Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tyylipuhdas veijariromaani Kongosta

Noora Yrttiaho, 11.6.2017
Alain Mabanckou: Pikku pippuri 191 s., Fabriikki 2016 Kääntäjä(t): Saana Rusi

”Pää puolelta toiselle keikkuen hän piirsi kepillä maahan lentokonetta, joka jonain päivänä laskeutuisi orpokodin eteen hakemaan häntä, vain häntä.” (s. 50)

Pikku Pippuri on nuoren kongolaispojan kasvutarina, joka on kirjoitettu poliittisen satiirin kehyksiin. Kongon 1970-luvun sosialistisen vallankumouksen keskellä orpokodissa kasvava Pikku Pippuri yrittää selviytyä jokapäiväisestä elämästä. Koville se ottaa ja kovia keinoja on käytettävä orpokodissa selvitäkseen. Loputtoman pitkää nimeä kantava Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko myös saa kovista keinoistaan lempinimensä Pikku Pippuri.

Mukavaa, että myös satiiria suomennetaan.

Lopulta Pikku Pippuri päätyy karkaamaan orpokodista, vaikka paras kaverikin Bonaventure jää taakse. Pikku Pippuri elää rikoksilla muiden toripoikien kanssa ajautuen Mama Fiat 500:n luo, joka pitää ilotaloa Ponte-Noiressa. Mama Fiat katoaa tyttöineen ja Pikku Pippuri menettää järkensä järkytyksestä.

Harvoin suomennettua

Alain Mabanckoun (s. 1966) Pikku Pippuri on ensimmäinen teos, joka on kongolais-ranskalaiselta kirjailijalta suomennettu. Vaikka Mabanckoun teoksia ei olekaan aikaisemmin voinut suomeksi lukea, on tuottelias kirjailija tehnyt mittavan uran. Hän oli ehdolla Man Booker International -palkinnon saajaksi vuonna 2015 ja Pikku Pippuri on Mabanckoun yhdestoista romaani. Mabanckou opettaa ranskalaista kirjallisuutta UCLA:ssa Los Angelesissa.

On hienoa, että suomalaiset pienkustantamot julkaisevat kirjallisuusmaailmassamme vieraampiakin kirjailijoita. Mukavaa, ettei kirjallisuutta käännetä aina vain myyntilukujen perusteella, ja että ”ei niin trendikästä” lajia kuin satiiria myös suomennetaan. Se tuntuu raikkaalta tuulahdukselta pohjoismaisten dekkareiden hallitsemalla suomennetun kirjallisuuden kentällä.

Ihailtavan taidokasta satiiria

”Siihen vuoteen asti, jona vallankumous lankesi yllemme kuin sade, jota maineikkaimmatkaan poppamiehet eivät pystyneet ennustamaan, olin luullut, ettei Loangon orpokoti suinkaan ollut laitos orvoille, pahoinpidellyille tai huono-osaisten perheiden lapsille vaan erityislahjakkaille.” (s. 35)

Teos on hullunkurinen ja satiirinen kertomus Kongon 1970-luvun poliittisesta tilanteesta. Mabanckoulta luonnistuu satiirin terävä kynä ja veijariromaanin karnevalisointi. Henkilöhahmot eivät tunnista omaa ahdinkoaan, ennen kuin se heille osoitetaan. Naiivius ja pähkähulluus vuorottelevat käsittämättömän kurjuuden rinnalla, eikä lukija tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, niin taitavasti Mabanckou hallitsee lajinsa. Pikku Pippuri on ehta veijariromaani, joka uskaltaa leikitellä.

Naiivius ja pähkähulluus vuorottelevat käsittämättömän kurjuuden rinnalla.

Hän ei vain sivalla satiirillaan Kongon 70-luvun politiikkaa, vaan myös rotukysymystä. Syyttävä sormi ei osoitakaan ainoastaan valkoiseen mieheen, vaan Mabanckou nostaa kiinnostavasti esiin myös tummaihoisten problemaattisen suhtautumisen valkoihoisiin:
”Kyllä, hän halusi vaalean lapsen, koska siihen aikaan se merkitsi ylemmyyttä, typeräähän se oli, mutta sellainen meidän kompleksimme valkoihoisten suhteen vain oli. Kaikki valkoinen oli parempaa, kaikki musta kirottua, näköalatonta, vailla tulevaisuutta, oletko vielä kärryillä Mooses?” (s. 64)

Don Quijote -uusinta Kongon kujilta

” – Olen saanut tarpeekseni lyhytkasvuisista tyypeistä, huomenna saat potkut, saat luovuttaa mustan Mersusi ja huvilasi saman tien! Etsikää minulle joku pitkä tyyppi, eikä valtiotieteiden tutkintoa, helvetti!” (s. 126)

Teoksesta löytyy kaikki lajin ominaisuudet: liioittelun värikästä käyttöä, hieman surkuhupaisan sankarin kasvutarina, kritiikin kohdistaminen vallanpitäjiin sekä kirjallisuuden klassisimpaan veijariromaaniin Don Quijoteen viittaaminen:
[K]un he näkivät minun don Quijotea muistuttavan luisevanluisevan hahmoni, he kuvittelivat minun käyvän taistoon tuulimyllyjä vastaan tai juoksevan jonkun maalaistytön, sydämeni valitun perässä.” (s. 153)

Kiinnostavaa on, miten Mabanckou myös nostaa Mooseksen ja Robin Hoodin jonkinlaisiksi veijariromaanin henkilöiksi, sen verran tiiviisti teoksen päähenkilöä Pikku Pippuria verrataan näihin henkilöihin.

Vaarattomalta kuulostava lause saattaakin sisältää painavaa kritiikkiä.

Mabanckoun kieli on kepeän ja hilpeän tuntuista, kuten veijariromaanissa kuuluukin. Sanoille ja lauseille annetaan toisia merkityksiä, ja vaarattomalta kuulostava lause saattaakin sisältää painavaa kritiikkiä.  Teos ei kuitenkaan poliittisesti ole ihan niin piikikäs kuin voisi ajatella. Tämä saattaa johtua suomennoksesta. Satiiri on vaativa laji, ja sen vivahteet voi helposti haalistua käännöksessä.

Satiirin alle piiloutuu ystävyys

Teos ei ole vain kertomus hullusta, tuulimyllyjä vastaan taistelevasta orpopojasta. Se on myös kertomus ystävyydestä, joka on välillä kuin kivi kengässä, mutta kuitenkin niin tärkeä: ”Voisimme nytkin olla yhdessä. Tutkisimme yhdessä Pointe-Noiren kuhisevia katuja. Hän kyselisi minulta raivostuttavia, pintapuolisesti naiiveja, mutta tosiasiassa varsin syvällisiä kysymyksiä.” (s. 115)

Ystävyys kantaa kaiken hulluuden jälkeenkin ja siitä huolimatta. Vaikka kasvutarinan lopputulema ei ehkä ole sitä, mitä lukija saattaisi kongolaiselle orpopojalle toivoa, on lopussa lohdullinen päätös. Teos on samanaikaisesti viehättävä ja surullinen tarina, joka oivaltavasti ympäri kulkee ja yhteen tulee.

Piirrän lentokoneita, kunnes jonain päivänä sairaalan eteen laskeutuu oikea sellainen ja vie minut pois täältä.” (s. 191)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto