Kääntäjä Arja Meski vastaa Aarne Toivosen kritiikkiin Duinon elegioista.

Arvoisa Aarne, kiitos arvostelustasi – Kiiltomato 10.4.2016 – suomennoksestani Rainer Maria Rilke Duinon elegioita. Ihailin sen oppineisuutta, ja se herätti minussa monenlaisia ajatuksia – merkki hyvästä kritiikistä. (Tosin kutsuit minua – kaiketi perusteettomasti – runoilijaksi. Lainaan kaksi luonnehdintaa Rilken maailmasta: olen ruukunvalaja ja köydenpunoja. Olen kääntäjä, pitkän linjan puurtaja, ja kolme vaatimatonta runokirjaani ovat syntyneet sanankäytön sivutuotteina.)

Hyväksyn monet mielipiteesi kuten sen, että Aila Meriluodon suomennos on taiteellisesti eheämpi ja vaikuttavampi kokonaisuus kuin minun, mutta jäin hämmästelemään joitakin yksityiskohtia, joille arviosi perustat. Hämmästelin myös sitä, että enimmäkseen vain vertailet vanhaa ja uutta suomennosta, et kovin paljon paneudu alkutekstiin ja sen tarjoamiin moninaisiin mahdollisuuksiin, joita kääntäjä joutuu puntaroimaan.

Uusi käännös ei ole tyytynyt kopioimaan vanhaa, vaan on etsinyt mahdollisimman tarkkoja, monitulkintaisuudet huomioon ottavia ratkaisuja.

Toteat jo otsikossa, että uusi käännös nojaa vahvasti vanhempaan. Ei liene ihme, että käännökset muistuttavat toisiaan, onhan alkuteksti sama. Ja loppusanoissani totean, että joitakin asioita olen tietoisesti säilyttänyt Meriluodon käännöksestä, koska se minusta oli yksinkertaisesti viisainta. Esimerkiksi sen, että Rilken enkelit ovat kauheita, siihen on totuttu. Sellaisia sanoja on tuskin syytä muuttaa. Juuri se on kulttuuriperinnön säilyttämistä, mihin sinäkin viittaat. Mutta jos olisit ollut tarkempi lukija, olisit löytänyt runsaasti kohtia, joissa uusi käännös ei ole tyytynyt kopioimaan vanhaa, vaan on etsinyt mahdollisimman tarkkoja, monitulkintaisuudet huomioon ottavia ratkaisuja. Esimerkkinä tästä seuraava kohta:

Kirjoitat näin:

”10. elegiaan on upotettu imelä latteus. ”[…] Häntä liikuttaa tytön ryhti. Olkapäät, kaula – ehkä tyttö / on enkelisukua. […]” (X.45–46) Alkutekstin sukumääre on ”herrlicher Herkunft”, Meriluodolla ”jalosyntyinen” ja William H. Gassilla ”noble family”. Rilkekin vapisi ruumiittomien ja kauheiden (schrecklich) enkeleidensä edessä. Meski tuntuu unohtaneen jopa pari riviä ennen vierailleen godzillan: ”Oi miten jäljettömiin enkeli tallaisi nuo lohdunmarkkinat,” (X.20). En keksi, mihin enkelihierarkioihin tuo irrallinen, säkeessä 47 hylättävä tyttö (”[…] Mitäpä tuosta? Pelkkä valitus.”) kuuluu. Tämä enkelöitys on käännöksen masentavin ja mustin yksittäinen piste.”

Sanojen herrlicher Herkunft kaikkia vivahteita, etymologisia kaikuja ja Rilken maailman erityismerkityksiä ei ole helppo ymmärtää. Siksi tutkin tuota kohtaa pitkään ja hartaasti enkä tyytynyt kopioimaan jalosyntyistä tai mitään muutakaan muihin käännöksiin perustuvaa ratkaisua. Oli syytä olettaa, että sanoilla on syvällinen, elegioiden yhtenäiseen kehään tarkasti sijoittuva merkitys. Minua puhutteli Britta A. Fuchsin tulkinta. Seuraavassa ote Fuchsista:

Näissä säkeissä on tärkeää lyyrisen minän oletus, että valitus olisi ”vielleicht […] von herrlicher Herkunft”. Tämä oletus perustuu siihen, että valituksella on kyky tuntea intensiivisesti, mikä viittaa valituksen sukulaisuuteen enkelien kanssa. (Suomennos A.M.)

Myös 9. elegiassa adjektiivi herrlich yhdistyy enkeleihin. Fuchsin mukaan se viittaa enkelien valtiasominaisuuksiin ja korkeaan asemaan. Lisäksi se kuvaa heidän iloisuuttaan, hyveellisyyttään ja täydellisyyttään. 10. elegian valituksenkin voisi siis kuvitella henkivän noita ominaisuuksia. Ihana tai suurenmoinen ei kertoisi mitään, jalosyntyinen tuntuisi yhdistyvän liiaksi maallisiin hierarkioihin, siksi valitsin vahvasti selittävän tulkinnan enkelisukua. Miksi, Aarne, näet imelyyttä enkeli-käsitteessä – jos arvostat Rilken elegioita – onhan ylivertainen enkeli kaikkine ominaisuuksineen elegioiden perushahmo, abstraktio? Toisaalta pidät Rilken enkeleitä yksinomaan kauheina ja vertaat heitä Godzillaan. Mutta minusta Rilken enkeli on tuota kuvaa paljon vivahteikkaampi.

Lyyrisen minän suhde enkeliin muuntuu elegioiden kuluessa. Jo toisessa elegiassa välähtää mahdollisuus enkeliin, joka ei ole kauhea ollenkaan. Eikä 10. elegian alun enkeli enää ole uhkaava, kun lyyrinen minä hartaasti toivoo, että kerran voisi ratketa ylistykseen kera enkelien. Syntyy vaikutelma, ettei enkeli ole kauhistuttava, kunhan ihminen vain kykenee syvään tuntemiseen. Ihmisenkin olemuksessa voi parhaimmillaan olla ripaus enkeliä. Voisi kuvitella, että ihmisen ja enkelin välillä vallitsee jopa jatkumo.

Edellä mainitussa kohdassa ripaus enkeliä nuoressa valituksessa tekee nuorukaiseen syvän vaikutuksen, liikuttaa häntä syvästi. Nuorukaisen suhde tyttöön jättää paljon varaa tulkinnoille. Nuorukainen on vasta saapunut tuonpuoleiseen. Hän houkuttuu tytön olemuksesta ehkä kuin vielä maallinen nuorukainen, mutta vaistoaa, että tytössä on jotakin enemmän. Ehkä jotakin sellaista, mihin hän itse ei vielä ole kypsä: syvään tuntemiseen. Siihen Fuchs viittaa usein. Siksi nuorukainen – kenties vähättelemällä, kuten nuorukaisilla on tapana – torjuu tytön houkutuksen: pelkkä valitus.

Ajatuksia voi kehitellä loputtomiin, siinä Rilken rikkaus.

Ajatuksia voi kehitellä loputtomiin, siinä Rilken rikkaus. En olisi valmis tylysti toteamaan, että enkeli on aina kauhea ja että tyttö on ”hylättävä”, kuten sinä, Aarne, tulkitset. Tytön ja nuorukaisen olemukset ovat täynnä tulkintojen rikkautta. Tässä mahdollisuus eksegeettiseen prosessiin, jonka sinäkin mainitset.

Esimerkkejä vastaavanlaisista pohdinnoista olisi paljonkin. Kuten tulkintani 10. elegian alussa: julman oivallukseni suulla (suu, kuin ovensuu, missä liike voi kulkea kahteen suuntaan, saksaksi Ausgang). Mielelläni kommentoisin monia muitakin tekemiäsi huomioita – ja pohtisin sanojen rikkaita ja häilyviä merkityksiä – mutta teen sen vasta, jos syntyisi sellaista keskustelua. Paria asiaa kuitenkin vielä ihmettelen:

Rilkekö Alfa-uros?

Mihin ihmeessä perustat väitteesi? Itse en ole löytänyt mitään siihen viittaavaa, päinvastoin. Rilke keskeytti sotilaskoulutuksensa, johon isän tahdosta oli suostunut. Niin ikään hän samastui nuoriin tyttöihin vahvasti, koska äiti pitkään oli kasvattanut häntä tyttönä, jopa pukenut hänet tytöksi. Rilkessä itsessään eli nuori tyttö, näinkin olen lukenut. Esimerkiksi monissa Kuvien kirjan (Das Buch der Bilder) runoissa Rilke samastuu lapsuuden ja aikuisuuden rajalla oleviin tyttöihin varsin syvästi. Niin tuskin tekisi macho.

Uuden suomennoksen tarkoitus?

Kummastelit, mikä uuden suomennoksen tarkoitus on: avata Rilkeä vai Meriluotoa? Rilkeä tietenkin (ja eipä silti, onhan kahden suomennoksenkin rinnakkainen luku usein rikastuttavaa). Tavoitteenani oli jokaisen rivin takaa löytää Rilken loogisesti etenevä ajatus, josta hahmottuu hänen koko filosofiansa ja maailmankuvansa. Sen halusin esiin, sille halusin antaa rytmin ja muodon, en niinkään tavoitella komeita sanoja, joihin luovuuteni ei ehkä yltäisikään.

Saattaa loppujen lopuksi olla ennakkoluulo, aikoja sitten syntynyt juhlallinen käsitys, että Rilke olisi äärettömän vaikea.

Mutta saattaa loppujen lopuksi olla ennakkoluulo, aikoja sitten syntynyt juhlallinen käsitys, että Rilke olisi äärettömän vaikea. Halusin myös hälventää sitä kuvaa. Kovin suuret sanat saattavat peittää alleen sanoman. Halusin lähestyä tuota sanomaa, vaikka se siinä sivussa olisi runokuviltaan vähän latistunutkin. Yksi ansio suomennoksellani on kaiketi jo ollut. Aika moni on tarttunut siihen ja hämmästynyt rivien ymmärrettävyyttä. Toivon, että koruttomanakin suomennokseni voi avata Rilkeä uusille lukijoille, niillekin jotka aiemmin ovat luovuttaneet.

Vasta monitulkintaisuuksien ymmärtämisestä alkaa rikastuttava keskustelu Rilkestä ja elegioista. Raamatusta on useita suomennoksia. Vanhan Kirkkoraamatun sanontaa pidetään yhä väkevänä. Silti on nähty tarvetta uusiin, uudistuviin käännöksiin. Englanniksi Duino-käännöksiä on noin 25, ruotsiksi kolme. Aika luultavasti kanonisoi ne ansioidensa mukaan. Jokainen niistä pitää hengissä Rilken runoutta, jolla yhä on paljon annettavaa.

Arja Meski