Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ruotsalaiset nerot maailmankirjallisuuden tuntureilla

Jari Olavi Hiltunen, 28.7.2018

Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkitaan teoksia, joissa on ”ihanteellinen tendenssi”. Miten Ruotsin Akatemian nerot ovat tulkinneet tätä maailmankirjallisuuden vuoristossa?

Ruotsin Akatemia on maansa johtava kulttuuritoimija, suljettu ja veroista vapautettu yhteisö. Johtokunnassa on 18 jäsentä, jotka nauttivat laajoista etuoikeuksista, vaikka eivät saa jäsenyydestään palkkaa.

Akatemian toimintaan ja kokoonpanoon on liittynyt todellisia ongelmia. Katseilta kätketystä kabinettityöskentelystä on paljastunut vuosia jatkuneita väärinkäytöksiä.

Ruotsin Akatemian motto ”Snille och smak” (Nerous ja hyvä maku) muuttui keväällä vitsiksi, kun useat akateemikot jättivät paikkansa lähes samanaikaisesti. Samalla Akatemia tiedotti, ettei se pysty jakamaan tämänvuotista Nobelin kirjallisuuspalkintoa, vaan se jaetaan vasta ensi vuoden palkinnon yhteydessä.

Minusta tuntuu vahvasti, ettei palkintoa välttämättä jaeta ensi vuonnakaan.

Akatemian uskottavuus ei välttämättä koskaan palaa ennalleen kulissien romahdettua näyttävästi.

Akateemikkojen joukkoero on palkintoprosessin kannalta menetys, josta ei toivuta vuodessa tai kahdessa. Hyvä jos kymmenessä vuodessa.

Nerous ja hyvä maku. Koska Ruotsin Akatemiakin on brändi, Akatemian tärkeä tehtävä on ylläpitää omaa uskottavuuttaan. Kuten Sanna Nyqvist sanoo Parnassossa (3/2018), Ruotsin Akatemian uskottavuus ei välttämättä koskaan palaa ennalleen kulissien romahdettua näyttävästi.

Nobel-palkinnon suhteen uskottavuus merkitsee akateemikoiden kompetenssia selvittää maailmankirjallisuuden kärkinimiä. Tähän mottokin viittaa suoraan. Sitä kompetenssia uusilla akateemikoilla ei ole, vaan he ovat pitkään muiden tiedon varassa.

***

Miten käy palkinnolle, jonka valitsija on naarmuuntunut julkisessa skandaalissa? Ruotsin Akatemia saattaa tehdä Nobel-palkinnon suhteen ratkaisuja, joita se on tähän mennessä kiertänyt.

Yksi vaihtoehto on antaa ensi vuonna palkintoja pitkäaikaisille ennakkosuosikeille, vaikkapa Milan Kunderalle. Tällainen ratkaisu ei vaatisi paljon pähkäilyä, eikä sitä olisi vaikea perustella.

Helppo ratkaisu kuitenkin sotisi Akatemian perinnettä vastaan. Toinen vaihtoehto on siirtää vastuu palkinnon jakamisesta muille. Ruotsin kuninkaallinen kaunokirjallisuusakatemia eli Vitterhetsakademien ilmoitti saman tien halukkuudestaan jakaa Nobel-palkinto Akatemian sijasta.

– Meiltä löytyy kyllä tarvittava kompetenssi, kommentoi Vitterhetsakademienia edustava kirjallisuustieteen professori Anders Cullhed SVT:n haastattelussa toukokuussa.  Heiltä siis löytyisi hyvällä maulla varustettuja neroja, joilla korvata Akatemian poropeukalot.

Vitterhetsakademienin ulostulo istuu periaatteessa yhteen Alfred Nobelin testamentin kanssa.

Ruotsin Akatemia ei yksin päätä kirjallisuuden Nobelin saajasta. Taustalla valvoo Nobel-säätiö, joka ohjaa palkinnon mahdollistavia rahavirtoja. Toinen tärkeä tekijä on Nobelin epämääräinen testamentti, joka määrittelee palkinnon myöntäjäksi ”akademien i Stockholm”. Testamenttia vasten tulkittuna esimerkiksi Vitterhetsakademin voisi periaatteessa ottaa palkinnon jakamisvastuun.

Kolmas asiaan vaikuttava tekijä on Ruotsin kuningas, joka on Nobelin kirjallisuuspalkinnon suojelija. Kuningashan on jo asiaan puuttunut keväällä muutettuaan Ruotsin Akatemian jäsenten eroamissääntöjä. Jos Akatemian kriisi jatkuu tai syvenee myöhemmin, kuningas saattaa joutua tulemaan hätiin uudelleen.

Ratkaisevaa Ruotsin Akatemian toiminnan kannalta on se, saadaanko he valittua uusia jäseniä eronneiden tilalle ja saadaanko toimintaan uutta kipinää.

Hesarin Jukka Petäjän (HS 4.5.2018) mukaan uusien aktiivijäsenten nimitysprosessi kestää nykysääntöjen mukaan useita kuukausia. Vähintään 12 akateemikon olla paikalla palkintoa päätettäessä, joten nykyinen tynkäakatemia tarvitsee ainakin kaksi uutta jäsentä.

Akatemian vanhan toimintakulttuurin uudistaminen voi olla vielä visaisempi juttu kuin uusien akateemikoiden valinta.

***

Kirjallisuuden Nobel-palkinto taitaa olla korkein kunnianosoitus maailmassa, mitä kirjailijalle voidaan antaa. Muitakin samalla bränditasolla olevia kirjallisuuspalkintoja on olemassa, kuten ranskalaisten Goncourt-palkinto, amerikkalaisten Pulitzer-palkinto tai englantilaisten Booker-palkinto.

Rahassa mitaten Nobel on kuitenkin se kaikkein suurin, noin 900 000 euroa. Myös sen brändi on ylitse muiden. Jos maailmankirjailija jostain palkinnosta haaveilee, niin Nobelista.

Nobel-palkinnot keksinyt ja mahdollistanut Alfred Nobel oli itse nero monella tapaa. Nobel-palkintoja ei olisi ilman dynamiittia, Nobelin itse patentoimaa keksintöä, jolla on räjäytetty maan tasalle kaikenlaista toistasataa vuotta. Nobel oli kuollessaan 1896 yksi maailman rikkaimmista ihmisistä.

Se, että Nobel keksi laittaa loistokirjailijat ja tieteentekijät kisaamaan mahtavan omaisuutensa korkosummista, ei ollut välttämättä suuri neronleimaus.  Ketä hyödyttää kirjailijoiden ja kirjallisuuden keskinäinen vertailu?

Nobel oli liikemies henkeen ja vereen. Hän varmasti haistoi markkinaraon.

Jos kirjat olisivat kaikkialla ilmaisia, kirjallisuuspalkinnoilta menisi pohja. Kirjallisuuspalkinnothan ovat myyntiä ja markkinointia varten luotuja instituutioita. Nobel-palkinto on yksi tämän markkinatalouden tukipylväistä.

Vaikka se on mieletöntä, kirjailijaa usein kiehtoo ajatus olla toisten kirjailijoiden yläpuolella.

Ristiriitaisinta Alfred Nobelissa oli se, että hän oli myös suuri idealisti. Häntä kiinnostivat rauhan ja yleisen hyvän kaltaiset ideat, jotka huonosti sopivat yhteen markkinatalouden kilpailumentaliteetin kanssa.

Kun kirjailijoita verrataan toisiinsa kirjallisuuspalkintoa jaettaessa, heidän keskinäinen paremmuutensa riippuu yleensä kulloisenkin ajan luomisvoimasta ja tuloksista. Toisinaan kirjailija yltää palkintoehdokkaaksi, toisinaan hän saattaa jopa voittaa kaiken.

Kun suomalainen kirjailija kisaa vaikkapa kotoisesta Finlandia-palkinnosta, hänen silloinen teoksensa kohtaa muiden silloiset teokset. Kyse ei ole pääteosten kohtaamisesta. Jonkun senhetkinen täysosuma pääsee ehdolle ja mahdollisesti voittaa.

Nobel-kisa on erilainen skaba. Nobel myönnetään elämäntyöstä, kaikesta mitä kirjailija on tullut kirjoittaneeksi. Nobel on siis kirjailijapalkinto.

Vaikka se on mieletöntä, kirjailijaa usein kiehtoo ajatus olla toisten kirjailijoiden yläpuolella. Jotkut taas vastustavat sitä henkeen ja vereen, nousevat palkintoinstituutiota vastaan ja jopa kieltäytyvät koko palkinnosta.

Ranskalainen Jean-Paul Sartre kieltäytyi 1964 Nobelista ideologisista syistä. Hän ei halunnut sitoutua palkintoa kannattelevaan järjestelmään.

Neuvostoliittolainen Boris Pasternak kieltäytyi 1958 Nobelista jäätyään palkinnon takia kotimaassaan kirjalliseen paitsioon. Neuvostoliiton kirjailijaliitto oli kylmästi erottanut Pasternakin, kun piti tämän palkitsemista Neuvostoliitolle vihamielisenä tekona. Jos hän olisi käynyt pokkaamassa palkintonsa Tukholmassa, hänen ei olisi enää sallittu palata takaisin kotimaahansa.

Liitot veivät voiton Nobelista. Pasternak halusi sen sijasta sekä kirjailijaliiton että Neuvostoliiton.

Kiintoisa draama syntyi vuonna 1925, kun brittiläinen George Bernard Shaw valittiin Nobel-palkinnon saajaksi. Hän hyväksyi kyllä palkinnon, mutta kieltäytyi rahasta. – Minulla on jo riittävästi, oli persoonallinen perustelu.

***

Kuvitellaan maailmankirjallisuus vuoristona, jossa on vuoria eli kansallisia huippuja. Näkymää voisi verrata Suomen Lappiin, jossa loivat tunturit seuraavat toistaan.

Kirjailija nousee omalle kansalliselle huipulleen hitaasti loivaa rinnettä. Hän näkee vuosikymmenien aikana muilla rinteillä olevien kiinnostuvan hänestä, kun käännökset leviävät muiden tunturien lukijoille.

Kun kirjailija on päässyt oman tunturinsa huipulle, häntä voidaan verrata muiden maiden huippuihin. Kuka onkaan muita korkeammalla, niin että hänelle voitaisiin antaa vaikkapa Nobel-palkinto?

Horisontissa erottuu kymmeniä mahdollisuuksia. Kirjailijoiden korkeusmittareina voidaan käyttää myyntilukuja, käännösten määrää, teosten määrää, pääteoksen estetiikkaa tai jopa kirjailijan henkilökohtaisia ominaisuuksia.

Nobel-ehdokas on itse kuitenkin sumuisten vuorten gorilla. Hän ei edes itse tiedä olevansa ehdolla. Hän kuulee nimensä kaikuvan tunturien yllä kerran jos toisenkin ja mahdollisesti arvaa, mistä on kyse. Mutta jos ja kun palkinto hänelle napsahtaa, tilanne todennäköisesti yllättää hänet housut kintuissa.

Nobelin jälkisäädöksen mukaan kirjallisuuspalkinnolla pitää palkita teoksia, joissa on ”ihanteellinen tendenssi”. Miten Ruotsin Akatemian nerot ovat tulkinneet tätä maailmankirjallisuuden vuoristossa?

Siten, että palkintoa on rohkeasti ja ennakkoluulottomasti myönnetty myös sellaisille kirjailijoille, joita suuri yleisö ei ole tuntenut entuudestaan. Samalla jo tunnettuja nimiä ja kilpailun ennakkosuosikkeja on sivuutettu.

Tämän tiedostaminen tekee Nobelista odella hermoille käyvän kilpailun niille, jotka palkinnon voisivat oikeasti ansaita.

Kirjallisuuden muisti on pitkä. Kirjallisuus on harvoja inhimillisen toiminnan muotoja, joissa tekijän vanheneminen on ennemmin vaatimus kuin rasite.

Tie Nobel-kirjailijaksi ottaakin vuosikymmeniä. Nobel-palkitut kirjailijat ovat pääsääntöisesti olleet eläkeikäisiä, pitkään kirjoittaneita ja paljon käännettyjä.

Paitsi brändinä, Nobel nauttii ainutkertaista arvostusta myös instituutiona. Harvoin kukaan lähtee kyseenalaistamaan Nobelia – edes silloin kun palkinnon saa sellainen ehdokas, jota ei noteerata maailman johtavien yliopistojen kirjallisuuden oppiaineessa.

Ruotsin kirjallinen kulttuuri on paljon vanhempi kuin esimerkiksi USA:n tai kotoisen Suomen.

Joskus Ruotsin Akatemian valinta on tuntunut oudolta, mielivaltaiselta tai hatusta vedetyltä. Palkittu kirjailija on saattanut tehdä vaikka ison määrän laulurunoja kuten Bob Dylan (palkittiin 2016).

Toinen ”outo” Nobel-kirjailija oli Winston Churchill (palk. 1953). Hän ei saanut palkintoa kaunokirjoillaan vaan ”historiallisen ja elämäkerrallisen kuvauksen hallinnasta samoin kuin loistavista puheista inhimillisten arvojen puolustajana”.

Siis hetkinen – loistavat puheet palkittiin Nobelilla?

Paljon kirjoittanut Churchill julkaisi elämänsä aikana yhden ainoan kaunokirjan, poliittisen romaanin Savrola vuonna 1900. Onko tullut luettua? Teos suomennettiin vasta 1956 nimellä Kansa nousee (suom. Toivo Wallenius). Churchillin kolme vuotta aiemmin saama Nobel saattoi vauhdittaa asiaa.

Nobel-palkinnon historiassa on kurkistuksia suljettujen maiden kirjailijoiden ahdinkoon. Nobel on ollut esimerkiksi itänaapurillemme kova paikka muutenkin kuin Pasternakin kohdalla.

Vuoden 1970 palkinnon saaja sai neuvostoliittolainen, kotimaassaan jo tuolloin julkaisukiellossa ollut Aleksandr Solženitsyn. Kun Vankileirien saaristo ilmestyi Pariisissa syksyllä 1973, Solženitsyn häädettiin Neuvostoliitosta, ja hän vastaanotti Nobel-palkintonsa vasta vuonna 1974.

***

Palataan vielä alussa heittämääni kompetenssikysymykseen. Kuka on se nero, joka näkee maailmankirjailijan nousseen tuntureiden yläpuolelle? Löytyykö kompetenssia arvioida eri maiden kansallisia huippukirjailijoita toisiinsa nähden enemmän ruotsalaiselta akateemikolta kuin esimerkiksi amerikkalaiselta kirjallisuusprofessorilta?

Kyllä vain, monestakin syystä.

Ensinnäkin: Ruotsalainen akateemikko on saattanut tehdä tällaisia vertailuja koko akatemiauransa ajan. Hän on tutustunut eri maailmankirjailijoiden tuotoksiin juuri Nobelin näkökulmasta jopa vuosikymmeniä.

Toiseksi: Ruotsi on väkiluvultaan pieni mutta korkeakulttuuriltaan suuri. Ruotsin kirjallinen kulttuuri on paljon vanhempi kuin esimerkiksi USA:n tai kotoisen Suomen.

Kuka muistaa Juha Hurmeen viimesyksyisen Finlandia-puheen pääpointin? Meidän tarvitsisi oikeasti perehtyä Ruotsiin muutenkin kuin Hurmeen peräänkuuluttaman kielen tasolla. Kuinka paljon paremmin tajuaisimme silloin sitäkin historiaa, jonka olimme Ruotsin vallan alla (yli 700 vuotta)?

Meidän hurrikammoisten suomalaisten on vaikea ajatella sitä, kuinka paljon lähempänä Ruotsi on maailmankirjallisuuden todellisia keskiöitä kuin Suomi.  Suomi on kirjallisuuden periferiamaa, toisin kuin Ruotsi.

Pienempiä kirjallisuuspalkintoja jakavat monenlaiset tahot ja henkilöt. Sitä vastoin Nobelia ei voi jakaa kuka hyvänsä.

Jos Donald Trump twiittaisi, että hänen puolestaan vaikkapa suomalaiset saisivat jakaa Nobeleita kenelle tykkäisivät, asialle naurettaisiin enemmän kuin hänelle. Ruotsalaisista ei voisi vitsailla samaan sävyyn. Hehän taisivat palkinnon keksiäkin.

Luulenpa, että Ruotsista jos mistä löytyy neroja päättämään, miten pitää Nobel-brändi kasassa tuleville polville. Se kuitenkin ottaa aikansa – ensi joulukuussa nerojen työ tuskin on vielä valmista.

Jari Olavi Hiltunen
Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kulttuurijournalisti.

Kuva: Marko Simonen