Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kävelyn opinkappaleet

Anna Tomi, 30.4.2015
A. H. Sidgwick: Kävelyesseet 152 s., Nastamuumio 2014 Kääntäjä(t): Asmo Koste

Kun puhumme säätä koskevasta jutustelusta, tarkoitamme yleensä turhanpäiväistä small talkia, joka täyttää tilaa tärkeämpien puheenaiheiden puuttuessa. Se, että säästä puhuminen nähdään usein triviaaliakin triviaalimpana ei oikeastaan ole ihme, sillä onhan urbaani nykyihminen melko pitkälti sään ehtojen yläpuolella raitiovaunun, lentokoneen, toimistorakennuksen tai espressobaarin uumenissa.

Sellainen ihminen, joka kuitenkin elää sään armoilla ja keskustelee siitä mitä merkityksellisimpänä seikkana, edustaa vastavoimaa modernin elämän vieraantuneisuudelle. Eihän ilmanpaine tai saderintama ole yhdentekevä asia hartaalle työmatkapyöräilijälle, purjehtijalle tai puutarhurille.

Moni asia on muuttunut siinä reilussa sadassa vuodessa, joka on kulunut englantilaisen Arthur Hugh Sidgwickin (1882–1917) Kävelyesseiden julkaisusta (Walking Essays, 1912), mutta tämä asetelma on ennallaan.

Kävelyksi ei kelpaa mikä tahansa patikointi, flaneeraus ja tallustelu vaan ainoastaan vakava ja itsetarkoituksellinen matkan taittaminen.

Sidgwick tosin ei välittänyt purjehtijoiden mielenlaadusta, pyöräilijöistä puhumattakaan – todeten antimodernisti, että [p]yöräilijä kiroaa syntymäoikeutensa liittymällä mekaaniseen laitteeseen”. Sen sijaan hän nostaa kävelijän eräänlaisen autenttisen olemisen harjoittajaksi, jolle joutavina pidetyt perusasiat, kuten sää ja ravinto, edustavat mutkatonta ja suoraa suhdetta elämään itseensä. ”Ei ole mitään oikeasti niin kiinnostavaa kuin sää. Mikään ei ole niin kaikkivoipainen toimissaan, niin kauaskantoinen vaikutuksiltaan, niin salaperäinen vaihtelevuudeltaan ja niin kiinnostava lumovoimaltaan”, esseiden puhuja toteaa suorasukaisen autoritatiiviseen tyyliinsä.

Kävelijän sulautuminen osaksi luonnon rytmiä tarkoittaa Sidgwickillle paljon muutakin kuin idyllistä luontokokemusta. Pikemminkin se merkitsee hänelle ylirationaalisuudessaan vieraantuneen kulttuurin vääjäämätöntä vastaimpulssia, kuten kysymys säästä hyvin osoittaa. Hän kirjoittaa: ”Ja silti pakana sokeudessaan – reilu määritelmä älykön viileydestä – on mielissään syrjäyttäessään sään joutavanpäiväisenä. Hän pöyhistelee sosiaalisen ja poliittisen luokkansa yleismaailmallisuudella ja sillä, miten hän tuntee jokapäiväiseen elämäämme vaikuttavat voimat. Mutta mikä muu vaikuttaa joka hetkellä jokaisen olemassaoloon tehokkaammin ja on kaikkialla läsnä kuin sää?”.

Yhtä kaikki jonkinlainen arkinen pyhyys kuitenkin väikkyy esseiden taustalla. Kenties Sidgwick itse nimittäisi tätä maan ääneksi.

Ajan patinaa vai ajattomuutta?

Kärkevistä lauseistaan huolimatta Sidgwick ei suinkaan ollut mikään anti-intellektuelli vaan klassista sivistystä hengittävä filosofian tuntija, jonka lupaava akateeminen ura tosin katkesi ensimmäiseen maailmansotaan. Samainen sota koitui lopulta hänen kuolemakseen vuonna 1917. Kävelyesseiden lisäksi Sidgwick kirjoitti myös toisen esseeteoksen The Promenade Ticket, jota ei ole suomennettu.

Siihen nähden, miten vähän tietoa esseististä löytyy ja miten tuntematon hän Suomessa on, Asmo Kosteen muutoin oivallinen suomennos kaipaisi kipeästi taustoittavaa esipuhetta, joka asettaisi ensi kertaa suomeksi kääntyvät esseet jonkinlaiseen kontekstiin. Teoksen anti nykylukijalle nimittäin vaatisi hieman lisäselvityksiä: vaikka perusasioita käsittelevät esseet tuskin koskaan menettävät ajankohtaisuuttaan ja aikalaiskuvauksessaankin monesti osuvat maaliin sadan vuoden takaa, mahtuu kokoelmaan myös huonommin säilyneitä jaksoja. Esimerkiksi kävelyn ja urheilun suhdetta pohtiva essee on melko vanhentunut niin aiheeltaan kuin syllogistiselta retoriikaltaan.

Enimmäkseen paikoittainen puisevuus selittyy sitten Sidgwickin päivien muuttuneiden sivistysihanteiden ja päivänpolttavien aiheiden – valssin kohtuuttoman korkea asema seurapiireissä tai lääkärien suosittelema terveysliikunta  tuskin kuohuttavat montaakaan lukijaa. Toisaalta näiden sinänsä melko vanhentuneiden kulttuuriarvotusten äärellä tuikkii englantilaiseen tapaan rutikuiva ja perin tuomitseva huumori, joka sykähdyttää ajattomalla terävyydellä – osittain kunnia kuuluu mainiolle käännökselle, jossa vanhan maailman kieli kaikuu juuri sopivasti.

Musiikin historiaa sen paremmin tuntematontakin taatusti hymyilyttää esseistin ankara tuomio tanssimusiikista: ”Myöhemmin ihmisen yritteliäisyys saavutti innostavan korkeapotkuiset tripletit, joita kutsuttiin nimellä Pas de Quatre. Ja oli useita Amerikasta ja muualta tulleita barbarismeja muistuttamassa, että syvyyksien alla on syvyyksiä”. Todennäköisesti vain ajallinen etäisyys tekee lauselmien edustaman kulttuurikonservatismin jokseenkin siedettäväksi.

Vaikka laajempi kehys ehkä jää ehkä hieman uupumaan, suomentajan yksityiskohtaiset loppuviitteet avaavat ansiokkaasti esseiden runsaita latinan- ja kreikankielisiä sutkauksia ja kulttuuriviittauksia, jotka muutoin saattaisivat mennä nykylukijalta sivu suun.

Autenttinen oleminen asettuu romantiikan inspiroitumista vastaan

Kävelyksi ei Sidgwickille kelpaa mikä tahansa patikointi, flaneeraus ja tallustelu vaan ainoastaan vakava ja ennen kaikkea itsetarkoituksellinen matkan taittaminen. Kävelyä eri näkökulmista lähestyvät esseet pyrkivätkin selvittämään, mitä tosikäveleminen on ja ehkä ennen kaikkea mitä se ei ole: se ei ole rupattelun sivutuote, ei päämäärätietoista ennätysten tekemistä eikä ainakaan tarkkailevaa maleksimista.

Patikoinnilla on englantilaisessa kulttuurissa pitkät perinteet, jotka kulminoituvat romantiikan ajan käsityksiin luonnossa vaeltamisesta vapauden, itseriittoisuuden ja universaalin ykseyden puhtaimpana muotona. Romantiikan tunnetut kävelijät, kuten Henry Thoreau, josta Ralph Waldo Emerson sentään totesi, että hän ajatteli ja siten kirjoitti kävelemällä, eivät tule esseissä edes mainituksi, lukuun ottamatta William Wordsworthia.

Wordsworthkaan tosin ei pääse läpi Sidgwickin tiukasta määritelmästä. Esseisti esittää kärkevästi: ”kaikella kunnioituksella, epäilen tämän suuren miehen olleen koskaan todella läheisessä suhteessa ympäristöönsä siinä mielessä mitä tarkoitan. Hänelle se oli enemmän mystistä yhteisyyttä kuin läheisyyttä”.

Runoilija, joka aikalaisensa Samuel Taylor Coleridgen arvion mukaan käveli elämänsä aikana lähes 290000 kilometriä, edusti Sidgwickille kuitenkin romantiikan estetisoivaa periaatetta, jossa kokemus luonnosta oli impulssi filosofisille tai poeettisille luomistyölle.

Kävely näyttäytyy ruumiillisuuden luontaisimpana ja puhtaan itsetarkoituksellisena ilmauksena.

Tero Tähtinen – joka on niin ikään pohtinut kävelyn ontologiaa esseistiikassaan, ja vieläpä pitkälti samantapaisin antimodernein sananpainoin – kuvaileekin, että Wordsworthin ”I Wandered Lonely as a Cloud” -runo ”kuvaa romanttiselle taiteelle tyypillistä henkevöitynyttä luontokokemusta, jossa luonnon välitön, pastoraalinen viehkeys salpaa kokijansa hengen ja nostaa hänet hurmioituneeseen, panteismia lähestyvään mielentilaan”.

Tähtiselle kävelyn erityislaatuisuus piilee nimenomaan mahdollisuudessa lähestyä lyyrisen kokemuksen kaikenkattavuutta ja taianomaista sulautumista ympäristöönsä. Hän lienee eräänlainen romantikko itsekin, joskin hänen ajattelunsa juuret tulevat ennen kaikkea meditaation ja itämaisen filosofian piiristä.

Sidgwickille sen sijaan kävely näyttäytyy ruumiillisuuden luontaisimpana ja puhtaan itsetarkoituksellisena ilmauksena, joka ei suuntaudu runouteen eikä filosofiaan vaan askel askeleelta kohti seuraavaa etappia. Hieman yllättäen ainoastaan Elizabeth Bennet Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo -romaanista kuvaa hänen mukaansa oikein tosikävelyn luonnetta – ehkäpä esseistiin vetoaa Elizabethin päämäärätietoisen kävelyn lisäksi myös tämän sarkastinen ja aavistuksen tuomitseva huumori.

Välittömän olemisen kuvauksena Sidgwickin teoksella on edelleen kiistaton arvonsa, jos kohta se saattaakin puhutella useimpia muussa kuin kävelyn kontekstissa. Esimerkiksi Sidgwickin kuvaus kävelyn ja juhlien sosiaalisuuden eroista tuntuu tuoreelta edelleen.

Hän esittää: ”Aseta toisilleen ennestään tuntemattomat A ja B vastakkain juhlissa. Mitä tapahtuu? Heillä ei ole takanaan yhteisiä kokemuksia tai yhteistä tekemistä keskenään … joten heillä ei ole puhuttavaa, joka toisi heidän persoonallisuutensa sanalliseen yhteyteen… Tämän vuoksi he yrittävät puhua kirjoista ja näytelmistä, tai jopa tauluista ja musiikista. Kumpikin joko teeskentelee tai paljastaa pyhimmät esteettiset periaatteensa täydelle muukalaiselle … Mutta lähetä A ja B kävelemään ja tilanne on täysin toinen”.

Jos Sidgwickin konservatismin jättää omaan arvoonsa, voi hänen keskittyneisyyttä ja läsnäoloa peräänkuuluttavat ohjeensa antaa nykylukijallekin paljon. Sillä vapaudenkaipuu tuskin vanhenee koskaan: ”Urbaanin masennuksen synkimpinä hetkinä otan joskus esiin koirankorvaisen kartan ja unelmoin hetkisen avarammista päivistä ja ehkä sen välistä tippuu kuivunut ruohonkorsi muistuttaen, että joskus olin kukkuloiden vapaa mies ja lauloin Seitsemättä sinfoniaa Wetherlamin lampaille”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto