jossa taivaita kurottavat leijatkin valjastetaan tarvittaessa sodankäynnin välineiksi ja sotaa käydään päivästä toiseen, useimmiten vain hetken nautinnon saavuttamiseksi.

Jumalan kaupunki ilmestyi pitkän odotuksen jälkeen suomeksi Tarja Härkösen kääntämänä. Eikä suomennosta tarvitse lukea kovinkaan pitkälle huomatakseen, miksi teoksesta puhutaan modernina klassikkona.

Kuohuva slummi

Noin 120 hehtaarin laajuinen Cidade de Deus perustettiin vuonna 1960 yrityksenä saada Rio de Janeiron varsinaisten faveloiden asukkaita muuttamaan uudelle, paremmin järjestetylle esikaupunkialueelle, jonne asutettiin myös vuoden 1966 suurten tuhotulvien uhrit tai sellaisiksi ilmoittautuneet. Kaupunginosa slummiutui nopeasti. Omaisuusrikoksista, murhista ja huumekaupoista tuli jokapäiväistä todellisuutta ja Cidade de Deus sai pian maineen yhtenä Rio de Janeiron vaarallisimmista alueista.

Cidade de Deus sai pian maineen yhtenä Rio de Janeiron vaarallisimmista alueista.

Paulo Lins kuvaa kaupunginosan elämää sen synnyinvuosilta 80-luvulle, kiinnittyen muutamien Cidade de Deusin asukkaiden vaiheisiin toisia enemmän. Pitkällä aikavälillä, monissa erilaisissa elämäntilanteissa kuvatut henkilöt kasvavat monissa tapauksissa pakostakin läheisiksi tai ainakin heidän toimintansa näyttäytyy jokseenkin ymmärrettävänä, siinä missä muutamien muiden vastenmielisyys vain kasvaa näkökulman lähentyessä.

Muutamat kaupunginosan gangstereista, kirjassa omat lukunsa saaneet Hornanhenki, Pikku ja Varpunen, tai harvinaiselle pakomatkalle väkivaltaisesta köyhälistökorttelista lähtevä valokuvaaja Sähikäinen, tulevat lukijan näkyviin niin usein että heidän nostamisensa estradille Fernando Mereillesin vuonna 2002 ilmestyneessä samannimisessä elokuvassa lienee täysin perusteltua. Tusinoittain muita henkilöitä ja nimettömiä ihmiskohtaloita vilahtelee jatkuvasti ohitse lyhimmillään sivun, parin mittaisissa kohtauksissa.

Tarinan hyökyaalto

Kohtauksista punoutuu tarina, joka ei suinkaan ole aina vaivatonta luettavaa. Cidade de Deusin levottomilta kaduilta purkautuva valtava materiaalimäärä on vaarassa hukuttaa tapahtumia kaupunginosan yllä liitelevien leijojen persepektiivistä seuraavan lukijan, ellei keskittyminen pysy jatkuvasti herpaantumattomana.  Toisaalta slummissa on vaikea viettää pitkiä aikoja kerrallaan, sillä salamannopeasti yksilötasolle sukeltava kerronta vereslihaisen brutaaleine yksityiskohtineen saattaa tosiaan aiheuttaa väkivallan kuvauksissaan suorastaan fyysisiä reaktioita.

Paulo Linsin kerrontatekniikkaa on vaikea kuvailla muuten kuin ”hengästyttäväksi”. Kirjailijan monipuolinen tausta runoilijana, rikosantropologian parissa vuosia työskennelleenä tutkijana ja Cidade de Deusin kasvattina tuskin voisi tulla tämän selkeämmin esille. Teoksen raskaista teemoista huolimatta Linsin kerronnassa on lyyristä voimaa, jonka kauneus esiinnoustessaan heijastuu erityisen vahvana kaoottista taustaansa vasten. Muutamissa jaksoissa on aitoa maagisen realismin tehoa, toisaalla taas yksittäisiä surumielisen kauniita tuokiokuvia. Kirjailijan rytmiikan taju pitää erilaiset tekstilajit jatkuvassa liikkeessä säilyttäen silti niiden keskinäisen tasapainon, mikä osaltaan helpottaa Cidade de Deusin kuohuviin uumeniin sukeltamista ja tarinan intensiteetille antautumista.

Jumalan kaupunki herättää lukijassaan jäsentymättömän levottomuuden tunteen.

Suomentaja Tarja Härkönen onnistuu erinomaisesti alkuteoksen kielellisen runsauden välittämisessä. Erityisesti kirjan dialogeissa käytetty, päähenkilöiden nimiin saakka ulottuva  paikallinen slangi on epäilemättä aiheuttanut loputtomasti päänvaivaa, mutta lopputulos onnistuu luomaan aidon vaikutelman köyhyyden ja kouluttamattomuuden kurimukseen valuvan kaupunginosan asukkaiden jokapäiväisestä kielenkäytöstä etäännyttämättä sitä kirjalliseen näennäisslangiin. Tunnistettava alatyylinen nykykieli tuo henkilöt ja tapahtumat lähelle, mikä puolestaan toimii oivallisesti lukijan iholle pyrkivän teoksen suomennoksessa.

Ihmisyyden ja eläimellisyyden kohtaamispisteessä

Jorge Amadonsa lukeneet tuntevat epäilemättä tulvana lukijan kasvoille hyökyvän karnevalistisen elämänilon samboineen ja afrobrasilialisine uskontoineen, köyhän kansanosan hedelmälliset naiset ja vahvat miehet. Linsin teoksessa voi kohdata samat elementit ja saman kuohuvan trooppisen energian, mutta sillä erolla ettei animaalisella tasolla riehuvaa karnevaalin pimeää puolta lakaista  maton alle.

Tässä mielessä teos edustaa lukukokemuksena karnevaalia kaikkein rehellisimmillään, aina vuosisatojen taakse ulottuvassa historiallisessa kokonaismerkityksessään – se kuvaa ihmiselämää niin sanotusti hyvän ja pahan alapuolella, rajalla missä eläimellisyyttä ja inhimillisyyttä on lähes mahdotonta erottaa toisistaan. Jumalan kaupunki herättää lukijassaan jäsentymättömän levottomuuden tunteen. Vastaavanlaisen rajatilan kokemuksen välittäminen uskottavalla tavalla onnistuu harvoin mutta onnistuessaan riittää nostamaan teoksen klassikon asemaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto