Apollo hymyilee kaamoksen keskellä

Hannu Väisänen: Toiset kengät, Otava 2007

Hannu Väisäsen Toiset kengät on apolloninen elämänriemun ilmaus arjen harmauden keskellä. Romaani on lajityypiltään taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja siinä lajissa paras, mitä muistan ainakaan neljäänkymmeneen vuoteen meillä julkaistun.

Kolmen vuoden takainen Vanikan palat oli poikkeuksellisen komea esikoisromaani arvostetulta kuvataiteilijalta. Hannu Väisäsen toiseen romaaniin verrattuna se oli kuitenkin lähinnä aistien virittelyä ja aistien tavoittaman kuvan ylistys siinä, missä Toiset kengät on apolloninen elämänriemun ilmaus arjen harmauden keskellä.

Vanikan paloja lukiessa tuli mieleen, mitä Väisänen hänestä tehdyssä televisio-ohjelmassaan sanoi aistien ja muistin (muisti kuudentena aistina) asemasta maailman hahmottamisessa, kun taas Toiset kengät on läpikotaisin kirjallinen kokonaisuus. Se pulppuaa aistihavaintoja samalla tavalla kuin edellinen teos, mutta aistit palvelevat äärimmäisen luontevana etenevää kielellistä esitystä eikä päinvastoin.

Tämä aloitus lähinnä sen takia, että jotkut ovat jo ehtineet uumoilla, minkä aistien teos Toiset kengät olisi. Se on ennen kaikkea huikea matka kielelliseen havaitsemiseen, maihinnousu kielen kuningaskuntaan.

Vielä vähän vertailisin näitä kahta hienoa romaania ennen kuin annan Toisten kenkien kasvaa täyteen itsenäisyyteensä. Vanikan paloissa Väisänen muistelee – jopa niin, että muisteleminen näkyy vaivattomuudestaan huolimatta joissakin kohdin jonakin, johon myöhempi aikuinen minä haluaa lisätä jotain sellaista, mikä ei käsitteellisyydessään ole voinut olla pienen pojan ulottuvilla. Toisin sanoen Väisänen saattoi parannella muistamista tietämisellä. Toisissa kengissä muistaminen on jo niin luontevassa suhteessa kokonaisvaltaiseen havaitsemiseen, että lukijan ei tarvitse muuta kuin antautua virran vietäväksi.

Oulusta Savonlinnaan

Uudessa romaanissa Väisänen kertoo itseään kovasti muistuttavan Anteron kehitystarinan suurin piirtein 12 ja 17 ikävuosien väliltä. Romaanin lopussa Antero jättää jäähyväiset kotikaupungilleen Oululle aloittaakseen koulunkäynnin Savonlinnan taidelukiossa. Vanikan palat oli kertomus ”ukkotalosta”, kasarmialueella elävästä miesvaltaisesta perheestä, jossa varhain kuollut äiti loistaa sananmukaisesti poissaolollaan: pakahduttavan kirjasta tekeekin nimenomaan se, miten äidin poismenon jättämästä surusta ja autiudesta ei lainkaan puhuta, vaikka se on käsin kosketeltavasti läsnä kaikessa miehisessä reippaudessa ja selviytymisen pakossa.

Kasarminharmaan Vanikan palojen jälkeen Toiset kengät on melkein trooppisen värikäs: siinä elämänriemu ottaa sentti sentiltä mittaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista ja kertomisen ilo päihittää asioiden pohjimmaisen ankeuden. Paikoitellen Väisäsen proosa maistuu Nerudalta, runoudelta, jossa on sademetsien rehevyyttä.

Toiset kengät on niin runsas teos, että on vaikea päättää, mistä puhuisi ensin, missä järjestyksessä. Ainoan skeptisen huomautukseni tein muistiinpanoihini sivujen 109–112 kohdalle. Siinä kerrotaan, kuinka kirjastonhoitajatar palauttaa Anterolle tältä aiemmin lahjaksi saaman itse tehdyn ikonin. Pidin ensin lukua imelänä ja mihinkään kiinnittymättömänä, kunnes tajusin, että sen tunnelmat ovat juuri sillä tavoin hankalat ja kankeat kuin puberteettinsa taitekohtaan tulleen nuoren tunteet ovatkin.

Pian sen jälkeen Antero tajuaa, ettei enää olekaan osa sitä ”kahdeksantoistajalkaista eläintä”, sitä heimoa, joksi hän nyt omaan aravaan muuttanutta perhettään kutsuu. ”Mikään ei enää kiinnostanut” on järkyttävä lause romaanissa, joka muuten suorastaan syleilee kaikkea, mitä maailmasta vain voi havaita.

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta

Väisäsen teos on lajityypiltään taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja siinä lajissa paras, mitä muistan ainakaan neljäänkymmeneen vuoteen meillä julkaistun. Joycen vastaava on melko kuivakka tähän romaaniin verrattuna, mutta samoin kuin Joycella, ei voi pitää pelkästään taiteilijan kehitysvuosien kronikkana.

Yllätyksellisintä on se, miten vaivattomasti Väisänen kulkee realistisen ja surrealistisen aistimusmateriaalin väliä ja muovailee jotain uutta, väliin realistisen sakeaa, väliin unenomaisen kirkasta. Surrealistista yleisvaikutelmaa kuvaa sekin, että romaanin alussa tapahtuu typpitehtaan räjähdys, pitkin matkaa rämmitään selluloosatehtaan hajussa, ja romaanin lopussa Anteroa ahdistaa kirkon tuhopoltto. Samoin kuin Vanikan paloissa, jokainen luku muodostuu suhteellisen itsenäiseksi yhtä aihetta läpivalaisevaksi impressionistiseksi esseeksi, ja nämä esseet kutoutuvat yhtenäiseksi kertomukseksi.

Niinpä romaanin alussa kuvattu myrskyisä purjehdusmatka tuo mieleen meri-impressionisti William Turnerin ja sen lause ”Mutta juuri sinä päivänä meressä oli jotain poikkipuolista ja se näytti vain huutavan: Missä on maa?” synnytti minussa nopean jos ei eideettisen niin ainakin ahaa-elämyksen, muistuman Raimo Reinikaisen tussipiirroksesta, jonka nimi oli ”Maa huutaa: Meri!”.

Ensimmäiset kouluhipat, autotallissa runkkaaminen, boschilais-bruegheliläisittäin kuvattu puberteettinen seksihelvetti ja painiskelu unettomuuden kanssa, kaikki tällainen joka vain pakottomasti pulppuaa ja vyöryy eteenpäin, synnyttää tunteen, että nyt luetaan jotain aivan tavatonta. Poikkeuksellista on jo sekin, miten raikkaan vapautuneesti Väisänen kuvaa intiimejä asioita eksymättä kertaakaan rivouden, itseriittoisen hedonismin tai muun epäilyttävän puolelle. Ja hyvin koskettava – vaikka kaikkihan tässä kirjassa koskettaa – on kuvaus miehisessä yhteisössä kasvaneen isosiskon kotoa lähdöstä:

"Ei ollut mikään vuodenaika, kun Sisko lähti kotoa, elääkseen itsellisen naisen tapaan omissa oloissaan. Vuodenajat olivat piiloutuneet. Ei ollut lunta, ei kukkia, ei lehtiä maassa, ei pälviä. Sisko ei ollut pukeutunut mihinkään vuodenaikaan kuuluvalla tavalla, ei edes välikausitakkiin. Oikeastaan hän näytti vievän vuodenajat mennessään."

Sotilasmestari-isää kirjailija kuvaa rakastavan ironisesti ja humoristisen lempeästi. Koomisesta juoposta runonlausujakapiaisesta, joka on yhtä aikaa hellä ja rankaiseva, yliyritteliäs ja kaikissa toimissaan normaalin rajat ylittävä, kasvaa yksi suomenkielisen kirjallisuuden suuria positiivisia hahmoja: jotain suurta tässä elämän kolhimassa pikkumiehessä on.

Ennen kaikkea romaani on tietysti kuvaus taiteilijasielusta ja kypsymisestä taiteilijakutsumukselle. Ohdakkeinen polku on kuvattu hartaasti ja säkenöivällä tavalla. Väisänen heittäytyy omaan tarinaansa yhtä kokonaisvaltaisesti kuin Kalevalan kuvittamiseen. Kummassakin hän tekee hiukan muuta kuin odottaisi: Kalevala-kuvituksessa hän ei jäänyt orjallisesti antamaan kasvoja ja ruumiillista olemusta runoeepoksen henkilöille vaan keskittyi pohtimaan sen luonnetta suullisena runoaarteena, jonka perustana ovat nelipolvinen trokee ja kahdeksan tavua. Ja kun hän kuvaa taiteilijaetsikkoa, hän kertoo suuren tarinan sublimaatiosta.

Erikoista on se, että sublimaatio ja mahdollinen kompensaatio eivät näytä hätäuloskäynneiltä: taide ei syrjäytä arkea vaan on ainoa valinta arjessa. Antero joutuu kiusattavaksi, koska hän ei suostu elämään sovittujen trendien mukaan. Kun ryhmä koulupoikia aikoo rökittää hänet, hän alkaa laulaa ja hoilottaa saman tien tiernapojat läpi, mikä saa häntä uhanneet koululaiset jähmettymään hölmistyneinä. Liikkuvuus on muutenkin Väisäsen taiteen olennaisin ominaisuus: selkäsaunasta hoosiannaan, myyteistä nykyaikaan, Oulusta Kalevalaan, maalauksista keramiikkaan, imitaatiosta kirjoittamiseen ja pianonpimputuksesta elämän ylistykseen.

Proustista Rouaudiin

Kun mietin, mihin tämä ehdottoman omaperäisesti kirjoitettu kasvukertomus voisi rinnastua, mieleen tuli ranskalaisen henkeviä kirjoittajia Proustista Radiguet´n Paholainen ruumiissa -romaaniin ja Jean Rouaudin Goncourt-palkittuun romaanitetralogiaan saakka. Tosin Väisänen tuntuu löytävän kadonneen ajan eideetikkojen kivijalkaa Marcel Proustia huomattavasti vähäisemmällä sivumäärällä.

Sitten tuli mieleen myös Christy Brownin ensiksi suomennettu romaani Jonnekin päivästä pois. Samalla tavalla Toisissa kengissä elämänilo, valtava apolloninen valoisuus ja taiteellinen sublimaatio voittavat perheen perustrauman ja siitä johtuvan elämän ankeuden. Christy Brownilla traumana on hänen kehitysvammansa kietoutuneena perheen köyhyyteen, Väisäsellä äidittömyys ja siitä johtuvat ulkopuolisuuden tunteet, jotka johtavat varhaiskypsään taiteellisuuteen.

Romaanin loppukin on aivan pakahduttava. Harva kirjailija on kuvannut lähdön haikeita tunnelmia yhtä luonnollisen aistittavasti. Aamuauringon kajossa autio ja ahdistavan tyhjä Oulun linja-autoasema pitkine varjoineen on kuin maalaus, ja Antero miettii, mitä on jättämässä taakseen:

"Kenties sivu suun meni kymmenentuhatta suudelmaa. Tai toisaalta niiden kuuluikin mennä ohi. Jos olisivat tulleet kohdalle, en varmaan olisi päässyt lähtemään, vaan lihottaisin itseäni perinneruoilla jossain keskustan huoneistossa ja muuttuisin latinaa ja Oulun murretta puhuvaksi tynnyriksi jolla ei ole muita huolia kuin tapin avaaminen ja sulkeminen."

Ja surrealistisessa jälkikuvassa isä jää Ouluun talttaamaan nimikirjaimia kirkon palon jäljiltä yhä tulikuumaan hautakiveen.

Toiset kengät on upea elämänrakkautta pursuava teos, ja kehun sitä vielä senkin takia, että kerrontansa intensiivisyydestä ja sisältöjensä runsaudesta huolimatta se ei missään vaiheessa vaikuta huohottavalta, vaan kuvaus on läpikotaisin tarkkaa ja hiottua: taidetta. Väisäsen originelli huumori on tietysti koko romaanin suola.

Arto Virtanen
vartonen(at)elisanet.fi