Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: ”Taitaville tulkeille kai selvää puhetta”

Aino Rajala, 20.8.2003
Aiskhylos: Oresteia s., Tammi 2003 Kääntäjä(t): Kirsti Simonsuuri

Antiikin draama on poikkeuksellisen vaikeasti lähestyttävä taidemuoto. Sen ymmärtämistä eivät vaikeuta yksin ajallinen etäisyys ja tekstien puutteellinen säilyminen vaan myös vajavaiset tietomme näytelmien alkuperäisestä kontekstista sekä esityskäytännöistä, ohjauksesta, musiikista – lähes kaikesta.

Hyvätkään editiot ja käännökset antiikin draamoista eivät voi tätä asiaintilaa auttaa, mutta ne saattavat sentään hieman hälventää sen herättämää tyytymättömyyttä. Tähän tehtävään kelpaa mainiosti esimerkiksi Kirsti Simonsuuren uusi Oresteia-käännös. Kyseessä on ensimmäinen täydellinen alkukielestä tehty suomennos Aiskhyloksen näytelmätrilogiasta, joka on antiikin ainut ehyenä säilynyt kolmen näytelmän sarja. Pyrkimättä olemaan läheskään tyhjentävä Simonsuuren työ tarjoaa riittävät taustatiedot ja johdattelee Aiskhyloksen mestariteoksen merkitysten äärelle.

Kostosta oikeuteen

Kuten Simonsuuri jälkisanoissaan korostaa, Oresteia liittyy tiiviisti aikansa tilanteeseen, 400-luvun Ateenan nousevaan demokratiaan. Homeerisen aiheensa kautta näytelmä käsittelee ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä, etenkin oikeusjärjestelmää. Juonen tasolla Oresteiassa on kyse Atreuksen myyttisen suvun kauhistuttavasta kostonkierteestä. Trilogian ensimmäinen osa Agamemnon kertoo nimihenkilönsä kohtalon: kun Agamemnon palaa voittoisana Troijan sodasta, hänen puolisonsa Klytaimnestra odottaa kotona rakastajansa Aigisthoksen kanssa ja surmaa miehensä. Haudalla uhraajissa Agamemnonin poika Orestes ottaa kostaakseen isänsä surman ja murhaa puolestaan Klytaimnestran ja Aigisthoksen.

Motiivit näihin hirmutekoihin ovat moninaiset, ja henkilöt itse esittävät tekonsa näytelmässä vaihtelevassa valossa. Klytaimnestra esimerkiksi sanoo tappaneensa Agamemnonin kostoksi siitä, että tämä on matkalla Troijaan uhrannut heidän tyttärensä Ifigeneian, mikä motiivi epäilemättä pitääkin paikkansa. Samalla Klytaimnestra kuitenkin myös puolustaa itseään ja rakastajaansa, ja lisäsyynä murhaan lienee Agamemnonin Troijasta tuoma jalkavaimo Kassandra. Toisaalta murhenäytelmän taustalla vaikuttaa Atreuksen suvun synkkä historia, josta ei puutu sukurutsaa, uskottomuutta eikä lastensyöntiä.

Toivottomalta näyttävä kostonkierre saadaan kuitenkin katkeamaan trilogian päätösosassa Raivottaret, jossa Aiskhylos tuo homeeriseen aiheeseen itse sepittämänsä ratkaisun. Raivottarien vainoama Orestes saa avukseen Athene-jumalattaren, joka perustaa Ateenan kansalaisista tuomioistuimen päättämään äidinsurmaajan kohtalosta. Sen ja Athenen päätöksellä Orestes jätetään rangaistuksetta. Samalla raivottaret taivutetaan hyväntahtoisiksi eumenideiksi, ja niin ikivanha koston oikeus syrjäytyy ja tilalle hahmottuu demokraattisen oikeusvaltion idea. Aiskhyloksen tragedia päättyykin itse asiassa hyvin optimistisesti.

Oresteian voi nähdä kommentoivan Ateenan poliittista tilannetta jokseenkin suoraan. Eräs kiintoisimmista näkökulmista Oresteian poliittisuuteen liittyy tapaan, jolla kielenkäyttö näytelmässä tematisoituu. Silmiinpistävintä siinä on oikeus-sanan (dikē) ja sen johdannaisten runsas käyttö. Agamemnonissa ja Haudalla uhraajissa kukin murhaaja vuorollaan vetoaa oikeuteen ja lakiin surmatyönsä oikeuttajana. Esimerkiksi Orestes julistaa Klytaimnestran ja Aigisthoksen ruumiiden äärellä: ”Todistakaa puolestani oikeudenkäynnin päivänä: / kuinka oikeassa minä olin kun murhasin / äidin. Aigisthoksen lopusta ei kannata puhua: / avionrikkoja saa lain mukaan kuoleman.” Sen sijaan Raivottarien lopussa dikē-sanaa käytetään uudessa merkityksessä, kun Athene perustaa uudenlaisen oikeusistuimen, jossa tuomio ei enää perustu kostoon vaan syyllisyyden tasapuoliseen tutkintaan. Dikē-sanan merkitys siis muuttuu sen mukaan, kuka sitä käyttää ja missä tilanteessa. Näytelmän ydinkysymys onkin, miten dikē määritellään.

Kieli vallan välineenä

Sama kielenkäytön problematiikka tulee korostetusti esiin myös näytelmän lukuisissa kohtauksissa, joissa kommunikaatio tavalla tai toisella epäonnistuu. Trilogian alussa uskoton Klytaimnestra valehtelee kotiin palaavalle Agamemnonille loisteliain sanankääntein: ”Öiden valvonnasta silmiäni särki, / itkin, kun tuloasi varten pannut soihtuvartiot / seisoivat mustina. Ja kun nukuin, unestani / minut herätti hyttysen ininä / ja viuhke. Näin sinun kärsivän / enemmän kuin unieni aikaan mahtui.” Agamemnon kiusaantuu vuodatuksesta, mutta luottaa silti vaimoonsa ja kulkee omaan kuolemaansa. Murhatyön jälkeen Klytaimnestra kuittaa asian yksinkertaisesti: ”Paljon lavertelin olosuhteiden pakosta, / en häpeä nyt pyörtää noita puheita.”

Myös kuoro kommentoi toistuvasti näytelmän henkilöiden valehtelua, milloin häveliäästi vihjaillen, milloin avoimemmin. Toisaalta kuoro ei ole myöskään kaikkitietävä eikä aina osaa erottaa valhetta todesta. Mieleenpainuva on Agamemnonin murhaa edeltävä kohtaus, jossa näkijä Kassandra ennustaa kuorolle kuninkaan surman. Kohtauksessa Kassandra ja kuoro puhuvat täydellisesti toistensa ohitse: ymmärtämätön kuoro ei ota ennustusta kuuleviin korviinsa, ennen kuin Agamemnonin kuolinhuudot kaikuvat palatsista. Orjattaren lausumia totuuksia ei kukaan usko; sen sijaan kuningattaren räikeät valheet menivät vähää aiemmin vaivatta läpi.

Aiskhyloksen tragedia näyttää siis kielen epäluotettavana välineenä, jolla useammin manipuloidaan ja petetään toisia kuin päästään yhteisymmärrykseen. Valheet, puolitotuudet ja tarkoitushakuiset tulkinnat lomittuvat henkilöiden ja kuoron puheissa taitavasti toisiinsa. On esitetty, että Oresteia kommentoi demokratian mahdollisuuksia osoittamalla, miten petollisen häilyväistä oli se kieli, jota poliksen kansalaiset käyttivät demokratian välineenä. Siten Oresteia osallistui perustavanlaatuisella tavalla demokratiasta käytävään keskusteluun Ateenassa.

Tämä on vain yksi näkökulma Oresteiaan mutta sikäli valaiseva, että se näyttää selvästi Aiskhyloksen tragedian ajankohtaisuuden. Kieli vallan välineenä on mitä modernein huolenaihe, olletikin vallanpitäjien valheet. Poliittisen kontekstin lisäksi Simonsuuri sivuaa jälkisanoissaan myös monia muita mahdollisia tapoja tulkita Oresteiaa. Hän vaikuttaa esimerkiksi viehtyneeltä psykoanalyyttisiin selitysmalleihin. Vahinko kyllä nämä viittaukset jäävät usein turhan pinnallisiksi, kun sinänsä kiintoisat väitteet esitetään ilman kunnollisia perusteluja.

Kokonaisuutena Simonsuuren Oresteia-suomennos tekee kuitenkin huolellisen vaikutelman. Proosakäännös on enimmältään kaunista, rikasta kieltä, johon runollista tehoa tuovat alkusoinnut ja osuvat sanavalinnat (”Kohtalon kovasin”, ”täytymyksen ieshihna”). Vain siellä täällä on kömpelöitä ja merkillisiä kohtia, jotka panevat pohtimaan, onko alkuteksti ollut sillä kohdin erityisen pahoin turmeltunutta. Selityksissään ja jälkisanoissaan Simonsuuri tekee ansiokkaasti selkoa monista kreikankieliseen alkutekstiin liittyvistä piirteistä kuten monimutkaisista runomitoista, rikkaasta kuvamaailmasta, toistuvista motiiveista ja sanaleikeistä. Olennaisen tärkeitä ovat myös tiedot Oresteian tapahtumien myyttisestä taustasta sekä Aiskhyloksen tragedian tekstitraditiosta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto