Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sarvia ja hampaita

, 20.2.2010
Putte Wilhelmsson: Turmio ja perikato s., Savukeidas 2009

Putte Wilhelmsson alkaa olla pitkän linjan kriitikko. Hän on kirjoittanut vuosien mittaan satoja ja taas satoja kirja-arvosteluja muun muassa Helsingin Sanomiin, Suomen Kuvalehteen ja eri kirjallisuuslehtiin. Tällä hetkellä Wilhelmssonin tärkein julkaisufoorumi on Turun Sanomat.

Usein kriitikot muuttuvat vuosien mittaan näkemyksellisemmiksi ja moni-ilmeisemmiksi – mutta myös säyseämmiksi. Jopa ärhäkimmät meistä alkavat huomaamattaan miettiä, miten vahvasti asioita kannattaa ilmaista. Ehkä viestin voi lähettää pehmeämminkin, ehkä omaa mielipidettä tärkeämpää onkin analyyttisyys?

Putte Wilhelmssonissa hienointa on, että hän ei tunnu näitä kysymyksiä miettivän. Wilhelmsson on uskollinen ennen kaikkea omalle kirjallisuuskäsitykselleen. Jos sanottavaa on, hän ilmaisee sen. Konstailematta.

Mikä tärkeintä, Wilhelmsson myös perustelee näkemyksensä. Meidät kun on totutettu siihen, että jokainen mielipide on yhtä arvokas eikä makuasioista sovi kiistellä. Höpö höpö! Ensinnäkin: mistä sitten, jollei makuasioista? Toiseksi, kyllä Puten mielipide on arvokkaampi kuin Lahnasen Pekan, koska Wilhelmsson on lukenut muutakin dekkareita ja osaa asettaa näkemyksensä jonkinlaiseen kontekstiin.

Hänen tekstiensä voima ei perustukaan pelkkään reteilyyn. Uhon takana on selkeä esteettinen näkemys. Teksti on tarkkaa ja täsmällistä – ja perustuu laaja-alaiseen kirjallisuuden tuntemukseen.

Hyvästä taiteesta pitää kirjoittaa hyvin

Wilhelmssonin esikoisteos Turmio ja perikato on parhaimmillaan samalla tavalla älyllisesti terhakka ja säälimätön esseekokoelma. Kirjan 17 esseestä parhaimmat keskittyvät juuri Wilhelmssonin leipälajiin, kirjallisuuteen. Wilhelmsson erittelee esimerkiksi Arto Salmisen teosten teemoja purevan tarkasti. Analyyttisimmillään (ja selkokielisimmillään) Wilhelmsson tuo mieleen Helena Yläsen kritiikeistä kootun Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle (Helsingin Sanomat, 2005).

Kummallakin on kyky saada lukija innostumaan kirjailijoista. Koska Wilhelmsson ei fanita, hänet tulee ottaneeksi vakavasti. Silti hän on näennäisestä nyreydestään huolimatta kirjallisuusentusiasti. Hän uskoo, että hyvästä taiteesta pitää kirjoittaa – ja pitää kirjoittaa hyvin.

Wilhelmssonin kirja ilmestyi alkusyksystä, minkä jälkeen olen lukenut kolme Petteri Paksuniemen kirjaa. Tästä on kiittäminen ja syyttäminen Wilhelmssonia.

Tämä on mielestäni kriitikon tehtävä laajemminkin. Hyvä kirjallisuuskriitikko muistaa viiden vuodenkin päähän eikä sokaistu kaikentäyttävästä julkisuudesta ja joka lävestä esiin työntyvistä markkinahuorista, joiden ainoa tarkoitus on myydä lisää kirjoja. Mitä tahansa kirjoja.

Minusta kriitikon ei ole välttämätöntä ryhtyä makutuomariksi, mutta nykymaailmassa ehtimiseen oikeassa olijat ovat oikeastaan aika virkistäviä. Kirjallisuudesta on alettu kirjoittaa kuin mistä tahansa teollisuustuotteista. Isoista tulee entistä isompia, puhutuista entistä puhutumpia. Mutta entä jaakkoylijuonikkaat ja tommimelenderit, jotka eivät jaksa messuta itsestään, mutta kirjoittavat hyviä kirjoja?

Hyvän kirjallisuuden puhemiehiltä ei työ lopu. (Rahat kyllä, mutta se lienee toinen tarina.)

Peitset tanassa

Valitettavasti Wilhelmssonin luonteenpiirteisiin kuuluu myös taipumus käydä pyhiä sotia. Esimerkiksi kirjan päättävä essee läimii kymmenien sivujen voimalla Suomen arvostelijain liittoa (SARV) ja sen hallinnoimaa kritiikkisivustoa, Kritiikkiporttia. En minäkään pidä Kritiikkiporttia minään, mutta hämmästellä pitää sitä kaunamielisyyttä, jolla Wilhelmsson rinnastaa SARVin kaltaisen pikkujärjestön ja Sanoma-konsernin – ja näkee molemmat jonkinlaisina pienen kriitikon vihollisina. Mitäpä mittakaavaeroista. Mutta kiinnostaako moinen peitsien kalistelu lopulta ketään?

Arvostan Wilhelmssonin suorasukaisuutta ja rehellisyyttä, silloinkin se kohdistuu minusta toisarvoisiin kysymyksiin. Mutta miten suoraselkäisenä on pidettävä sitä, että hän kiittää kirjansa aluksi Kopiostoa apurahasta?

Kyse kun on puhtaasta retorisesta tempusta. Kirjoittaja huipentaa teoksensa SARVin teilaamiseen, joten esseen uskottavuudelta veisi kovasti pohjaa se, että apurahan kirjan kirjoittamiseen on todellisuudessa myöntänyt – SARV.

Ville Hänninen
villevhanninen[at]gmail.com

***

Vastine: Onko SARV:illa oma likaisten temppujen osasto?

Kun sama henkilö ensin vt. päätoimittajana poistaa lehdestä epämiellyttäväksi kokemansa mielipiteet ja sitten toisaalla kriitikkona nälvii saman sisällön toistavaa kirjaa, alkaa julkisuudenhallinta vaikuttaa saumattomalta.

Verkkolehti Kiiltomadon julkaisemassa kirja-arvostelussa esseekokoelmastani Turmio ja perikato (Savukeidas 2009) Ville Hänninen kertoo, miten Wilhelmsson ”läimii kymmenien sivujen voimalla Suomen arvostelijain liittoa (SARV) ja sen hallinnoimaa kritiikkisivustoa, Kritiikkiporttia”. Eiköhän pienennetä arviota noin viiteen sivuun, loput yli kolmekymmentä käsittelee kriitikon ammatin epäkohtia toimeentulon ja pienyrittäjyyden näkökulmasta.

Sitä Ville ei kerro, että kirjassa mainitun tapahtumasarjan aikana Ville oli itse SARV:n hallituksen jäsen ja että Ville nimetään kirjassa toisena henkilönä, joka SARV:n julkaiseman Kritiikin Uutisten väliaikaisena päätoimittajana jätti nyt kirjaan liitetyn, SARV:n hallitusta moittivan osan julkaisematta. Pyysin Villeä selittämään päätöksensä, mutta mitään vastausta ei tullut – eikä tule näköjään nytkään.

Villen päätös toimia kriitikkona teokselle, jossa häntä itseään arvioidaan, on erikoinen. Yleensä jokin muu vastausmuoto on suositeltava, sillä aina on olemassa riski, että tunnekuohu sumentaa arvostelukyvyn. Myös Julkisen sanan neuvoston ohjenuoraksi omaksuttu Journalistin eettinen ohje opastaa, ettei journalistin pidä käyttää asemaansa väärin, eikä ”käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus”. Tätä hyötyä ohje täsmentää muun muassa seuraavasti: ”Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.” Luulen, että listaan voidaan luontevasti lisätä oma yhdistys, jonka hallitusta journalisti edustaa, sekä yhdistyksen oma tiedotusväline.

Arvosteluunsa Ville on näköjään tiputtanut aika monta vihjailevaa luonnearviota (”toisarvoinen”, ”pyhä sota”). Vähän suoremmin hän myöntää, että niiden tarkoituksena on heikentää kirjan kirjoittajan ”uskottavuutta”. Sen sijaan itse asiaa tai omaa osuuttaan hän ei edes yritä kiistää.

Täsmennyksen vuoksi muistutankin vielä kerran, että pyysin kirjani tähän osioon lausuntoja kaikilta nimeltä mainituilta, ja että heidän näkemyksensä on jo kerrottu siinä määrin kuin he olivat halukkaista niitä antamaan. Ja jos muutaman sivun lisäksi haluaa lukea yli kolmekymmentä muuta, tajuaa senkin, mitkä kaikkia SARV:n jäseniä koskevat asiakysymykset ja eturistiriidat sytyttivät näin palavan henkilöriidan

Villen rooli oli enemmän salauspuolella – ei julkaistua kirjoitusta Kritiikin Uutisissa, kun vastaava päätoimittaja oli kätevästi sairaslomalle, ei vastausta kirjalliseen kysymykseen kokouspöytäkirjassa. Kirja-arvostelun viimeiset rivit kannattaa silti toistaa tässä kokonaisuudessaan:

”Mutta miten suoraselkäisenä on pidettävä sitä, että [Wilhelmsson] kiittää kirjansa aluksi Kopiostoa apurahasta? Kyse kun on puhtaasta retorisesta tempusta. Kirjoittaja huipentaa teoksensa SARVin teilaamiseen, joten esseen uskottavuudelta veisi kovasti pohjaa se, että apurahan kirjan kirjoittamiseen on todellisuudessa myöntänyt – SARV.”

Anteeksi, mutta millä tavoin?

Olen ylipäänsä hämmästynyt tavasta, jolla SARV:n hallituksen jäsen nyt kytkee Kopisto-stipendin yhteen minun ja hallituksen puheenjohtajan välisten tulehtuneiden suhteiden kanssa. Villen hämärän vihjailun mukaan stipendin myöntäminen todistaa, ettei mitään asiallista riitaa voinut olla, joten tämänkö todistamiseksi stipendi alun perin myönnettiin?

Yhdistyksen päätösvaltaan uskottuja varoja ei ole lupa käyttää ongelmien peittelyyn sen enempään kuin kaverien palkitsemiseenkaan. Otaksun kuitenkin, asianosaiset hallituksen sisällä ovat tajunneet jäävätä itsensä, jottei tarpeetonta huolta pääse syntymään. Asian tarkistamiseksi pitää vain katsoa kokouspöytäkirja.

Onko SARV:n nykyhallituksen seuraava farssi siis se, että vanha apurahapäätös menee purkuun ja rahat takaisinperintään? Ville on herättänyt epäilyn, mutta minun onnekseni epäilyä vastaan puhuu Villen kummallinen logiikka. Itse asiassa luulen, että Villen kannattaisi tarkistaa sanakirjasta sanat ”retorinen”, ”temppu” ja ”suoraselkäinen”, ja sen jälkeen selittää, viekö Villen ”uskottavuudelta kovasti pohjaa” se, että kirjallisuustoimikunnan jäsenenä apurahoja sekä Kiiltomadon että SARV:n toimintaan on vuosikaudet ”todellisuudessa myöntänyt” – Putte Wilhelmsson.

Oikea vastaus on: ei tietenkään vie. Näillä asioilla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Eiköhän Villen uskottavuus kadonnut samalla kun hän unohti journalistin ohjeiden kohdat 4 ja 6, ja jatkoi jo melko vanhaksi mennyttä mustamaalauskampanjaa riippumattoman kritiikin valekaavussa.

Putte Wilhelmsson
Toimittaja

***

Ville Hänninen vastaa

Useimmat Turmio ja perikato -kirjan teksteistä ovat kiinnostavia ja harvinaisen mukaansatempaavia. Kun Wilhelmsson käsittelee kirjallisuutta, asiantuntemus ja paneutuneisuus todella näkyvät. Onpa kurjaa, että voittopuolisesti kiittävä kritiikki herättää tällaista närkästystä.

Toimitin yhdessä Antti Selkokarin kanssa yhden Kritiikin Uutisten numeron, joka piti lehden päätoimittajan oltua estynyt tehdä hyvin nopeasti. Toisin kuin Wilhelmsson väittää, hän ei lähettänyt minulle missään vaiheessa tiedustelua, miksi hänen mainitsemaansa kirjoitusta ei julkaistu.

Wilhelmsson antaa ymmärtää, että hänen Kritiikin Uutisiin lähettämänsä kirjoitus olisi minulle epämiellyttävä. En ymmärrä, millä tavalla, koska olen suhtautunut – ja suhtaudun – Kritiikkiporttiin penseästi. Minusta Kritiikin Uutisiin lähetetty teksti ei tuonut jo aiemmin käytyyn keskusteluun enää mitään uutta.

Enpä kuitenkaan jaksa olla sitä mieltä, että moinen tekisi minusta ”asianosaisen”. Minut mainitaan 300-sivuisen kirjan yhdellä sivulla ja melko neutraalissa sävyssä. Jos Wilhelmsson olisi antanut minun kommentoida kyseistä kohtaa kuten väittää, olisin varmaankin antanut sen mennä sellaisenaan.

Ville Hänninen
toimittaja

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto