Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Universaalisti katoava kauneus

Artemis Kelosaari, 20.11.2017
Pekka Valtonen toim.: Kukkien ja sodan lauluja – asteekkien runoutta 178 s., Aviador 2017 Kääntäjä(t): Pekka Valtonen

Runoilija julistaa: juokaamme ja iloitkaamme, huomenna voimme olla kuolleita? Elämä on haurasta unikuvaa, kuolema on ylhäistenkin lopullinen osa, ja kauniit kukat kukkivat vain hetken ja kuihtuvat sitten? Tai kuten lausutaan eräässä runossa sivulla 30,
”Vain näin lausuu sydämeni,
en palaa enää takaisin,
en koskaan palaa maan päälle,
minun on jo mentävä, minun on jo mentävä Hänen taloonsa.
Vain turhaa työtä täällä teen,
nauttikaa, nauttikaa ystävät hyvät.
Emmekö saisi iloita,
tuntea mielihyvää, ystävät hyvät?”

Asteekkien ja varhaismodernien eurooppalaisten runouden hätkähdyttävä samankaltaisuus ei ole ihme.

Tuuli kaiken tempaa mukaansa? On aivan sama koska kuolet, ratsumies? Vanitas vanitatum, memento mori – carpe diem? Ei, kyse ei ole eurooppalaisesta runoudesta aikavälillä 1400-luvun loppu ja 1700-luvun alku. Nämä ovat runoja, jotka on kyllä kirjoitettu kristillisen ajanlaskun mukaan 1400–1500-lukujen taitteessa tai parina edeltävänä vuosisatana – mutta aivan toisessa maanosassa. Asialla ovat asteekit (atsteekit), nykyisen Meksikon alueella elänyt kansa, jonka valtakunnan ja kulttuurin tuhosivat espanjalaiset valloittajat 1500-luvulla. Kyseessä on Latinalaisen Amerikan vanhoista alkuperäisväestöistä tiettävästi ainoa, joka loi merkittävän määrän taiderunoutta. Nyt Latinalaisen Amerikan historian dosentti Pekka Valtonen on suomentanut ja toimittanut runoista antologian Kukkien ja sodan lauluja. Mukana on uskonnollisia hymnejä, sotalauluja ja hallitsijoiden kunniaksi kirjoitettua ”tilapäisrunoutta”, mutta suurimman ja kiehtovimman osan muodostaa haikean elämänmyönteinen keskeislyriikka.

Väli-Amerikan barokki

Asteekkien ja varhaismodernien eurooppalaisten runouden hätkähdyttävä samankaltaisuus ei ole sinänsä ihme, olihan kulttuureissakin paljon samaa. Jäykän hierarkkinen yhteiskunta, jonka huipulla ovat aristokratia ja soturit – yhteen kietoutuvat ryhmät, sillä sodankäynti oli normaali osa elämää, soturit ihailtuja ja sankarikuolema ylevä asia. Eikä pidä unohtaa mennyttä, idealisoitua sankariaikaa: varhaismoderneille eurooppalaisille se oli antiikin Rooma, asteekeille tolteekkien valtakausi. Maineen pysyvyys kuoleman jälkeen askarrutti eurooppalaisia runoilijoita (ja soturiylimyksiä) siinä missä 1400-luvun lopulla elänyttä asteekkirunoilijaa Ayocuan Cuetzpaltzinia:
”Turhaan olemme tulleet,
turhaan nousseet päälle maan.
Onko täältä lähdettävä
katoavien kukkien lailla?
Jääkö nimestäni mitään jäljelle?
Maineestani mitään maan päälle?
Ainakin kukkani, ainakin lauluni!” 
(s. 37–38)

Asteekeista puhuttaessa moni varmasti ajattelee ihmisuhreja, ylipappia kaivamassa veitsellä sydäntä suoraan uhriparan rintakehästä jumalten miellyttämiseksi. Yhtä hyvin varhaismodernia Eurooppaa ajatellessa voisi ensimmäinen mielikuva olla noitarovio tai teilipyörä ja niille nostetut ihmisuhrit ankaralle Jumalalle, joka valvoi yhteiskuntajärjestystä ja tiesi, mikä oli ainoa oikea tapa palvoa häntä. Asteekeille kuolema uhrialttarilla oli sentään arvokkain mahdollinen, taistelussa kaatumisen ohella.

Kun kuolema on jatkuvasti läsnä, elämästä on tehtävä kaunista vaikka väkisin.

Molemmissa kulttuureissa on toisaalta nähtävissä ainutlaatuinen rakkaus kaikkeen värikkääseen ja kimaltavaan. Tämä kaksijakoisuus on nostettu näkyviin jo Kukkien ja sodan laulujen nimeen; suomentaja Pekka Valtonen hämmästeleekin runoja taustoittavassa esseessään, kuinka sotaisat asteekit osoittivat ”vahvaa esteettisten elämysten tajua ja arvostusta sekä herkkyyttä kaikelle pienelle, kauniille ja haavoittuvalle, kuten kukkasille, perhosille ja linnuille”. Epäilen kuitenkin, barokki-Eurooppa vertailukohteena mielessäni, että tämä ei ole elämän raakuudesta huolimatta, vaan sen vuoksi. Kun kuolema on jatkuvasti läsnä, elämästä on tehtävä kaunista vaikka väkisin.

Kiihkeä elämänilo, musertava melankolia

Asteekkien runous on vapaata yhdestä asiasta, joka painoi varhaismodernia eurooppalaista mielenmaisemaa: kristillisestä moralismista. Se näkyy ennen muuta siinä, että ainakaan tähän antologiaan otetuilla tekijöillä ei näytä olleen mitään varmuutta tuonpuoleisen tai minkään taivaaseen tai helvettiin verrattavan olemassaolosta, tai ainakaan se ei ole mikään vakavan pohdinnan kohde tai pelon aihe. Kuolema tai kuolemanjälkeinen elämä on kiinnostavasti ”se missä vielä jollain lailla ollaan olemassa”, eli vain jatke maanpäälliselle, aivan liian lyhyelle elämälle. Sen vääjäämätön lähestyminen lähinnä surettaa runoilijoita.

Kaiken katoavaisuuden tuottama melankolia onkin yksi toistuvampia teemoja runoissa. Mutta juuri sen takia elämästä on iloittava niin kauan kuin sitä kestää, vailla mitään omantunnontuskia. Ei ihme, että aistillisuus on näissä runoissa lähes päällekäyvän voimakasta. Säkeet ovat täynnä kukkia, jalokiviä, kultaa, korallia sekä papukaijojen, kolibrien ja kvesaalien kaltaisia värikkäitä lintuja sulkineen – ja rivien välistä tihkuu vilpitön rakkaus siihen kaikkeen, suorastaan ylitsevuotava tunteikkuus. Sen kaltaista iloisuutta ei länsimaisessa runoudessa juuri näe, vaikka moni barokkirunoilija osasikin kuorruttaa runoutensa yhtä ylenpalttisella kuvastolla. Tietenkin myös erinäiset nautintoaineet kuuluvat asiaan.

”Iloitkaa kera päihdyttävien kukkien,
joita käsissämme pitelemme.
Pukekaa yllenne
kukkaisseppeleet.
[ – – ]
Vain kukkasemme
saavat meidät iloitsemaan.
Vain laulumme
surunne karkoittaa.”
(s. 70)

Mukaan mahtuu kyllä myös puhdasta elämäntuskaa ja oman syntymänsä katumista; yhtä universaali tunne kuin elämänilokin, ehkä jopa sen väistämätön kääntöpuoli. Jos tuntee suurta iloa, sen hintana on, että tuntee yhtä syvästi myös surun. Minkäänlaisella ironialla tai satiirilla näitä runoja ei myöskään ole pilattu. Pahaenteisesti ja ilmeisen tarkoituksellisesti antologia loppuu runoon, jossa ”murheellinen kohtalo on meidät lannistanut”. Runo on kirjoitettu vuonna 1528, espanjalaisten saapumisen jälkeen.

Vaikuttaa että asteekkirunoilijoille merkityksellistä oli sivistynyt ilonpito ylhäisten miesten kesken.

Mielenkiintoista kyllä, yksikään runo ei kerro romanttisesta rakkaudesta – niin olennainen teema länsimaisessa lyriikassa aina antiikista alkaen. Yksi runo on häpeilemättömän eroottinen, mutta sekin on Valtosen mukaan kirjoitettu esitettäväksi juhlissa hallitsijan viihdyttämistä varten. Useampi runoilija puhuttelee yleisöään huudahduksella ”oi herrat”, myös ne, jotka olivat itsekin ”herroista” suurimpia eli hallitsijoita. Vaikuttaakin siltä, että asteekkirunoilijoille merkityksellistä oli sivistynyt ilonpito ylhäisten miesten (soturiylimysten?) kesken ja heidän välinen ystävyytensä, vähän samaan tapaan kuin antiikin kreikkalaisille.

Historianluento runomuodossa

Pekka Valtonen myöntää esipuheessaan kääntäneensä runot espanjan kautta, ei siis suoraan alkuperäiskieli nahuatlista. Toisen käden käännös kuulostaa aina hieman puolivillaiselta, mutta tässä tapauksessa ratkaisu on ollut ymmärrettävä. Alkuperäiset runot on tallennettu 1500-luvulla, aikana jolloin nahuatlin kirjakieltäkin vasta kehitettiin, joten niiden tulkitseminen ei ole mikään helppo tehtävä edes nahuatlia osaavalle. Runojen espanjantajat ovat tehneet tuon vaativan työn Valtosen puolesta, ja tämä on silti pitänyt huolta käännöstensä laadusta vertailemalla eri espanjannoksia sekä alkuperäistekstejä. Nahuatlinkieliset runot on lisäksi otettu mukaan teokseen suomennosten rinnalle.

Kaikesta huolimatta Valtonen on tehnyt todellisen kulttuuriteon. Kukkien ja sodan lauluja on vaikuttava ikkuna hävinneeseen sivilisaatioon: runot tuovat mustaksi valkoiselle kauan sitten kuolleiden ihmisten ajatuksia ja tunteita, vieläpä sellaisten yksilöiden, joista ei paljoa muuta edes tiedetä. On vaikea kuvitella, että jokin keskiverto tietoteos asteekkien historiasta kykenisi tekemään heistä yhtä kouriintuntuvalla tavalla ymmärrettäviä kuin nämä runot.

Kukkien ja sodan lauluja on vaikuttava ikkuna hävinneeseen sivilisaatioon.

Mikä runoista itsestään jäisi epäselväksi 2010-luvun suomalaiselle lukijalle, sen Valtonen on ottanut tehtäväkseen selittää juurta jaksaen. Kuten moni muukin tällä vuosituhannella julkaistu vanhan kirjallisuuden suomennos, Kukkien ja sodan lauluja sisältää selitysosion, joka on yhtä paksu kuin kaunokirjallinen osuus. On kartta, on luettelo jumalista, on pitkä artikkeli asteekkien historiasta ja kulttuurista sekä jokaisen runon yksittäinen taustoitus.

Ja hyvä niin, sillä lopputuloksena Kukkien ja sodan lauluja on kaikkinensa ainutlaatuisen kokonaisvaltainen kulttuurihistoriateos asteekeista. Jos haluat laajentaa sivistystäsi oppimalla perustiedot eräästä kadonneesta kulttuurista, tartu tähän kirjaan. Toisaalta jos haluat lukea kauniista asioista sekä saada muistutuksen hetkeen tarttumisen tärkeydestä, tartu tähän kirjaan. Historiallisen kontekstinsa ulkopuolellakin, ”pelkkinä” runoina, nämä runot ovat aidosti koskettavia. Niin erilaista on ihmisyys eri paikoissa ja aikakausina, ja niin samanlaista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto