Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aika tekee tietokirjoista sepitteitä

Ville Hänninen, 13.8.2015
Petri Karonen ja Antti Räihä (toim.): Kansallisten instituutioiden muotoutuminen. Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900–1960. 457 s., Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014

Jos haluan päästä kiinni ajan henkeen, tartun harvoin romaaniin. Edes aikalaisteokset eivät välttämättä onnistu kuvaamaan ilmiöitä yhtä mehukkaasti ja suodattamattomina kuin tietokirjat, sanoma- ja aikakauslehdistä puhumattakaan.

Vanha asiateksti paljastaa fiktiivisen luonteensa vasta ajan kuluttua. Lehtijuttu tekeytyy puolueettomaksi, tietokirja tieteelliseksi. Vasta myöhemmin näkyy, mistä kohdasta retoriikka repsottaa. Aikalaisten arkinen tuntuu nykyihmisestä erityiseltä.

Oma maa oli vuosikymmenten mittainen suurhanke, johon kirjoittivat aikakautensa merkittävimmät tiedemiehet ja asiantuntijat.

Nykypamfletit tuntuvat helposti rasittavalta mouhotukselta, mutta 1960–70-lukujen Huutomerkki-sarja riemastuttavalta kulttuurihistorialta. Terho Pursiaisen Uusin testamentti, Johan von Bonsdorffin Black Power, Seppo Olkkosen Aseistakieltäytyjät ja Pekka Gronow’n Laulukirja ovat kaikki korvaamattomia ajantiivistyksiä vasemmistolaisen ja vastakulttuurisen liikehdinnän vuosikymmeniltä.

Ajankuvaa luo myös Tuomas Rimpiläisen vasta ilmestynyt tosirikoskirja Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta (Gummerus, 2015). Se käsittelee 1920–30-lukujen rikostapauksia tutkintapöytäkirjojen ja lehtijuttujen kautta – ja tulee siinä sivussa luoneeksi kuvan vastasyntyneen valtion poliittisista ristiriidoista, luokkaeroista ja horjuvista virkamieskäytännöistä.

Neutraalina pidetyt kirjoittamisen muodot sisältävät aina ”ylijäämää”. Toisaalta fiktiokin toimii tavoilla, joita sen luoja ei liene ajatellut. Matti Sokan ohjaama Musta lumikki (1971) on elokuvana lähes katsomiskelvoton, mutta pitkät kohtaukset baarista isoine tuoppeineen, tupakointeineen ja voileipineen lähes itkettävät ajanmukaisuudessaan. Tarinan kannalta tarpeetonta, vuonna 2015 arvokasta.

Ennakkoluuloja ja myyttejä tieteen nimissä

Vanhentunut tietokirja on samanlainen aarre. Ei tarvitse tarttua edes vaivaannuttavaan tapaoppaaseen, jämäkän miehekäs tietokirjasarja riittää.

Viime vuosisadan alkupuoli oli niiden kulta-aikaa. Esimerkki vetävästä tietosepitteestä on kymmenosainen Maapallo-sarja (Otava, 1925–1929), jonka kansatieteelliset kuvaukset Afrikasta ja Etelä-Amerikasta tuntuvat nykyään yksioikoisen liioitelluilta ja reippaan rasistisilta.

Ajat olivat toiset. Vajaassa sadassa vuodessa normaalista on tullut aivan outoa. Klassinen antropologia tuntuu kaikkea muuta kuin arvovapaalta tieteeltä.

Samanlaista kiinnostavaa etäisyyttä liittyy pilalehtien juutalaiskuvastoon. Kuvaukset huonoa tavaraa ylihinnalla myyvistä juutalaisista huijareista olivat 1920–30-luvulla tavanomaisia. Enää samoja vitsejä ei voisi kertoa viattomin silmin.

”Juutalaista”nenää ei kuitenkaan tulkittu tuolloin merkiksi antisemitismistä, vaan se oli tyhmän blondin kaltainen stereotypia, johon törmäsi kaikkialla. Suomen Kuvalehden suositussa Junnu-sarjakuvassa oli Salomon-niminen juutalainen kauppias. Hän oli oikea kyseenalaisen lajin muotovalio: venäjää, ruotsia, suomea ja saksaa sekaisin puhuva, suomalaisille kovin vieraita konsonantteja (f, g, d) viljelevä ja holtittomasti lauseita muodostava puolihuijari.

Tarina isänmaasta

Tarinallisuutta ja tulkinnanvaraa löytyy myös neutraalimmiksi koetuista yhteyksistä. Oma maa oli vuosikymmenten mittainen suurhanke, johon kirjoittivat aikakautensa merkittävimmät tiedemiehet ja alojensa asiantuntijat. WSOY:n julkaisemasta laajalevikkisestä kirjasarjasta ilmestyi kolme laitosta eri vuosikymmenillä.

Kun Oma maa -sarjan ensimmäinen osa ilmestyi, Suomi ei ollut vielä itsenäinen valtio, mutta sitä luotiin parhaillaan.

Petri Karosen ja Antti Räihän toimittama teos Kansallisten instituutioiden muotoutuminen käsittelee suomalaisen historiakuvan muotoutumista Oma Maa -kirjasarjassa vuosikymmenten mittaan. Kirja on osa Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen Yhteiskunnan historia: kontekstuaalinen analyysi suomalaisen yhteiskunnan rakenteista ja identiteeteistä 1400–2000 -huippuyksikön toimintaa. Hanke alkoi vuonna 2012 ja jatkuu vuoteen 2017.

Kun Oma maa -sarjan ensimmäinen osa ilmestyi, Suomi ei ollut vielä itsenäinen valtio, mutta sitä luotiin parhaillaan. Välineet olivat kirjallisia. Oma Maa teki samaa kuin Aarne Karimon Kumpujen yöstä (1929–1932) tai T. J. Särkän Helmikuun manifesti -elokuva (1939), mutta eri retoriikalla. Sarja rakensi valtiollisen ja kansallisen Suomen tarinaa.

Kansallisten instituutioiden muotoutumisessa on 12 artikkelia, jotka analysoivat eri näkökulmista Suomen kansaa, valtiota ja Suomen menneisyydestä yleensä luotua kuvaa. Kirjoittajat tarkastelevat Oman maan suhdetta eri instituutioiden kehitykseen. Esimerkiksi: ”Perheen sääntely modernisoituvassa Suomessa” (Jari Eilola ja Heli Valtonen), ”Sotilaskansan tuskainen taival”(Petri Karonen ja Nils Erik Villstrand), ”Suomen kansa opin tiellä” (Mervi Kaarninen).

Professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen piti marraskuussa 1875 puheen Suomen Historiallisen seuran ensimmäisessä vuosijuhlassa. Siinä hän penäsi historian arvostusta. Päättävät piirit eivät hänen mukaansa pitäneet Suomen maan ja kansan historiaa riittävän merkittävänä asiana. Karosen ja Räihän artikkeli ”Oma maa -kirjasarja ja instituutioiden historia” muistuttaa, että ”jo Yrjö-Koskisen tulkinta ja viimeistään häntä seuranneiden J. R. Danielsson-Kalmarin ja E. G. Palménin 1800–1900-lukujen taitteessa inspiroimat kaksi tutkimusotetta – kansan mystifiointi ja kulttuurihistoriallinen koulu – siirsivät Suomen kansan menneisyyteen kauas historiaan ennen autonomian aikaa.”

Professori Palmén oli primus motor Oman maan takana ja samoilla linjoilla. WSOY:n pääjohtajan Yrjö A. Jäntin mukaan sarja oli Palménille kansan valistamisen, venäläistämisen vastustamisen sekä vallinneen sensuurin kiertämisen väline. Oikeushistorian asiantuntijana ja pitkäaikaisena toimittajana Palmén tunsi piilovaikuttamisen merkityksen ja välineet. Sarja ilmestyi ensin 77 vihkona vuosina 1906–11.

Kansallismielisten miesten teot

Tutkimushankkeen laajuuden vuoksi otan vain yhden käytännön esimerkin. Antero Holmilan, Ulla Koskisen ja Nils Erik Villstrandin ja Peri Karosen artikkeli ”Tiedonvälitys sivistysmissiosta uutisiin” kuvaa, miten Oma maa käsitteli tiedonvälitystä ja loi ja vahvisti mielikuvaa itsenäisestä Suomen kansasta jo paljon ennen valtiollista itsenäisyyttä.

Lehdistön tehtävä oli osallistua taisteluun kansalaistunteen kasvattamiseksi, ei julkaista ikäviä tiedonantoja.

Tärkeä aihe oli sanomalehdistö, Palménin oma alue. Hän laati artikkelit sanomalehdistä Oman maan kahteen ensimmäiseen painokseen (1906–1911, 1920–1928). Kolmanteen painokseen (1958–1962) kirjoittajaksi oli valittu Uuden Suomen päätoimittaja ja Helsingin kaupunginjohtaja Lauri Aho.

Palménin näkemys alastaan oli erikoinen mutta ajalle tyypillinen: ”Lehdistön tehtävä oli osallistua taisteluun kansalaistunteen ja kansan poliittisen tajun kasvattamiseksi, ei julkaista ikäviä tiedonantoja.”

Sama koski kirjoittajan mukaan Oman maan kaikkien lehdistöhistoriallisten artikkelien näkemyksiä Suomen sanomalehdistön historiasta: ”Sen merkitys ei ainakaan ennen itsenäisyyden alkua ollut juuri lainkaan perinteisessä uutisvälityksessä vaan nimenomaan kansan sivistysmissiossa.”

Sivistyksellinen tehtävä kulki uutistenvälityksen edellä. Tässä suhteessa Suomi erosi kirjoittajien mielestä muusta Euroopasta. Palmen ”hahmotteli lennokkaalla, kalevalamitastakin vaikutteita ottaneella kirjoitustyylillään suomalaisen, erityisesti suomenkielisen, sanomalehdistön sankaritarinan vaikeuksien keskeltä voittoon. – – Vaikeiden aikojen yli olivat kantaneet sankarillisten, kansallismielisten miesten teot.”

Palménin artikkelien sankareiksi nousivat Elias Lönnrot, J. L. Runeberg, Zachris Topelius ja J. V. Snellman. Myös toisessa painoksessa lehdistön historia oli vaikeuksista voittoon edennyt kertomus, nyt sisällissodan maustamana. Se oli teoksen yleisenkin linjan mukaisesti venäläisten ja heihin liittyneiden punaisten syytä.

Kolmannessa painoksessa ja toisissa poliittisissa olosuhteissa, etäisyyden päästä Lauri Aho kirjoitti jo neutraalimmin vuoden 1918 tapahtumista. Kyse oli yhä ”vapaussodasta”, mutta työväenlehdistön nousu todettiin viileästi, historiallisena tosiasiana. Palmén oli närkästynyt työväkeä kiihottaneen lehdistön olemassaolostakin.

Ilmeisesti se oli ristiriidassa yhtenäisyyttä ja yksimielisyyttä korostaneen kehitystarinan kanssa, jossa ”vaikeuksien keskellä taisteleva alusmaa kehittyi itsenäiseksi ja ulkoisista pidäkkeistä vapaaksi valtioksi”.

Kiva stoori kumminkin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto