Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Makeaa ja kirpeää

Irene Vehanen, 25.1.2018
Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta 157 s., Otava 2017

Runoilijana mainetta niittäneen Sanna Karlströmin esikoisromaani Multaa sataa, Margareta on yksinkertaisesti hieno teos. Kirja kertoo kolmen sukupolven naisista: puolitoista vuotta sitten leskeksi jääneestä 45-vuotiaasta Margaretasta, tämän tyttärestä Eloisasta sekä äidistä Linneasta. Naiset asuvat saman katon alla. Kuollut mies on nimeltään Alan, ja tärkeä rooli kirjan loppuosassa on Erik-nimisellä miehellä. Tarkkanäköisessä tekstissä tuodaan esille kolmen ikävaiheen kipukohdat kypsästi ja kompaktisti. Ehkä runoilijalla on luontainen tai ammatissa hioutunut taito tiivistää sanomisensa niin, ettei mitään puutu eikä mitään ole liikaa.

Karlströmin kirja on malliesimerkki hyvästä kirjoittamisesta.

Runoilijan kirjoittama romaani tuntuu olevan jotakin, mikä saa minut syömään kädestä alkaen L. Onervan Mirdjasta. Karlströmin kirjassa runoilijuus näkyy pelkästään hyvällä tai neutraalilla tavalla. Mistään vaikeatajuisesta kikkailusta ei ole kysymys. Kiinnitin ensiksi huomiota alun tajunnanvirtaan, jossa välimerkit ovat sivuseikka. Vaikka pilkuntarkkuutta ei noudateta jatkossakaan, teksti on harkittua ja täsmällistä. Luvut ovat parin kolmen sivun mittaisia.

Lucia Berlinin kokoelmassa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kuvataan, mitä vaaditaan hyvältä kirjoittamiselta. ”Hän [Lucia Berlin] mainitsee konkreettisten yksityiskohtien käytön ja tekstin taloudellisuuden: `Ei kirjoiteta tarpeettomia sanoja.` Etäisyys, myötätunto, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellisuus – siinä monta keskeistä tekijää, joista hyvä kirjoittaminen syntyy.” (s. 16) Karlströmin kirja on malliesimerkki hyvästä kirjoittamisesta. Ainoa, mikä Berlinin mainitsemista kriteereistä jää täyttymättä, on etäisyys: Karlström menee henkilöidensä ihon alle niin, että lukija tuntee saman kivun kuin nämä, mikä on eittämättä ansio, vaikka aiheuttaakin ajoittaista epämukavuutta lukijassa.

Ensimmäisen kerran jalkani ovat vaarassa lähteä alta, kun luen: ”Luxury Shaving Foam on jättänyt puuhun jäljen, yksinäisen renkaan, eikä toimi, ennen kuin kuivunut kimpale sen suuttimesta on rapsutettu huolellisesti pois.” (s. 9) Tämä on alkusoittoa, ja lukijaa hemmotellaan koko kirjan mitan verran näillä konkreettisilla kuvilla sekä osuvilla vertauksilla ja kielikuvilla. Kirjaimellisesti kontallaan ollaan kirjan lopussa. ”Margareta keskittyy; hetken hänen koko olemuksensa on Erikin kengännauhojen varassa.” (s. 128) Voiko osuvammin epätoivoista rakastumista kuvata? Mieleen tulee tämän aihealueen mestari Lena Andersson. Kielellistä ja kirjallista mannaa on siis tarjolla, ja sitä tarvitaankin, koska teemat ovat rankkoja ja niihin mennään syvälle. Taitavalla kielenkäytöllä lukija melkein huijataan kurkistamaan pinnan alle.

Peiliin katsomisen vaikeus

Nimillä on kirjassa merkitystä, selvimmin Eloisalla, jolle lankeaa luontainen viihdyttäjän, kannattelijan ja elämänilon edustajan rooli.  Lapsikuvauksessaan Karlström asettuu esimerkiksi Pertti Lassilan rinnalle, jonka Armain aika -romaanin lapsikuvausta on kiitelty.  Karlströmin kirjassa puhutaan vuorollaan eri sukupolvien suulla ja tuodaan psykologisesti tarkkanäköisesti esiin kunkin naisen vahva rooli omalla paikallaan. Selvimmät kuvat piirtyvät Eloisasta ja Linneasta ehkä sen vuoksi, että kertojan roolissa on Margareta, jonka silmin asioita katsotaan. Hän katsoo kuin pelikuvaansa Eloisaa ja Linneaa tarkkaillessaan. Äidin ja aikuisen tyttären väliset kipukohdat esitellään rehellisesti kaikessa raadollisuudessaan. ”Kun katsoo äitiään enemmän kuin peilikuvaansa, alkaa omakin iho vastenmielisesti roikkua, liikkeet menettävät pehmeytensä, ajatus hidastuu, vanhuus tarttuu kuin tauti.” (s. 17)

Margareta kuvaa tuntemuksiaan samaan tapaan kuin Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin päähenkilö. ”Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä.” (s. 15)

Karlström on saanut yhteen kirjaan mahtumaan paljon tekemättä teoksesta mammuttia. Runoilija osaa tiivistämisen.

Eniten elossa ja mutkattomimmin kuolemaan suhtautuu Eloisa, jolla asiaan on eniten etäisyyttä. Hänellä on koko elämä edessä. Hän kykenee käsittelemään kuolemaa leikin kautta ja uskaltaa tehdä sen. Onko näin terveitä ja tasapainoisia lapsia muualla kuin kirjoissa? Toisaalta kuva on ehkä liiankin kliseinen ja alleviivattu: Aikuinen pakenee pulloon, kuolemantoiveisiin tai miehen syliin. Pelastaja on joku ulkopuolinen, kuten oma lapsi. Mahdotonta pelastusoperaatiota ja lapsen asemaa kuvataan lukuisin kielikuvin. Lopulta lukijan olo on kuin jouluisen ylensyönnin jälkeen: sulatteluun menee aikansa, kunnes saman ruljanssin on valmis aloittamaan alusta.

”Mutta on vain yksi kohta ylitse muiden, se ylivalottunut, puhkikulutettu kohta, jossa mies yhä seisoo ikkunassa. Huone on täynnä valoa, ilmaa, kukkia, taivaalla lekottelee tehtaan tuottama rahapilvi.” (s. 50) Sanat `ylivalottunut` ja `puhkikulutettu` kuvaavat sitä, miten suru vääristää perspektiiviä tai tuo asiat esille korostetun kirkkaina. Kun ”multaa sataa”, peittyy valo näkyvistä. Kun vaikeimpiakaan tuntemuksia ei ole mahdollista paeta, mieleen tulee rumempikin sana kuin multa.

Elämänmakuisesta tekstistä kirjassa on joka tapauksessa kysymys ajoittaisesta kliseisyydestä ja ylimakeudesta huolimatta. Loppua kohden teos muuttuu yhä enemmän mustasukkaisuuden värittämän rakkaussuhteen kuvaukseksi. Karlström on saanut yhteen kirjaan mahtumaan paljon tekemättä teoksesta mammuttia. Runoilija osaa tiivistämisen. Kansien välissä on kolmen eri sukupolven naisen muotokuva yhdessä ja erikseen. Sen lisäksi siinä on rakkaustarina. Kaikki tämä nivoutuu yhteen hallituksi kokonaisuudeksi. Mestarin työtä. En ihmettele, että nuori kirjailija on urallaan jo moneen kertaan palkittu kirjoittaja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto