Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tämä on kirja

Liisa Enwald, 20.2.2017

Kirjallisuus säilyy vaikka myynti kapenee, julkaisutavat vain muuttavat muotoaan. Lukijan sisällähän se kirja asuu, siellä sen varsinainen pyhyys on, kirjoittaa Liisa Enwald.

Lapsena minulta kysyttiin paikallisradiossa: ”Mitä tekisit, jos kirjoja ei olisi maailmassa?” Esitin haastattelussa kirjaston ahkeraa lapsiasiakasta – eikä siinä tarvinnut edes roolia ottaa: luin aina ja kaikkialla, kasvoin kiinni kirjaan, sen tärkeyteen. Tein kirjoja itsekin. Yhdenkin laskuvihkon vedin pysty- ja vaakaviivoja täyteen, ja ylpeänä esittelin: ”Tämä on kirja.” ”Onko jännittäviäkin seikkailuja?” täti kysyi. Vastasin, että ne seikkailut saa joka lukija kuvitella itse.

Nykyisin ennustellaan kirjan ja erityisesti runouden kuolemaa. Silti lyyrikot yhä nousevat lavoille, runot leviävät netissä, nyrkkipajat pyörittävät uusia pienkustanteita. Ja yhä useampi uskaltaa kustantaa kirjansa itse.

On sanottu, että kirja on sekä tila että teko ja kohtauspaikka.

Yhtä usein kuin on parkaistu, että kirjat katoavat eikä seuraava sukupolvi niitä enää muistakaan, on nähty, että julkaisutavat muuttavat vain muotoaan, runot löytävät ihmisten mieliin toisia teitä pitkin kuin kirjan sivuja. Myyntilukuja ei tällöin tarvitse enää ajatella. Eikä se perinteinen kirjakaan kovin pian katoa, voi todeta kun katsoo ympärilleen: siinä niitä on työhuoneen seinät täynnä, kohta myös lattiat, ja lisää tulee. Vierailu lähimpään kirjastoon: pystyssä vielä sekin, uutuusjulkaisija kertoo siellä teoksestaan, ja siitä keskustellaan. Naapurikylän lainastossa neulotaan ja kuunnellaan novelleja. Iltaisin siellä kokoontuu lukupiiri. Kirjoista puhutaan, niiden sisäistä elämää seurataan yhdessä toisten kanssa sekä – ennen muuta – yksin ja hiljaa.

On sanottu, että kirja on sekä tila että teko ja kohtauspaikka. Siellä henkilöhahmot kohtaavat toisiaan, kuten lukijat niistä luettuaan, ja lukija kohtaa itsestään niitä puolia, joita ei helposti tunne tai halua hyväksyä. Vaikka lukijan tie on syvimmillään yksinäinen, yhteys toisiin pitää pystyssä kirjaa: synnyttää yhdistyksiä, osuuskuntia ja vaihtoehtokustantamoja.

Viime vuosituhannen lopulla hääräsin nyrkkipajassa, jonka yhtenä tunnuslauseena oli ”Kirja ei ole kansiin sidottu”. Päätimme uskaliaasti julkaista vähälevikkistä, tuon ajan muiden uskalikkojen tapaan. Menetelmät olivat vaihtoehtoisia: paljon talkootyötä, kaikki tekemässä kaikkea, kirjojen myllytystä vaikka omin kopiokonein ellei edullista painotaloa ollut saatavilla. Sitten piirtämään mainoksia, jakamaan lappuja kädestä käteen tai autojen tuulilaseihin. Eivätkä laput olleet vain mainoksia, vaan taiteltuja A-nelosia, joiden poimuista löytyi runo. Siitä sai alkunsa Taite-niminen runouslehti.

Kirjalaatikoita raahattiin kerroksesta ”rakkaudesta runouteen” -hokeman voimin. Tietysti tehtiin myös rynnäköitä: messuille, taiteiden öihin, kirjastoihin ja gallerioihin, hotellien auloihinkin. Kun mukana oli muusikoita, siitä vain säveltämään ja esittämään runoja, vaikkei varsinaisia lavahaita oltukaan. Kun apuvoimille ei pystytty maksamaan rahaa, muuan joukostamme leipoi heille lämpösleipiä ja kutoi jouluksi villasukat. Vaikka suurin osa julkaisuista, niistä kansiin sidotuista, jäi laatikoihin sänkyjen alle, talkootouhun jälkikuva on kaunis. Ja yhä kävelee vastaan lukijoita, jotka muistavat noilta ajoilta kirjan, lehden tai yhden ainoan runon.

Siinä se onkin. Jos yksikään lukija tuntee tulleensa kosketetuksi pajani julkaisusta tai omasta kirjastani, se on lunastanut paikkansa. Ei siinä tarvitse hehkutella megatason myynneillä, klikkauksilla tai tykkäyksillä. Talouden realiteetit ovat tietysti olemassa, nyt enemmän kuin koskaan, ja niihinhän moni pienjulkaisija jo 1990-luvulla kaatuikin. Muutama sen aikainen silti vielä sinnittelee. Ja kirjojen kustantaminen on yleisemminkin muuntumassa talkoilla puurretuksi ja maksetuksi työksi. Tietysti omakustantamista on ollut iät ja ajat, Kivi, Björling ja Haavikkokin ovat sitä harrastaneet. Lisäksi lukuisa joukko niitä, joita sanomme harrastajakirjoittajiksi ja joita saatamme katsoa vinoon muistamatta, että harrastaminen on harrasta tekemistä ja että amatööri viittaa rakkauteen. Tästä vankasta alustasta se huippukirjallisuuskin aina lähtee.

Harrastaminen on harrasta tekemistä ja amatööri viittaa rakkauteen. Tästä vankasta alustasta se huippukirjallisuuskin aina lähtee.

Olen vuosikymmenet seurannut likeltä kirjoittajakoulutusta, elänyt siinä. Vaikka siinä on alusta asti tähdennetty, ettei kursseilla leivota kirjailijoita eikä auteta uusia kirjoja maailmaan, siitä ei ole päästy mihinkään, että kirjan maailmaan saattaminen on monen toive ja suurkustantajien ovia kolkutellaan. Toisinaan ovi aukeaa, nykyisin yhä useammin pysyy visusti kiinni. Toinen mahdollisuus on tehdä itse, tuottaa tarvepainatuksella vaikka viiden kappaleen painos oman kissan muistelmia tai isosedän elämää. Näitä vaihtoehtopainanteita tulee säännöllisesti esimerkiksi Elämäntarina-lehteen, johon niistä voi saada, kuten mistä tahansa kirjasta, esittelyn.

Yhden vakavasti otetun julkaisun saaminen innostaa toiseen, kolmanteenkin. Uskallan ennustaa, että se kirjamaailman käymistila, jota elämme, tuo muassaan sen, ettei kirjallista ITE-taidetta tarvitse enää hävetä. Ja internetissä voi julkaista mielen määrin, niin runoja, aforismeja, novelleja, esseitä, romaanejakin kuin esittelyjä ja kritiikkejä. Entinen sloganimme ”kirja ei ole kansiin sidottu” on näyttäytymässä todeksi vasta nyt. Huonona verkon käyttäjänä en itse syötä sinne tuotoksiani, mutta sitä useammin liimaan niitä kortteihin, kalentereihin ja kirjanmerkkeihin ja lähetän maailmalle. Netti- tai lavarunoutta se ei ole, pahvirunoutta kyllä. Joku voi tekstata runon hiekkaan tai lumeen ja katsoa sitä sen hetken, kuin se siinä on. Eikä se kokemus ole vain hetki, vaan saattaa kestää ihmisiän.

Lukijan sisällähän se kirja asuu, siellä sen varsinainen pyhyys on.

Kirjaa sanotaan teokseksi, mutta teoksia ovat yhtä lailla kaikki ne jotka kirjoittaja sellaisiksi aikoo, yksittäisetkin runot, novellit, kertomukset. Sanataideteos lataa itsessään kuolleet kirjaimet merkityksin, antaa lukijalle valoa. Kun meidän tuli koulussa pitää esitelmä jostain sellaisesta esineestä, joka kasvaa ohi konkreettisten raamiensa, yksi puhui avaimesta, toinen kynttilästä, kolmas peilistä. Minä valitsin kirjan. Se esitelmä on hukkunut monien muuttojen mereen, mutta ylevän loppulauseen muistan yhä: ”Ilman kirjaa elämämme olisi kuin pimeässä kuilussa kulkemista. Kirja on lyhty, joka tuo sinne tiedon ja viihtyisyyden valoa.” (Kiiltomadoksikin olisin sitä saattanut sanoa, jos olisin moisesta otuksesta tuolloin tiennyt.)

Kansiin sidotun kirjan esinearvo on edelleen havaittavissa; sitä vaalitaan lähes pyhänä, emmekä ainakaan me asiaan lapsesta asti vihkiytyneet katsele suopein silmin kaatopaikalle tai makulointiin menevää kirjakuormaa. Kuitenkin, lukijan sisällähän se kirja asuu, siellä sen varsinainen pyhyys on. Ja vaikka kansien välissä olisi yksi ainoa runo, se vahvistaa mielessä elämäänsä, muuntuu uudeksi runoksi ja kokonaiseksi kirjaksikin, vaikka sen gutenbergiläinen muoto unohtuisi.

”Mitä tekisit, jos kirjoja ei olisi maailmassa?” ”Tekisin niitä.”

Liisa Enwald
Kirjoittaja on esseisti, kirjallisuudentutkija ja suomentaja.