Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nollan neliöimistä

Niina Holm, 29.11.2016
Satu Manninen: Nollakatu nolla 61 s., Gummerus

Runoilija ja valokuvaaja Satu Manninen (s. 1978) on pidättyvästi kapinoiva ulkopuolisuuden runoilija. Hän on tutkinut läpi tuotantonsa kokevan ja tuntevan puhujan paikkaa ja paikantumattomuutta. Mannisen tarkasti lähelle katsovat runot muistuttavat, että jokapäiväisten valintojen ylläpitämä tunne jatkuvuudesta ja hallinnasta on usein vailla pohjaa.

Manninen on ulottanut vastarintansa paitsi valmiisiin näkemisen malleihin myös esikuviinsa: esikoiskokoelma Sateeseen unohdettu saari (2007) oli sisäisen ja ulkoisen rajaa liudentavaa, moniulotteista dialogia kirjailija Virginia Woolfin kanssa. Vuoropuhelun toisena osapuolena oli nykyisyydessä elävä nuori nainen, joka ahdistuneena haki omaa kuvaansa.

Ahdistus ja juurettomuus olivat päällimmäisinä tunnelmina niin Pikseliauringon (2012) kuin Kaupunkicowboynkin (2014) taloudellisissa runoissa. Vieraantuneisuus ja voimakas sivullisuus leimaavat myös Mannisen viidettä kokoelmaa Nollakatu nollaa.

Manninen on kirjoittanut läpi tuotantonsa proosamuotoa lähenevää vahvan kuvallista runoa.

Nollakatu nollan runot sijoittuvat todellisiin maantieteellisiin paikkoihin, mutta osoitteet ja paikkamerkinnät eivät juurruta runojen puhujia. Näkökulma häilyy ja haparoi, eikä ole varmaa, vaihtuuko puhuja vai onko hän runosta toiseen sama. Kokoelman viimeisen runon kuvia lainatakseni puhujan ääni on kuin ”pimeä liekki”, joka lepattaa ”sulaa avaruutta” vasten. Mutta vaikka äänessä on haurautta, voi siitä tavoittaa vaimeanakin ohittamatonta vimmaa.

Seuduilla näillä

Nollakatu nollan osastot on otsikoitu postinumeroiduilla paikannimillä. Runosikermät paikantuvat Krasne Polesta Monte Carloon ja Sörnäisistä Rovaniemelle. Maantieteelliset sijainnit eivät vie niinkään avartaville kulttuurimatkoille, vaan paikat toimivat kuvaston ja tunnelmien väljinä, suuntaa antavina kehyksinä.

Seutuihin liitetään kliseitä, joita Manninen taitavasti hyödyntää ja nyrjäyttää uusiin merkityksiin. Rovaniemi-runojen kuvastoon ovat kelvanneet pöytäliinan tilhikuviot ja villapaidan revontulet, Helsinki-osastoa kuvittavat graffitit, metrotunnelit ja karaokebaarit. Kuun valaisemalla louisianalaiskuistilla istutaan hikisenä, pelkissä kalsareissa, kitaran kompatessa Hound Dogia.

Vaikka globalisaation aikakaudella maailma saatetaan mieltää yhä pieneneväksi, kutistuvaksi kyläksi, on Nollakatu nollan runoissa eletyillä ilmansuunnilla edelleen merkitystä. Rovaniemi-osastossa runon puhuja tokaisee: ”Luen kirjasta: Topografia ei suosi ketään, länsi on yhtä lähellä/ kuin pohjoinen. Täällä on kyllä pohjoinen lähempänä.” (s. 58)

Lake Charlesin seudulle Louisianaan sijoittuvien runojen syvän etelän gotiikka istuu sivullisuusteemaan erinomaisesti: ”Jos löisi kaikki/ panokset rakkauden pöytään, vartioisi pimeässä haulikko ladattuna/ tai kierähtäisi sillan alle tummilla väreillä töhrittyyn jengiin/ huutamaan viidakon lakia.” (s. 9)

Kun havainto pikselöityy

Manninen on kirjoittanut läpi tuotantonsa proosamuotoa lähenevää, havainnoivaa ja vahvan kuvallista runoa, jossa kuvan ja kuvattavan suhde on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Hänen runomaailmassaan keinotekoinen ja kesytetty uhkaa yhä uudelleen villiä, alkuperäistä ja luonnollista.

”Meidät on viivottimella mitattu, kopioimme luontoa/ millimetripaperille, tunnistamme mielessä rönsyilevät/ kasvit, litistämme ne kirjan väliin”, Manninen kirjoitti toisessa kokoelmassaan Sydänääniä (2009).

Kieli on ongelmallinen matkakumppani, joka jättää helposti yksinäiseksi.

Nollakatu nolla on kulmikasta ja viiltävää kielellä tunnustelua, jota leimaa asetelmallisuus ja tehdyn tuntu. Tekstin mahdollisuudet välittää lukijalle jotain kielen ulkopuolelta – havaintoja, kokemuksia, ruumiillista ja aistillista todellisuutta – asetetaan toistuvasti kyseenalaiseksi:
”Pihalla lapsi kuin joku eskimo rakentaa iglua, juoksee / talvilenkkareissaan kunnes on vain huohottava läjä pikseleitä.” (s. 58)

Kieli on ongelmallinen matkakumppani, joka jättää helposti yksinäiseksi. Nollakatu nollan tiiviitä, tiukasti rajattuja tekstejä ympäröi paperin paljonpuhuva, mykkä valkoisuus.

Täysiä nollia

Mannisen kokoelman nimi viittaa Hortto Kaalon 1970-luvun lorulauluun Oskari Olematon, jossa Oskarin asuinpaikka oli Nollakatu nolla. Mannisen Helsinkiin sijoittuvassa runossa Oskari on Hassisen Koneen Rappiolla-kappaleesta tutulla tavalla ”täysi nolla”: hän istuu karaokebaarin ”pöydässä illasta toiseen piirtelemässä sammaleista kiveä,/ odottamassa kissan keltaista silmäniskua.” (s. 23)

Samassa hengessä myös muut kokoelman hahmot ja olijat ovat mitättömyyksiä, hylkiöitä, jotka seuraavat maailmaa hieman sivusta. Nollakatu nollan motto kuuluu: ”Minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne (Matt: 25:35).” Matteuksen välittämä Jeesuksen sanoma kehottaa jakamiseen ja vastuunkantamiseen, vähäosaisista huolehtimiseen.

Kokoelman kipu on kaunista kipua: se ottaa lähtökohdakseen muukalaisuuden, joka on meissä kaikissa. Sillä jokainen täällä haparoi vailla suojaa – kielen, muiden ja maailman armoilla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto