Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Venäläinen mieli

Merja Leppälahti, 3.12.2015
Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet. 152 s., Idiootti 2015 Kääntäjä(t): Marja-Leena Mikkola

Vladimir Jermakov on vuonna 1949 syntynyt venäläinen esseisti ja runoilija. Hän on saanut Venäjällä Maksim Gorki -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011, mutta hänen julkaisuistaan en löytänyt tietoa. Tolstoin varjo -esseekokoelman lisäksi hänen tuotantoaan ei ole käännetty suomeksi.

Tolstoin varjo sisältää yksitoista erillistä kirjallisuusaiheista esseetä, joita ei ole alkujaan kirjoitettu yhdeksi kokoelmaksi. Osa teksteistä on julkaistu suomeksi aikaisemmin eri lehdessä, mm. Parnassossa, osa on kirjoitettu ja käännetty nimenomaan tätä julkaisua varten. Tekstit on valinnut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola.

Neuvostoaikaisen utopian vääristyessä kansa menetti tai hukkasi todellisen identiteettinsä

Erityisesti kolmessa ensimmäisessä esseessä Jermakov pohtii venäläisyyden olemusta. Yhteiskunnalliset muutokset ja monenlaiset koettelemukset voivat saada eri sukupolvet näennäisesti niin erilaisiksi, ettei sivullinen uskoisi niitä samaan kansaan kuuluviksi, mutta kansa, joka ei tunne historiaa omakseen, ei pysty näkemään tulevaisuutta.  Jermakov arvelee, että vaikka Venäjällä yleisesti irvaillaan olevan parempi olla rikas ja terve kuin köyhä ja sairas, yleisesti suuren varallisuuden alkuperä nähdään rikollisena. Rehellisellä työllä ansaittu tai isiltä saatu omaisuus on kuitenkin dobro, hyvää. Varallisuus liittyy myös arvokkuuteen, ja neuvostoaikaisen utopian vääristyessä kansa menetti tai hukkasi todellisen identiteettinsä. Jermakov tekee pesäeroa tiedotusvälineissä esiintyviin ”ryypiskeleviin, joutilaisiin, mölyäviin, juhliviin, varasteleviin, tappeleviin debiileihin”, joita hän kutsuu uusvenäläisiksi.

Mikä ei ollut, mikä ei tule ja itsemurhe

Esseessään ”Venäläisen runoilijan synkkä osa” Jermakov määrittelee runoilijan henkilöksi, jossa yhdistyvät sopivassa suhteessa antaumus, uhrautuvuus ja syntien tunnustaminen. Ihmisenä runoilija on ollut aivan erityinen henkilö, jonka elämä on runouden kultasäikeitä välkkyvä kohtalon määräämä kudelma. Venäläisen runouden kolmena perinteisenä lähteenä Jermakov näkee ikävän siihen mikä ei ollut, kaipauksen siihen mikä ei tule ja murehtimisen omasta itsestä. Sukupolvi sitten venäläinen runoilija oli aikakautensa arvostettu sisäinen ääni, mutta uuden vuosituhannen runoilija on menettänyt paitsi traagisuutensa, myös yhteiskunnallisen merkittävyytensä. Jermakov on kuitenkin toiveikas: kun runoilijaa ei enää vaadita pyhäksi uhriksi eikä häntä kutsuta kunniaan, muusan ääni voi kuulua selvemmin ja jopa uusi renessanssi on mahdollinen.

Sukupolvi sitten venäläinen runoilija oli aikakautensa arvostettu sisäinen ääni, mutta uuden vuosituhannen runoilija on menettänyt paitsi traagisuutensa, myös yhteiskunnallisen merkittävyytensä.

Kirjan viimeisissä esseissä Jermakov esittelee lukijoille muutamia venäläisiä kirjailijoita, erityisesti runoilijoita. Omat esseensä ovat saaneet Josif Brodski (1940−1996), Vladimir Vysotski (1938−1980), Bulat Okudžava (1924−1997), Arkadi ja Boris Strugatski (1925−1991 ja 1933−2012), Andrei Platonov (1899−1951), Sergei Dovlatov (1941−1990) ja Olga Sedakova (s. 1949).

Jermakov ei mainitse Josif Brodskin vuonna 1987 Yhdysvaltain kansalaisena saamaa Nobel-palkintoa, mutta nostaa tämän esittelemistään jo kuolleista runoilijoista korkeimmalle verraten tätä Puškiniin samantapaisia elämänvaiheita myöten. Puškin olisi halunnut maan rajojen ulkopuolelle, mutta häntä ei päästetty, kun taas Brodskin oli pakko lähteä. Jermakovin mukaan Brodski kirjoitti vain itsestään, ja juuri siinä on hänen pysyvä arvonsa jokaiselle, joka kokee olevansa yksittäistapaus.

Jermakov antaa myös muille käsittelemilleen kirjailijoille toisistaan erottuvia attribuutteja: Andrei Platonov on väärinymmärretty ja nyt unohdettu nero, Sergei Dovlatov puolestaan aatteeton toisinajattelija, joka kirjoitti suuresta pienestä ihmisestä. Bulat Okudžava oli vastahakoinen bardi, joka esitti runojaan laulaen, mutta ei halunnut toimia huvittajana. Vladimir Vysotski oli jokaisen venäläisen tuntojen tulkki, haukka, joka lensi korkeuksiin ja joka muuttui myytiksi aikalaisten silmien edessä.

Filosofin ja runoilijan ymmärtämisen vastuu

Jermakovin mukaan Neuvostoliiton viimeiset, pysähtyneisyyden vuodet tukahduttivat aikakauden hengen, runous ”menetti aitoutensa ja peittyi typeryyteen kuin homeeseen.” Entiset uudistajat menettivät rohkeutensa. Marginaalinen eliitti ei kuitenkaan mennyt maan alle, vaan yliopistoon. Intelligenttejä ei yhdistänyt aatteellinen samankaltaisuus vaan henkinen sukulaisuus. Näihin yliopiston intelligentteihin Jermakov nimeää myös Olga Sedakovan, joka väitellyt Moskovan yliopiston slaavilaisen tutkimuksen laitokselta. Jermakov arvostaa Sedakovan runoutta valona pimeydessä ja vertaa tämän runoutta revontuliin, joiden kauneutta on pakko ihailla, mutta vaikea kuvata. Sedakova on vakaumuksellinen kristitty, mutta häntä ei Jermakovin mukaan arvosteta tarpeeksi ortodoksisen kirkon piirissä, ehkä koska hän yhdistää runoissaan kristinuskon mystiikkaan pakanallista maagisuutta.

Filosofeilla ja runoilijoilla on vastuu ymmärtää ja ilmaista silloinkin ja erityisesti silloin, kun kansa vaikenee.

On mielenkiintoista, että mukana on myös teksti Arkadi ja Boris Strugatskista eli Strugatskin veljeksistä, joiden tuotanto on ainakin minun näkökulmastani melko erilaista kuin muiden Jermakovin esittelemien kirjailijoiden. Strugatskin veljekset kirjoittivat yhdessä tieteiskirjallisuutta, monia heidän teoksistaan suomennettiin 1970- ja 1980-luvulla. Heidän teoksistaan ehkä tunnetuin lienee elokuvanakin menestynyt Stalker, huviretki tienpientareelle, jonka ilmestyi 1972 ja käännettiin suomeksi 1982. Jermakov käsittelee veljesten ajatusmaailmaa erityisesti Hankalaa olla jumala -teoksen kautta (alkuteos ilmestyi vuonna 1963, suomennos 1979). Vallanpitäjien tarkasta silmälläpidosta huolimatta veljekset onnistuivat kirjoittamaan kertomuksia paremmasta maailmasta kirjautumatta sosialistisen realismin kaanoniin. Jermakov kuvaa Strugatskin veljesten vaikutusta: kirjat saivat aikaan salaisen yhteisön, Strugatskin veljeskunnan, joka uskoi hyvän olemassaoloon.

Suomessa toisinaan tuntuu, ettei kulttuuria pidetä kovin suuressa arvossa, kun taas Jermakov pitää erityisesti runoilijoiden yhteiskunnallista merkitystä suurena. Filosofeilla ja runoilijoilla on vastuu ymmärtää ja ilmaista silloinkin ja erityisesti silloin, kun kansa vaikenee, hän kirjoittaa. Tolstoin varjo antaa kiinnostavan kuvan venäläisestä kirjallisuuden kentästä ja kokoelman alaotsikko Ahdistuksen ja toivon esseet sopii hyvin teoksen jättämään tunnelmaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto