Naurua pimeässä

Vladimir Nabokovin varhaistuotantoon kuuluva Naurua pimeässä (1933) ilmestyi 22 vuotta ennen hänen pääteostaan Lolitaa (1955) mutta liikkuu jo samantapaisten rakkaus-, pakkomielle- ja hyväksikäyttöteemojen alueilla. Teos on omintakeisella tavallaan samanaikaisesti raskas ja kepeä. Tarina on lohduton mutta kuitenkin ihmiselon perimmäisen arvaamattomuuden kuvauksessaan aiheuttaa jonkinlaista groteskia hymyilyä.

Naurua pimeässä on tarina Albinuksesta, keski-ikäisestä ja vakavaraisesta taidekriitikosta, joka jättää tavanomaisen vaimonsa ja pienen tyttärensä noin 18-vuotiaan Margotin vuoksi. Hurmaantunut Albinus ei näe, että eloisuutensa ja kiihkeytensä takana Margot onkin motiiveiltaan itsekäs, empatiakyvytön ja häikäilemätön. Kirja tekee jo alkusivullaan lukijalle selväksi, että tarina ei tule päättymään hyvin.

Tunnetasolla teos heijastelee ilmestymisajankohtansa maailmaa: henkilöhahmojen toiminta on toisaalta melko vapaata, mutta toisaalta sääty-yhteiskunnan normit sääntelevät vapautta yhä jyrkästi. Ongelmien keskipisteessä on Albinus, periaatteessa valtaa käyttävä mies, joka sekä pitää jättämänsä vaimon kanssa avioliiton voimassa että asuu nuoren rakastajattarensa kanssa.

Avioeron ottamisen hankaluudessa kiteytyy romaanin kiehtova häpeän kuvaus. Nabokov kuvaa kiinnostavasti niitä vaivaannuttavia tilanteita, joissa Albinus samanaikaisesti haluaa ja häpeää nuorta, voimakkaan seksuaalista Margotia.

Nabokovin tyyli on usein tarkoituksellisen selittävä.

”Hurmiosta turmioon” -ajatus on kirjassa sangen alleviivatun oloinen. Nabokovin tyyli on usein tarkoituksellisen selittävä. Silti Albinuksen kohtaaman turmion rajuus yllättää yhä: hyväksikäytön kerroksellisuus kumuloituu kirjan loppupuolella asetelmana, jossa Margot ja Albinuksen luotettavana pitämä Rex erityisen julmalla tavalla pettävät häntä.

Mustan huumorin helmeilyä

Vaikka teoksen sisäisen maailman jännitteet alusta asti enteilevät murheellisia tapahtumakulkuja ja tunnelma on sen tähden hyvinkin surullinen, Nabokov viljelee paikoin hersyvänmustaa huumoria, joka tulee esiin etenkin tarinan sivupoluissa, yllättävissä yksityiskohdissa. Esimerkki odottamattoman tarkasta taustahenkilöiden ominaisuuksiin keskittyvästä kohdasta, jossa ihmisen intohimoinen toiminta saa hullunkurisia, liki absurdeja piirteitä:

”Baum, kirjailija, pyylevä, punanaamainen, touhuileva olento, jolla oli vahva taipumus kommunismiin ja erinomaiset tulot, seurassaan vaimonsa, jo keski-iän ylittänyt nainen, jolla vielä oli suurenmoinen vartalo ja joka levottomassa nuoruudessaan oli esiintynyt uimalla lasisäiliössä hylkeiden seassa.”

Toimintaan tai statukseen liittyvien koomisten piirteiden lisäksi etenkin ihmisten vaatetus ja ulkonäön pienet erityisyydet ovat Nabokovin erityisaluetta. Vaikka henkilöhahmoista kerrotaan lukijalle vain osa heidän ominaisuuksistaan, vailla pyrkimystä varsinaiseen psykologiseen syväluotaamiseen, jo pelkkään ulkonäön kuvaamiseen sisältyy usein vihjeitä henkilön luonteenpiirteistä. Kirjailija kuvailee hahmojen ulkoista olemusta tarkasti, mutta jättää silti sijaa mielikuvituksellekin.

”Hänen terävät vilkkuvat silmänsä ja lystikkäät kolmikulmaiset sieraimensa, jotka toivat mieleen ilveksen, eivät olleet hetkeäkään hiljaa, toisin kuin kasvojen raskas alaosa, jossa suun kahden puolen oli liikkumattomat vaot. Hänen asunsa näytti ulkomaalaiselta; hyvin sininen paita ja kirkkaansininen solmio, tummansininen puku, jonka housunlahkeet olivat valtavan leveät.”

Suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari ovat saaneet nabokovilaisen ilmaisun värikkäät yksityiskohdat toimimaan suomen kielessä enimmäkseen kauniisti. Suomennos perustuu englanninkieliseen laitokseen, mutta toisinaan venäjän kielelle ominaisia painotuksia tuntuu väikkyvän tekstissä.

Eräissä kohdissa henkilöhahmojen puheenparsi sisältää suomenkielisenä kömpelöltä kuulostavia lauseita, kuten Margotin intohimoisella hetkellä kolmannen persoonan imperatiivissa ajattelema ”Saakoon suudella minua taksissa”. Tällaisten lauserakenteiden kohdalla jäin pohtimaan hieman nykykielisempien ilmaisujen mahdollisuuksia suomennoksessa, vaikka ilmaisujen vanhahtavuudellekin on tietysti 1930-luvun kirjassa omat perusteensa. Kokonaisuutena käännöksestä jäi sujuvasti suomen kielellä soljuva vaikutelma.