Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Uusi Rilke-käännös nojaa vahvasti vanhempaan versioon

Aarne Toivonen, 10.4.2016
Rainer Maria Rilke: Duinon elegioita 131 s., ntamo 2015 Kääntäjä(t): Arja Meski

”Käytettävissäni on vanha Aila Meriluodon suomennos. Se ei tahdo avautua. Ehkä se johtuu raskaista, tiiviistä rakenteista, se ei päästä helposti läpi. Olisiko se lähempänä Rilkeä? En tiedä. Päätän kuitenkin päästää lukijan sisään.”

Runoilija Arja Meski on kääntänyt uudelleen Rainer Maria Rilken (1875–1926) Duinon elegioita (1912–1922, julk. 1923). Aila Meriluodon valtionpalkinnon saanut aiempi mukaelma Duinon elegiat ilmestyi vuonna 1974.

Duino-käännösten ABC: alkuteksti, tulkinta ja kömmähdykset

Duinojen alkusolu ilmestyi Rilkelle enkelin sanelemana Duinon rantakallioilla 21.1.1912. Koraanimaisesti enkelivälityksenä ihmiskunnalle annettu teksti muodostaa länsimaisen runouden historiassa käänteentekevän kielellisen ja kulttuurisen saarekkeen, joka on sukupolvien ajan muistuttanut lähes uskontoa. Saksalaiset pitävät Duinoja vaikeimpana omalla kielellään kirjoitettuna lyriikkana. Kokoelman tutkiminen, tulkitseminen ja selittäminen ovatkin katkeamaton eksegeettinen prosessi.

Viimeistä sanaa ja lopullista tulkintaa Rilken kryptisistä säkeistä ei ole eikä tule.

Monessa kielessä on kanonisoitunut, kirjallista kulttuuria muovannut vanha Duino-käännös. Nämä versiot ovat kasvattaneet useampia sukupolvia Rilkeen ja niihin on muotoutunut kollektiivinen tunneside. – Juuri näin on Meriluodon versio toiminut meillä.

”Löydän vanhoista tulkinnoista kömmähdyksiä, niitä syventyvä lukija löytää varmasti omistanikin.” Meriluotoa, Meskiä ja Rilkeä ristiin lukiessa havaitsee Duino-käännöksen olevan piste, jossa kömmähdyksen ja tulkinnan välinen liikkumavara on hyvin laaja. Viimeistä sanaa ja lopullista tulkintaa Rilken kryptisistä säkeistä ei ole eikä tule.

Meriluodon käännös kantaa kieli- ja kulttuurihistoriaa

Meriluodon versio on myöhäsyntyisenäkin asemoitavissa osaksi vuosisadan takaista klassikoiden käännösprojektia. Tähän vaiheeseen liittyi kirjallinen keinotekoinen ylätyyli, joka helpotti suomen kielelle vieraiden ja hankalien muotorakenteiden kääntymistä. Meriluodon Duinoissa tämä näkyy paikoin vanhahtavana kielenä ja rytmiikkana, jossa korostuu sanajärjestysten monimutkaistaminen. Meriluodon elegiat rakentuvat tyylillisesti myös tulenkantajamaisesta huutomerkitetystä ja hurmoksellisesta paatoksesta.

Meriluodon käännös oli jo 70-luvulla ilmestyessään vanhemman runokielen dokumentaatio, joka sisältää johdonmukaisen kielellisen, kulttuurisen ja eettisen koodin. Tältä ylevöitetyltä jalustalta Meriluodon säkeet puhuvat meille rilkeä alas nojatuoleihimme.

Arja Meskin ei tarvitse kantaa ihan näin isoa lastia selässään. Meriluoto on tehnyt pohjatyön, ja Meski tunnustaakin sen arvon moneen kertaan. Meski on valinnut perusrungokseen ajantasaisempaa kieltä, keveämmän ja pehmeämmän sävyn sekä helpotetut rakenteet. Nämä piirteet värittävät myös rytmistä hahmotusta. Hänen tavoitteenaan on ollut saada tekstiin (tarkkuuden ja kirkkauden lisäksi) ”huilumaisuutta”; olipa hänen soittimensa mikä tahansa, käännösten volyymitaso on pienempi kuin Meriluodon täysin äänikerroin pauhaava urku.

Meski oikoo ja silittää Meriluotoa

Meskin motiivi ja lopulta myös toteutus liittyy täysin Meriluodon käännökseen ja on riippuvainen siitä. Mihin meitä ollaan nyt päästämässä sisään, Meriluodon käännökseen vai Rilkeen? Meski oikoo ja silittää Meriluodon rytmityksiä ja sanajärjestyksiä ja panee esineiden listat alkutekstin mukaisiin järjestyksiin. Hän on ryhtynyt Meriluodon tekstin järjestyksenvalvojaksi ja kielenhuoltajaksi.

Meriluoto on tehnyt pohjatyön, ja Meski tunnustaakin sen arvon moneen kertaan.

Seuraavanlaisia esimerkkejä on paljon:
”Jos olisi vain hiven tietoisuutta / varmassa eläimessä, kun se vastasuuntaan / käy meitä kohti – mukaansa se oitis / tempaisi meidätkin. […]” (VIII.35–38; Meriluoto) – ”Jos kaltaistamme tietoisuutta olisi / varmassa eläimessä joka vastasuuntaan / käy meitä kohti – se mukaansa tempaisi meidät / vaellukseen. […]” (Meski)

Meski on täydentänyt sen, minkä Meriluoto on jättänyt pois (”kaltaistamme tietoisuutta” – Bewußtheit unsrer Art; ”vaellukseen” – mit seinem Wandel). Muuten katkelma on sanavalintoja myöten kiinni Meriluodossa. Joskus lopputulos vaikuttaa jopa enemmän toimitustyöltä kuin kääntämiseltä. 10. elegian loppupuolikkaan (säkeestä 65 alkaen) käännös on enimmäkseen muokattua Meriluotoa.

Myös Meski käyttää edeltäjänsä tavoin keskeisenä ylevöittämisvälineenä käännettyä sanajärjestystä – tosin vähemmän ja niin, että siitä ei tule ymmärtämistä haittaavaa taakkaa. Meriluodon sanajärjestysten muuttamista ryyditetään usein verbi(e)n korvaamisella.

”Ei, vaan koska on täälläolo paljon ja kaikki / näennäisesti meitä tarvitsee, tämä haihtuva, / oudosti meitä koskeva. Meitä, haihtuvimpia.” (IX.11–13; Meriluoto) – ”Vaan koska täälläolo on paljon, ja koska – siltä näyttää – / täällä kaikki meitä tarvitsee, tämä haihtuva, / meitä oudosti koskettava. Meitä, haihtuvimpia. […]” (Meski)

Meriluodon ”koskeva” on korvattu ”koskettavalla” ja tekstiin tulee pieni makea vivahde, johon konteksti ei välttämättä viittaa. Meskin termivaihto onkin usein väkinäistä ja pedanttia. Tilalle saatetaan saada täsmällisempi mutta ei niin kauhean ilmeikäs käsite.

Vanhaa korjataan ja vanhoja osia paikataan

Kömmähdysten ja virheiden hämärällä rajapinnalla on nähdäkseni ruuhkaisempaa Meskin kuin Meriluodon käännöksessä. Myönnän, että tämä voi olla myös näköharha joka liittyy Meriluodon kokonaistaideteokselliseen ja yhdenmukaiseen tyyliin. Meskin teksti ei noudata yhtä vahvaa ja dominoivaa tyylillistä formaattia ja ehkä siksi lipsahdukset korostuvat.

Silti on todettava, että kummankin kääntäjän poiketessa alkutekstistä vain Meski latistaa Rilkeä. 4. elegiassa pilkahtaa pisteliäs huumori ilmankevyen tanssijan muuttuessa porvariksi. ”[…] Ja jos kevyt liekin, / on naamioitu, ryhtyy porvariksi, / keittiön kautta kulkee asuntoonsa. ”(IV.23–25; Meriluoto) Jostain syystä Meski ei tartu tähän herkkupalaan: ”Ja vaikka keveästi tanssiikin, / ei sovinnaisuus peity valepukuun, / keittiön kautta hän palaa asuntoonsa.” Tulos on moraliteetti, jossa huumori hukkuu ja viimeinen säe muuttuu merkityksettömäksi.

3. elegian alussa on komea kielikuva: ”Rakastettua laulaa voi. […]” (III:1; Meriluoto) Idea on siis laulaa rakastettua kuin laulua, sävel säveleltä ajallisena jatkumona. Meski torjuu tämän värähtelyn ja korjaa rakenteen mielikuvituksettomasti: ”Voi tietysti laulaa rakastetusta.” En myöskään osta hänen ratkaisuaan saman elegian viimeisestä, lyhyestä säkeestä: ”Tyynnytä häntä……” (III:85) Elegia on hurja kuvaus seksuaalisen vietin heräämisestä. Rilken ”Verhalt ihn” on Meriluodolla ”Pidätä häntä”. Tyynnyttäminen lopettaa tyystin liikkeen ja alkuvoiman, mistä tässä on kysymys.

Meski palauttaa tekstiä lähemmäs lukijaa

Meskin käännöksen parhaita ominaisuuksia on edeltäjää tarkemmin toteutetut Rilken omat säerakenteet. Säkeytys ja säkeenylitykset ovat useammin Rilken asettamilla kohdilla kuin Meriluodolla. Tosin vanhemmassa käännöksessä säkeenylitysten hylkääminen on tietoinen liikkeen pysäyttävä tyylikeino ja Meriluoto käyttää tätä taitavasti. Erittäin tervetullut lisä Meskin tekstissä on Rilken symmetristen, peilirakenteisten säkeiden huomioiminen (mm. I:76 ja III:15; Meriluoto ei näitä toteuta.

Meskin käännöksen parhaita ominaisuuksia on edeltäjää tarkemmin toteutetut Rilken omat säerakenteet.

Hienoin apu lukijalle on persoonapronominien, possessiivisuffiksien ja hankalissa viittaussuhteissa pääsanojen sijoittelu ja avaaminen tekstiin. Meski tunnustaa, että tämä poikkeaa joskus Rilken alkutekstistä. Meriluodon ylevöitysprosessissa yksi etäännyttämistä edistävä teho on julistava passiivi: ”Nyt käy humu heidän, nuorina kuolleitten.” (I.61) Meski osoittaa, että humulla on myös kuulija: ”Se [humina] kohisee korviisi nuorena kuolleiden luota.” Pienillä alkutekstistä poimituilla lisäyksillä teksti alkaa puhua suoraan lukijalle. Tämä on Meskin ovia avaavan prosessin hienoin löydös.

6. elegian säkeet 21–28 puhuvat sankarista (Held), mutta hänet nimetään vain ensimmäisessä säkeessä. Meski palauttaa sankarin kahteen kertaan (säe 26: ”sankarmaailman”; säe 28: ”sankarin synkeä sävel”). Nämä eivät siis ole Rilkeltä peräisin, mutta Meskin kudoksessa ne helpottavat lukemista painotuksia muuttamatta.

Kaksi täysin erilaista rytmistä maailmaa

Duinojen vapaarytmisyys liittyy elegiseen distikoniin ja silosäkeisiin (6. ja 8. elegia) viittaaviin ja niitä varioiviin mittoihin. Jos Rilken klassisia mittoja voi vielä kuvitella suomennettaviksi (näin Liisa Enwald on tehnyt Orfeus-sonettien käännöksessään), Duinojen kohdalla alkuperäisen rytmiikan kääntäminen on ylitsepääsemätön haaste. Tähän liittyy yksi Duinojen kääntämisen isoista haasteista ja mahdollisuuksista. Rytmisten ratkaisujen tulee heijastaa hyvin laajaa spektriä antikisoivasta moderniin.

Meriluodon mittaestetiikka on dramaattisesti ja korosteisesti rakennettu: koskenniemeläisen elegisen distikonin kaiut ovat kuultavissa. Meski on tunnistanut ja toteuttanut myös puhtaat distikonit ja lähes distikonit, mutta ei samanlaisena ylitse vyöryvänä ohjelmana kuin Meriluoto. Molemmat kääntäjät tekevät selkeän eron distikoniin silosäe-elegioissa (mm. Meskin 8. elegian alun trokeet ja Meriluodon 4. elegian alun jambimainen hahmotus).

Rytmiset ratkaisut eroavat toisistaan ratkaisevasti. Historiallisille rytmimielikuvien ohella Meriluoto rakentaa varmoja ja vahvoja, tavumääriltään ja kestoiltaan tasapainoisia säkeitä. Meski ei nähdäkseni pyri samankaltaisiin klassisoiviin rakenteisiin, vaan ohjenuora on vapaarytmisempi.

Hyvänä esimerkkinä on 8. elegia, joka on Meskin hienoimpia kokonaisuuksia. Teksti on selkeää ja rytmittyy luontevasti. Meriluoto kompastelee vastaavassa elegiassa sanomalla kaiken ärsyttävän mutkikkaasti. Kenties juuri näissä säkeissä – varsinkin silloin, kun hänellä ei ole Meriluodon esikuva muokattavanaan – toteutuu parhaiten Meskin projektin lukijaystävällisyys.

Samalla 8. elegia tiivistää kummankin estetiikat. Meski virtaa kevyenä, mutta taittuu usein anakronistiseen sentimentaalisuuteen. Meriluodon säkeet ovat viimeisteltyjä ja lapidaarisia, etäisiä ja kirkkaita, mutta hankalasti seurattavia.

Meskin teksti taipuu makeuteen

Kumpikin kääntäjä pilkkoo Rilken virkkeitä osiin. Meski käyttää tätä tehoa enemmän ja rikkoo Rilken virkkeidenväliset suhteet (mm. II.50–60). Samoin virkkeen sisäinen elämä muuttuu. Orgaanista, etenevää virkettä pilkottaessa tekstiin rakentuu väittämiä, jotka erilleen eroteltuina muuttuvat julistavammaksi kuin alkuperäiskontekstissaan (mm. III.68–75).

Sentimentaalisuus ei ole Rilken alfauros-Duinojen piirre.

Yhdessä katkomistapauksessa näkyy Meskin taipumus kaunisteluun. 1. elegiassa Meski jakaa kaksilauseisen virkkeen ja eristää omaksi yksikökseen tällaisen alkusointuisen, sokeroidun kliseen: ”[…] Vasta verkkaan valkenee / aavistus iäisestä. […]” (I.79; Meriluodolla ”[…] jotta voi vähitellen / ikuisuutta hivenen aavistaa. […]”)

10. elegiaan on upotettu imelä latteus. ”[…] Häntä liikuttaa tytön ryhti. Olkapäät, kaula – ehkä tyttö / on enkelisukua. […]” (X.45–46) Alkutekstin sukumääre on ”herrlicher Herkunft”, Meriluodolla ”jalosyntyinen” ja William H. Gassilla ”noble family”. Rilkekin vapisi ruumiittomien ja kauheiden (schrecklich) enkeleidensä edessä. Meski tuntuu unohtaneen jopa pari riviä ennen vierailleen godzillan: ”Oi miten jäljettömiin enkeli tallaisi nuo lohdunmarkkinat,” (X.20). En keksi, mihin enkelihierarkioihin tuo irrallinen, säkeessä 47 hylättävä tyttö (”[…] Mitäpä tuosta? Pelkkä valitus.”) kuuluu. Tämä enkelöitys on käännöksen masentavin ja mustin yksittäinen piste.

Sentimentaalisuus ei ole Rilken alfauros-Duinojen piirre. Tätä linjaa noudattaa Meriluoto uskollisesti: hänelle poeettinen kuohu ei ole tunteilua vaan suuria vyöryviä kuvia.

Koristeelliset yhdyssanat eivät aina osu maaliin

Samaa koristamista ovat mielestäni Meskin rakentamat yhdyssanat ja käsitteet. Osa konstruktioista (”kärsimyskaupungin”; ”yöhämyisen”) on johdettavissa Rilkestä (Leid-Stadt; nächtlich-verdächtige) ja niille löytyy versiot myös Meriluodolta (”tuskankaupungin”; ”yön-epäilyttävän”). Mutta Meski on ottanut tämän keinon ahkeraan käyttöön, osin säästääkseen tavuja ja tilaa.

Ohessa Meskin muodostelmia (suluissa Meriluodon versiot): ”ihmistulevaista” (tulevaisen), ”jumalruumiissa” (jumalaisissa ruumiissa), ”viettisen eläimen” (vähäinen eläin), ”huutoportaat” (huudon portaat), ”tulevaisuustemppeliin” (tulevaisen temppeliin), ”kohtalontaivaan” (ei vastinetta), ”sankarmaailman” (ei vastinetta) ja ”iltainen” (iltaa vasten).

Meskin muodosteet imevät kohtuuttomasti huomiota itseensä. Lisäksi ne hämmentävät teennäisyydellään. Edes Meriluodon muinaiskielisessä versiossa ei ole sankarmaailmoja eikä jumalruumiita!

Meriluoto värittää tekstiä mehukkaasti

Rilken kieli liittyy logiikkaan, rakenteisiin, konkreettisuuteen ja terävänä kirjattuun kuvastoon, ei niinkään kielellä värittämiseen. Kukkeaan ja lyyriseen kieleen tottuneet varhaiset kriitikot vertasivatkin Rilken kieltä halventavasti ”sähkösanomiin”. Suomennoksissa on kuitenkin käytetty ilmeikästä ja värikästä kieltä. Tasapainoilu näiden kahden ilmaisumoodin välillä on yksi kääntäjien suuria haasteita.

Meskin värikkäimpiä hetkiä on 4. elegian alun katkelma, jossa ihmisiä verrataan lintuihin. Hän tavoittaa tilanteen liikkeen ja huumorin: ”Unohtuneina ja myöhään / mielijohteesta tungeksimme tuulten mukaan / ja töyssähdämme penseään lampeen.” (IV.3–5) Meriluoto on lakonisempi: ”Me, jälkeen jääneet, myöhään / äkisti tungeksimme tuulten myötä / ja laskeudumme tunteettomaan lampeen.”

Meskin käännös on liikaa vanhassa kiinni kasvaakseen itsenäiseksi käännösratkaisuksi.

Meriluoto on tässä kenties lähempänä Rilken valintoja (drängen, auffallen, teilnahmslos), mutta yleisesti ottaen hän lataa käännökseensä rohkeita ja omaperäisiä valintoja. Kuvailevan ja värikkään kielen käytössä Meriluoto jättää iskevämpiä muistijälkiä kuin Meski.

Katutaitelijoiden matto on ”Levällään kuin laastari” (V.11); Meskillä on valju ilmaisu ”Kuin suojaavalle laastarille”. Markkinakuvaukseen Meski upottaa oman yhdyssanan: ” […] Suosion huumasta sattumaan / nuorukainen hoippuu, kun uteliaisuuskojut / houkuttavat, rummuttavat ja pärisevät. […]” (X.27–29) Meriluoto satsaa verbeihin:” […] Suosiosta oikkuun / tämä hoippuu edelleen; kojut uteliaisuuden / kutsuvat, hoilaavat, pärryttävät. […]”. Tapansa mukaan Meski on verbeissään kielenhuoltaja (werben, trommeln und plärrn), mutta Meriluodon kojujen rähinä on houkuttavampaa.

7. elegian kuolleet tytöt Meski tulkitsee näin: ” […] te, kaupunkien / kurjimmilla kujilla riudutte tai jätteille / alttiina. […]” (VII.40–42) Meriluoto näyttää, että nämä neidot ovat kalmoja: ” […] oi te / kujilla kurjimmilla märkivät, alttiiksi pannut / kaikelle kuonalle. […]” Meskin rakenne on kankea, rytmitys kömpelö ja yleisvaikutelma jälleen vaisu Meriluodon jyräävän, keveästi alkusoinnutetun mätänemisen rinnalla.

Kun Rilken teksti ohenee ja virittyy toisteiseksi rummutukseksi, Meriluoto avaa urkunsa täyteen jyminään. Kaikista Meriluodon oivalluksista saattaisin valita suosikikseni tämän: ”vaan yöt, yöt! Vaan korkeat, kesäiset / yöt, vaan tähdet, maan tähdet.” (VII.26-27) Se tavoittaa Rilken haltioituneiden säkeiden hengen ja poimii kunnioittavasti rakenteesta pilkutuksen rytmit: ”sondern die Nächte! Sondern die hohen, des Sommers, / Nächte, sondern die Sterne, die Sterne der Erde.” Meskin typistetty versio on tämän rinnalla hyvin vaatimaton: ”vaan yöt! Korkeat kesäiset yöt / tähdet, maan tähdet.”

Meriluodon klassikkoasema korostuu

Meskin käännös on liikaa vanhassa kiinni kasvaakseen itsenäiseksi käännösratkaisuksi. Huomasin, että läpitunkeva side Meriluotoon jättää varjoon Meskin omat idut; rinnakkain lukeminen painottui vähä vähältä enemmän Meriluodon eduksi. Vaikka Meski onnistuukin pintatasolla sisään päästämisen tehtävässään, Duinon elegioita on edeltäjäänsä huojuvampi rakennelma. Parhaimmillaan se on selkä, soljuva ja helppo. Epäilyttävimmillään se on makeilevaa pyöristämistä. Eikä se tahdo lähteä lentoon.

Kääntäminen ei ole kilpailu. Silti Meskin käännökseen tutustuminen avarsi ja rikasti ennen muuta Meriluodon version ratkaisuja. Jos se ei avaudu lukijalle nopeasti, siihen kannattaa käyttää aikaa: sisään pääseminen palkitsee lukijan moninkertaisesti. 70-luvun Duinon elegiat ovat yhä vankemmin osa suurta suomalaista käännöskirjallisuutta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto