Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runokuun pääesiintyjä analyysissä

Aleksis Salusjärvi, 27.8.2017

 

Runokuu onnistuu joka vuosi synnyttämään yleisöryntäyksen, vaikka tapahtumia on viikon jokaisena päivänä aamusta iltaan. Festivaalilla on omalakinen profiili, mikä tekee runoudesta välitöntä, suoraa, yllättävää, vaivatonta ja avointa.

Tämän vuoden päävieras oli teksasilainen Madison Mae Parker, joka esiintyi yhdessä englantilaisen tanssija-koreografi Francesca Willow´n kanssa. He esiintyivät Runokuuklubilla lauantaina, ja ilta oli tulkittavissa festivaalin päätapahtumaksi.

Madison Mae Parker (etualalla) ja Francesca Willow.

Tanssia ja runoutta nähdään harvemmin yhdessä, mutta ennenkuulumatonta se ei ole. Etenkään Suomessa, jossa tanssi ja runo piirtävät pitkän ja väkevän historian.

Parker ja Willow ottivat amerikkalaiseen tapaan yleisöön heti kontaktia ja lämmittivät tunnelman klovneriamaisella dialogilla:
”Mitä me tehdään täällä lavalla?”
”Olisi ehkä pitänyt miettiä sitä ennen kuin tultiin tänne, me ollaan menossa pohjamutiin tällä jutulla.”
”Parempi vaan jatkaa tätä, vaikka tää näyttääkin tyhmältä.”
”Jokainen voi teeskennellä että tää alku ei tapahtunut. Älkää muistelko tätä. Mä lasken kolmeen ja sitten tää niin ku alkaa oikeesti.”

Esitys siis demonstroi itseään ja ikään kuin dekonstruoi runoesityksen. Yleisön odotusten kustannuksella pilailu ja vahva preesensimäisyys lavatilanteessa tekivät siitä rennon.

Esityksen jälkipuoliskolla nousivat esiin raskaammat aiheet, kuten masennus, Jumala ja naisen alistettu asema. Parkerin tekstit ovat hyvin selkeästi nuoren ihmisen ajatuksia, joissa identiteetti muodostuu monologin myötä. Nuoren naisen tarve olla subjekti ja kommentoida maailmaa ja sen vääryyksiä tekivät esityksestä tiedostavan ja teatterillisen. Tässä linkki lyhyeen videoon esityksestä.

Tanssin myötä esitys ja tila korostuivat, mutta vaikutelma ei enää kasvanut, kun mukaan tuli myös musiikki.  Ennemmin se muodostui elokuvan motiviotional speech -tyyppiseksi sisäisen uskon vankistamiseksi syntikkasävelten koristellessa säkeitä. Tämä usko kohdistui puhujaan itseensä amerikkalaisen unelman hengessä (you can do it, you deserve to be loved, jne) sekä Jumalaan, jota puhuteltiin pitkiä pätkiä kaiken takana olevana salaisena liikuttajana ja demiurgina. Ilman mitään ironiaa tai kyseenalaistusta.

Ihminen on siten omien voimiensa, epäröintiensä ja jumalanluottamuksensa summa, jossa Amelié-elokuvan mukaisesti hyvyys ja rohkeus palkitaan onnistumisilla.

”Herää, harjaa hampaat tai älä harjaa, kirjoita paperille että joku jossain rakastaa minua, syö aamiainen, mene ulos ja hymyile aidosti ainakin kerran – ja sulla on hei aina sun kissa – kirjoita jokaisen sellaisen ihmisen nimi ylös jota olet koskaan rakastanut.”

Näin kirjoitettuna runotekstin latteudet ovat ilmeisiä. Mutta hämmästyttävästi Parkerin ja Willow´n esitys ylitti paperille kirjoitetut sanat. Runoyleisöstä huomasin olevani melko yksin pohtiessani runojen onnistumista tunteenilmaisun ja symbolisaation tasolla. Siinä, missä koin esityksen monin paikoin sentimentaaliseksi, vierustoverini (enimmäkseen kriitikoita) näkivät ulospäin suuntautuvaa energiaa ja yleisön kanssa hengittävän vapautuneen esityksen.

Se on ainakin selvää, että Runokuun tähtivieraana Parker edustaa jälleen uutta ja elinvoimaista runouden muotoa, ja tällä kertaa nimenomaan esiintyvää runoutta. Nuoren Voiman Liitto onnistui jälleen Runoviikon järjestämisessä. Hieno kokonaisuus.