Euroopan syrjäkylät

Kreetta Onkeli: Tervetuloa paratiisiin, Sammakko 2003

Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Sianhoito-opas julisti aikanaan, että Suomen kirjallisuus oli harmaata ja ikävää. Arroganttien nuorten miesten mielestä kirjallisuutemme olisi kaiketi pitänyt kaasuttaa Eurooppa nelosta kohti mannermaisen filosofian teoriataivaita.

Jo 1990-luvun puolivälissä oli merkkejä siitä, että Nuoren Voiman Liiton toimiston, Uudenmaankadun baarien ja jopa Kehä Kolmosen ulkopuolelta löytyy älyllistä elämää. Sari Mikkosen Naistenpyörä (WSOY 1995) ja Kreetta Onkelin Ilonen talo (WSOY1996) olivat raikkaita ääniä provinsseista ja vastalääkettä teoriaähkylle. Jälkimmäinen, Luhangassa vietetyn lasisen lapsuuden tiukka, tylynhauska kuvaus herätti paljon huomiota ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon.

Seitsemän hiljaisen vuoden jälkeen Onkelilta (s. 1970) on ilmestynyt novellikokoelma Tervetuloa Paratiisiin. Novelli "Ennen eroa" voisi yhtä hyvin olla Ilosen talon prologi. Minäkertojan nukkavieru poliisi-isä oirehtii, äiti tulee baarireissuiltaan niin, että koko konservatiivinen pikkupaikkakunta tietää sen. "Sisä-Suomessa on taajamia, rivitalohuoneistoja, joissa asuvien yksinäisten naisten suu käy ystävällisessä hymyntapaisessa heidän säikähtäessään omaa pälvikaljuaan kauppakeskuksen hedelmätiskin viisinkertaiseksi suurentavassa peilijärjestelmässä", Onkeli maalailee proosarunomaisessa "Pääkirjoituksessa".

Onkelia ei tulla lausumaan kansallispuku päällä maakuntajuhlissa. Kirjailijan maailma haisee kiinnelainalle, reumatismille, kuolemalle ja "tukehtumiselle omiin odotuksiin, jotka kohdistuvat vieressä olevaan ihmiseen". Hänen hahmonsa notkuvat yökerhossa, jossa kuukengät ja tähtisadetikkudrinkit ovat muotia ja kaljamahainen pääluottamusmies yrittää iskeä itäeurooppalaisen bändin solistia. Banaalia ja kitschiä, kuten itse elämäkin.

Tai suurta puhallusta; novellissa "Puhaltamo" pienyrittäjä Hikilä suunnittelee tukirahoilla perustettavaa lasinpuhaltamoa ja paikallislehden päätoimittaja, todellinen Citizen Kinos, hänen bisnestensä paljastamista. Eniten oman elämänsä sankarit huijaavat itseään. "Welcome to Paradise", lukee niminovellin sairaala-apulaistyttöjen Tiimarista ostamassa seinätaulussa. Desilluusion teema nivoo novellit vääjäämättömästi yhteen, oli kyse sitten yksinäisen elämässään horjahtelijan tai koko hiljalleen autioituvan yhteisön unelmista. "Niitä on ollut kaksi. Ensimmäisen nimi oli Armas. Se vastasi ukonilmalla puhelimeen. Puhelimessa ei ollut Hannu vaan salama, mikä iski Armakseen, joka kaatui lattialle ja kuoli. Paikkakunnalle jäi yksi poliisi, isä", pikkutyttö muistelee novellissa "Ennen eroa".

Kirjailija-Onkeliin lienee Hannu Salama iskenyt, ainakin maestron tehdastyön, tylsän arjen ja suurten unelmien makuiset nuoruudennovellit. Maria Jotunin illuusioton ihmissuhdekuvaus ja kirpeä, näennäisenkepeä dialogi tulevat niin ikään lähelle Onkelin tyyliä. Maaseutukuvausta uudistavaa tavaraa on tullut myös uudella vuosituhannella, kuten Helmi Kellokummun novellit ja Olli Hyvärisen suotta vähälle huomiolle jäänyt Risa paha (Art House 2001).

"Tämän kirjan lukee mieluusti kerralla alusta loppuun", kokoelman takakansiteksti neuvoo. On totta, että kirja on nopeasti luettu. Seitsemän vuoden jälkeen Onkelin tekstiä olisi kernaasti saanut käsiinsä enemmänkin kuin 110 sivua. Muuten kustantamon lukuohje kannattaa unohtaa ja jäädä maistelemaan napakoiden, sujuvasti kerrottujen tarinoiden rivienvälejä. Jos tarina nyt on oikea sana; alkujen ja loppujen sijasta Onkeli on mieltynyt keskikohtiin, ajelehtimiseen ja tukahduttavaan tapahtumattomuuteen. Elämän tyhjyyttä paetaan vieraisiin sänkyihin tai tehtaiden paukkeeseen. Rakennemuutos-Suomessa yhä useamman kohtalona on tosin kilometritehdas.

Juha Seppälä on kuvannut suomalaista kirjallisuutta "keskiluokan kulutushyödykkeeksi". Kehitys on nähtävillä jälleen kuluvana syksynä, kun kirjoja myydään kuin autoja ja messut tarjoilevat oivaa isänpäiväviihdettä.

Onkelilla romantiikka ja jännitys voivat painottua siihen, saako vanheneva piirtäjä vongattua mallitytön ravintolasta mukaansa. Hänen novellinsa eivät ole tekorajua pahuudella flirttailua. Kirjailija tekee keski-suomalaisten väliinputoajiensa elämästä fiktiota, koska se on totta.

Jani Saxell
jani.saxell(at)helsinki.fi