Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Trumpin muurin tuolla puolen

Jani Saxell, 1.10.2016
Yuri Herrera: Maailmanlopun merkit 115 s., Sammakko 2016 Kääntäjä(t): Einari Aaltonen

Carverilaisittain voisi aloittaa kysymällä, mistä puhumme kun puhumme Meksikosta? Sikainfluenssasta, maquiladora-hikipajoista, joihin Yhdysvaltain teolliset työpaikat ovat karanneet, kilpailevien kartellien ja hallituksen joukkojen välisestä huumesodasta? Siitä kavalasta maailmasta, jonka republikaanien presidenttiehdokkaaksi hiljattain kruunattu media- ja kiinteistökeisari Donald Trump haluaa eristää muurinsa taa?

Meksikolaissyntyisen Yuri Herreran (s. 1970) toisen romaanin päähenkilö, pikkukaupungin puhelinvaihteen hoitaja Makina on juuri tämän ”massiivisen maastapaon” ajan lapsi. Nuori nainen muistaa hämärästi ”vähemmän kyynisen ajan”, kun hänen kotiosavaltionsa kylät eivät olleet vielä tyhjenneet miehistä.

Makina puhuu kolmea kieltä ja osaa vaieta niistä jokaisella.

Se oli silloin, nyt on nyt. Kun valtaa pitävät korruptoituneet huumelordit kasinoravintoloissaan, pitää opetella selviytymistaitoja. Niinpä Makina puhuu kolmea kieltä ja osaa vaieta niistä jokaisella. Kun lordien kätyrit ahdistelevat, Makina tietää, mistä puraista tai puristaa.

Ei ole ihme, että varsinkin nuorilla on halu lähteä. Jo romaanin ensi sivuilla Makina todistaa, miten katu romahtaa vanhan miehen, auton ja koiran alta. ”Kaupunkipahanen oli ammuttu seulaksi, ja viiden vuosisadan ajan hopeavimma oli puhkonut sen kamaraan tunneleita, ja toisinaan joku onneton sai tuta, miten heppoisesti ne oli katettu. Muutamat talotkin olivat painuneet maan sisään, samoin jalkapallokenttä ja puolet suljetusta koulusta.” (s. 9-10)

Dogmit ja kompassit

Uusi aika tuo mukanaan uusia ihmiskategorioita. On muuleja, jotka salakuljettavat huumelordien heille ilman kieltäytymismahdollisuutta sysäämiä pussukoita. On kojootteja, jotka auttavat ihmisiä rajan yli – tai joskus vain ryöstävät heidät, ja hylkäävät sen jälkeen vuorille kuljeskelemaan. On amerikkalaisia ”isänmaanystäviä”, taikinanaamaisia vapaaehtoispartiolaisia, jotka oman käden oikeudella muiluttavat tulijoita takaisin etelään.

Kuvaan kuuluvat kummallakin puolen rajaa halvat hotellit, peseytyminen huoltoasemien vessoissa ja pankkiautomaattiunet. Koska oleskelulupa, nimi ja henkilötunnus ovat niin haluttuja asioita, toiset menevät maksua vastaan jopa parempiosaisen perheen pojan sijasta Yhdysvaltain armeijaan.

Surullisia ja uskomattomia tarinoita siis riittää. Mutta ei pelkästään niitä. Hyväksikäyttäjien ja hylättyjen kaupunkien ohella Makinan odysseian varrelle mahtuu ihmisyyden ja lämmön pilkahduksia, kuten yllättäviä auttajia.

Kuvaan kuuluvat halvat hotellit, peseytyminen huoltoasemien vessoissa ja pankkiautomaattiunet.

Myös Makinan hahmosta löytyy tasoja. Hän on median stereotypioiden vastaisesti oikeastaan vastentahtoinen rajanylittäjä. Nuori nainen suostuu alamaailman kuriiriksi, koska se auttaa häntä varsinaisessa tehtävässään eli veljensä löytämisessä. Sitten hän haluaa vain unohtaa kaiken ja palata kotiin.

Herrera pohdiskeleekin 3:AM-verkkolehden haastattelussa sitä, kuinka mahdottomia lukkoon lyödyt dogmit ovat. Mutta yhtä lailla olisi mahdotonta elää ilman minkäänlaista moraalista kompassia.

Makina joutuu tekemään omat kompromissinsa, mutta hänellä on silti vahva käsitys oikeasta ja väärästä. Samoin sisäinen draivi ja päämäärätietoisuus, joita voisi luonnehtia vaikkapa pysäyttämättömyydeksi.

Huumelordit kansanjohtajina

Maailmanlopun merkit on toinen tällä hetkellä neworleansilaisessa Tulanen yliopistossa vaikuttavalta Herreralta suomeksi saatu teos. Ensimmäinen, niin ikään Einari Aaltosen kääntämä Kartellin trubaduuri (Sammakko 2015) on balladinomainen kuvaus kapakkalaulajasta, joka päätyy mahtavan huumeparonin hoviviihdyttäjäksi. Meksikolainen narcocorrido-musiikki on 2000-luvun urbaanifolklorea ja sankaripalvontaa, pääosassa isot aseet ja neuvokkaat salakuljettajat.

Kuten brasilialaisen José Padilhan (s. 1967) ohjaamassa Netflix-alkuperäissarjassa Narcos (2015-), kartellit ja niiden johtajat ovat mieltyneitä ylelliseen hovielämään, mutta esiintyvät samaan aikaan populistisina, eliitinvastaisina kansansankareina. Slummikorttelien hyväntekijät saattavat päättyä vaikkapa politiikkaan, kansanedustajan syytesuojan taakse.

Narcos kuvaa 1980-luvun Kolumbiaa, Herrera nyky-Meksikoa. Aihepiirien yhtäläisyyksistä huolimatta Herreran romaanit ovat hyvin kaukana TV-sarjan puolidokumentaristisesta otteesta.

Vähäeleisyys, unenomaisuus ja identiteetittömyys tuovat Herreran kerrontaan yleispätevyyttä.

Kirjailija on mieltynyt lakonisiin lauseisiin ja minimalismiin, hän etäännyttää minkä ehtii. Makinan kotikulmien lordit esiintyvät nimillä Q, Hoo ja Kaksoisvee. Sama pätee Kartellin trubaduurin hovielämään. Kokonaisten henkilöhahmojen sijaan siellä tapaa roolihahmoja tai arkkityyppejä, kuten Perijä, Hupakko, Kultaseppä, Kuningas ja Noita-akka.

Henkilön- ja paikannimillä tai yleisellä ajankuvalla ei todellakaan mässäillä. Herrera on tyylillisesti hyvin kaukana vaikkapa dominikaanitaustaisen amerikkalaisen Junot Díazin (s. 1968) energisistä, moniäänisistä ja läpeensä populaarikulttuuritietoisista siirtolaistarinoista.

Vähäeleisyys, unenomaisuus ja identiteetittömyys tuovat Herreran kerrontaan yleispätevyyttä. Samoin rajaseudun ja ei-kenenkään maan mentaliteetti.

Yhtä hyvin Maailmanlopun merkit voisi kertoa Välimereen hukkuvista tai Balkanin maihin jumiin jäävistä Syyrian-pakolaisista. Tai mistä tahansa vastaavasta suuren hädän ja kansainvaellusten maailmanajasta.

Amerikkalainen unelma loittonee

Herrera on kertonut ammentaneensa paljon kovaksikeitetyiltä amerikkalaisdekkaristeilta. Siis espanjalaisittain ”novela negran” perinteestä, tyyliin Raymond Chandler ja Dashiell Hammett. Samoin nuoruuden suosikiltaan Toni Morrisonilta.

Otsikossa puhutaan maailmasta Trumpin muurin tuolla puolen. Entä miltä kaavaillun muurin tällä puolen, siis nyky-Yhdysvalloissa näyttää, Makinan kaltaisen tulokkaan silmin?

Eipä kovin hääppöiseltä. Ihmiset tukeutuvat tavaraan ja kulutuskulttuuriin tilkitäkseen omaa epävarmuuttaan, pelkojaan ja eksistentiaalista haurauttaan. Juhlittu individualismi kutistuu shoppailuvalinnoiksi, muuten ei haluta vahingossakaan erottua joukosta.

”Kaupunki oli levoton rykelmä betonisia yksityiskohtia ja keltaisella maalattuja pintoja. Kieltokylttejä kuhisevat kadut saivat kansalaiset tuntemaan olonsa alati turvalliseksi ja varmaksi, mukavaksi, viattomaksi, ylpeäksi, alati levottomaksi, hillittömäksi ja energiseksi; he olivat tämän ainoan tuntemisen arvoisen maan suola. He kukoistivat supermarketeissa, jotka olivat kuin runsaudensarvia, ylipursuavia puutarhoja ja joista sai kaikenlaista: uskomattomia uutuuksia, uudempia brändejä ja muhevampaa leipää. Makina rutisteli hetken säilykepurkkeja ja nuuhkaisi pulloja, hänen oli parasta poistua sieltä, ja nähdessään gringojen kassakoneet hän pani merkille, kuinka ihmisten murheelliset kasvot ikään kuin nytkähtelivät digitaalisen näytön äärellä, kun kone piippasi jokaisen tuotteen kohdalla. Sitten he astuivat kadulle ja yrittivät sopeutua jähmettymällä ollakseen loukkaamatta ketään.” (s. 58–59)

Melkoista täsmätylytystä on myös verrata kansallispeli baseballin pesiä ja amerikkalaistukikohtien globaalia verkostoa.

Etäisten lauseiden mies

Herreran kerronta on nautittavimmillaan silloin, kun peruslakonisuuden lomassa lähdetään kunnolla irrottelemaan. Tuloksena on milloin absurdia komiikkaa, milloin silkkaa proosarunoa tai vanhatestamentillista näkyjen ja vitsauksien pauhua.

Muuttopainetta riittää pohjoiseen, oli heitä vastassa tulevaisuudessa millaiset muurit tahansa.

Kirjailijalla on myös silmää yksityiskohdille. Voisiko suurten unelmien ja tylyn toden ristiriitaa kuvata riipaisevammin kuin zoomaamalla autiomaahan eksyneiden ja korppikotkien syömien jälkeensä jättämiin reppuihin, takkeihin ja valokuviin? Tai koomisemmin kuin tuomalla näyttämölle pohjoisesta palaava menestyjä. Hän esittelee koko kylälle hienoja vaatteitaan, kelloja ja kahta kännykkää. Rakas äiti saa juhlallisesti puhelimista toisen. Kun puhelimesta ei kuulu mitään, Makina toteaa tylysti: ”Unohditkohan sinä ostaa linkkitorneja?”

USA:ssa liittovaltion säätämä minimipalkka on 7.25 dollaria tunnilta, Meksikossa jäädään alle neljään dollariin päivässä. Siksi 120 miljoonan asukkaan ongelmiinsa hajoamassa olevasta valtiosta riittää muuttopainetta pohjoiseen, oli heitä vastassa tulevaisuudessa millaiset muurit tahansa.

Herrera antaa paremman elämän etsijöille ihmiskasvot – ja tekee näin arvokasta kansalaisvastarintaa trumpilaisille vihan, pelon ja valkoisen ylivallan voimille.

Makinan poliisin vihkoon tuhertaman siirtolaisrunon soundtrackiksi voisi hyvin kuvitella The Clashin, Rage Against the Machinen tai Gogol Bordellon.

”Olemme syypäitä tähän tuhoon, me jotka emme puhu kieltänne emmekä osaa olla vaiti. Me jotka emme saavu laivalla, me jotka saastutamme porraskivenne tomulla, me jotka rikomme piikkilankaesteenne. Me jotka tulimme viemään työpaikkanne, me jotka unelmoimme paskaisten perseidenne pyyhkimisestä, me jotka palamme halusta uurastaa pikkutunneille. Me jotka täytämme ruuantuoksulla putipuhtaat katunne, me jotka toimme mukanamme teille tuntemattoman väkivallan, me jotka kuljetamme huumeenne, me jotka pitäisi sitoa kaulastaan ja jaloistaan; me jotka olemme onnellisia kuollessamme puolestanne, miten muutenkaan? Me jotka odotamme kuka tietää mitä. Me tummahipiäiset, me lyhyenlännät, me nuhruiset, me riutuneet, me pulskat, me aneemiset. Me barbaarit.” (s. 107-8)

Macondon varjosta Mictlaniin

Latinalaisen Amerikan kirjallisuus tuli 1960-70-luvuilla vauhdilla maailman ja Suomenkin tietoisuuteen silloisen ”buumin” myötä. Samalla Gabriel García Márquezin, Mario Vargas Llosan, Carlos Fuentesin ja kumppanien tyylilajista, maagisesta realismista, tuli miltei ”lattarikirjallisuuden” synonyymi.

Sittemmin etenkin machomantereen naiskirjailijat ovat kaksin käsin raivanneet tietään pois Macondon, Márquezin Sadan

vuoden yksinäisyyden (1967, suom. Matti Rossi 1971) myyttisen kolumbialaiskylän, varjosta.

Rivien välistä aukeaa maailmoja ja mytologisia todellisuuksia.

Herreran romaani alkaa muina miehinä, apeana laitapuolen realismina, mutta melkoiset rakennelmat siinäkin on taustalla.

Danten Jumalainen näytelmä, näkymatka tuonpuoleisen eri tasoille on ilman muuta yksi interteksteistä. 3:AM:n haastattelussa kirjailija mainitsee myös esikolumbiaanisen ajan atsteekkimytologian Mictlanin.

Danten helvetissä on yhdeksän piiriä, atsteekkien Mictlanissa yhdeksän tasoa. Aina tasolta toiselle päästäkseen kuolleen täytyi kohdata haasteita. Makinan tie vie pettävän rujon ja realistisen alun jälkeen lopulta varsin huimiin, kosmisiin ulottuvuuksiin.

Kaksi Herrera-suomennosta saavuttavat yhteen laskettunakin ehkä juuri ja juuri keskipituisen kotimaisen romaanin sivumäärän. Rivien välistä aukeaa maailmoja ja mytologisia todellisuuksia.

Toivottavasti hänen kolmaskin romaaninsa, La transmigración de los cuerpos (2013) saadaan vielä suomeksi. Siinä jengisodat ja sikainfluenssa-hysteria lomittuvat zombikauhun aineksiin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto