Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaksi dystopiaa

Joonas Säntti, 24.2.2016
Alexandra Salmela: Antisankari 446 s., Teos 2015

Alexandra Salmelan ensimmäinen romaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010) keräsi ilmestyessään runsaasti kehuja. Helsingin sanomien esikoispalkinnolla huomioitua teosta kiiteltiin varsinkin suomalaisittain poikkeuksellisen rohkeasta tyylittelystä. Toisessa romaanissaan Salmela on tarttunut viime vuosina hyvin suosituksi kasvaneeseen aiheeseen, kuvaukseen maailmasta ympäristökatastrofin jälkeen, mutta kerronnan erikoisuus on edelleen sen tärkeintä antia.

Antisankari tarjoaa yhden sijaan oikeastaan kaksi dystopiaa eli varoitukseksi kelpaavaa tulevaisuuden yhteiskuntamallia: ekokommunistisen Utopian ja uusliberalistisen talousihmeen KoroNovon. Ensimmäisessä valtio on tukahduttanut vapaan yrittäjyyden ja säätelee sekä energiaa että syntyvyyttä. Yksityisomistus ja raha ovat tuntemattomia käsitteitä maassa, jossa kaikki on kansallistettu ja kapitalistipyrkyrit ajettu rajan taakse. Erilaiset työleirit pitävät huolen siitä, että äiti luonnon puhdistamiseen osallistutaan, vaikka iho irtoaisi jätteiden käsittelyssä.

Antisankarissa on ilmeinen satiirinen taso. Eniten huomiota kiinnittää silti kirjallisilla keinoilla leikittely.

Naapuri KoroNovossa kulutus on muuttunut ainoaksi itseisarvoksi, raha hallitsee kaikkea ja hyväosaiset katsovat massojen helvettiä kirjaimellisesti korkealta alaspäin. Ideologisista eroista huolimatta hallinnan käytännöt ovat valtioissa huomattavan samanlaisia: molemmissa on hyvin toimiva propagandakoneistonsa eikä toisinajattelijoille anneta paljon elintilaa. KoroNovossa ihmisten puolesta tehdyt valinnat on tosin osattu markkinoida yksilöille kuluttamisen ja elämäntyylien vapautena.

Antti Sankari ja sekoittuneet tekstilajit

Utopiassa elää legenda suuresta suunnanantajasta, luonnonmukaisen kehityksen alulle panneesta kulttuurisankarista, jonka persoonan ympärille kasvaneet kertomukset ovat oudon tutulta kuulostava yhdistelmä Homerosta, uskonnollisia alkumyyttejä ja vanhojen pamflettien sosialistista kiihkoa. Suunnanantajan kerrotaan uhrautuneen tulevan ihmiskunnan puolesta traagisessa ympäristöonnettomuudessa.

Romaanin tapahtumat käynnistyvät, kun luonteensa mukaisesti nimetty Antti Sankari, salattua menneisyyttään pimittävä lehtikuvaaja, matkustaa maiden välisen rajan yli pitääkseen esitelmän EkoKasvu-Foorumissa. Salmelan teos ei kuitenkaan ole niitä, joita luetaan tarinan vuoksi. Kärjistetyt asetelmat kutsuvat tietysti vertailuun tuntemamme tosimaailman kanssa, joten Antisankarin esittämässä maailmassa on ilmeinen satiirinen tasonsa. Kaikkein eniten huomiota kiinnittää silti kirjallisilla keinoilla leikittely.

Salmela harrastaa tekstilajien sekoittamista, jossa kuvitteelliset lehtiartikkelit, kirjeet ja ruutupaperille kirjatut teinitytön päiväkirjamerkinnät muodostavat välilukuja. Näiden poikkeavuutta on korostettu myös typografisilla keinoilla. Haastavinta luettavaa tarjoavat jaksot, joissa toisen henkilön tajunnanvirta äkisti keskeyttää virkkeen, jopa sanojen keskeltä, sekä luvut, joissa pätkittyjä mainoslauseita ja uutisotsikoita on sekoitettu satunnaisen oloiseksi informaatiotulvaksi.

”[…] Ilmapiiri on fantastinen……../hja jonka voit antaa, on yhteinen ai/ia Dolorosa/sinun ihollesi, koska va/Lumi. Neitseellinen hanki/in kolmekymmentä minuuttia yhdeksänkymmenen päivän ajan ja kroppasi on kuin/lämmin fiilis, että meitä asiakkaita kunnioitetaan.” (304.)

Romaanin henkilökuvaus on samanaikaisesti pintapuolista että tuntemattomiin syvyyksiin vihjaavaa. Esimerkkitapauksena mainittakoon kaksoisidentiteetillä varustettu ”mediaguru” Michele Po, joka esiintyy teoksessa myös nimellä Tzal (kuten atsteekkimyyteistä tuttu Quatzalcoatl). Tämän hahmon kokemuksia kuvaillaan hämmentävän tarkkaan, kun miettii miten epämääräiseksi hänen ulkoinen olemuksensa ja taustansa jäävät.

Hullu kertoja ja muita kieliolentoja

Poikkeuksellisin ”hahmo” on kuitenkin romaanin kertoja, joka on olemukseltaan sekä tarkkailevaa kamerasilmää että äärimmäisen persoonallinen kontrollifriikki – puoliksi Hän, puoliksi Minä. Hämmentävästi läpi kirjan muuttuva haamukertoja on rakastunut yhteen henkilöistä, jonka arvaamattoman käytöksen tulkitseminen tuottaa ongelmia:

Antisankari ei edusta tarinavetoista saati henkilöpsykologista kerrontaa. Siinä mennään kieli edellä.

”Anttiin ei näy. Kenties hän todellakaan ei tunne mitään. Johtuuko se siitä, että hän on mies vai periytyykö tunnevammaisuus sittenkin geneettisesti? Antti on musta, hänestä ei heijastu mitään ja niin pimenevät myös kaikki ruudut.” (80.)

Kertojaan ja kameraruutuihin liittyy myös KoroNovon sisällä toimiva Sekura, kova-otteinen valvontafirma, jonka joukoilta henkilöt jatkuvasti pakenevat. Olisiko tässä eräänlainen allegoria klassiselle romaanikerronnalle ja siitä vapautuneelle kokeelliselle nykyproosalle?

Antisankari ei siis edusta tarinavetoista saati henkilöpsykologista kerrontaa. Siinä mennään kieli edellä. Salmelan kirjoitusratkaisut eivät anna unohtaa itseään, vaan henkilöiden ja tilanteiden kuvailu on korostetun keinotekoista. Väliin lykätään ironisesti kliseitä ja taitavasti valikoitua ”huonoa kirjoittamista”:

”Lian silmät ovat jonkin väriset, mutta sävy sulautuu veteen ja taivaaseen. Niissä uiskentelee pilviä ja laulaa satakieli.” (219.)

Tai sitten hypähdetään reippaasti absurdiin assosiaatioleikkiin:

Yleisö repeää nauruun, onpas huumoria. Huumori on elämän suola. Liika suola aiheuttaa kardiovaskulaarisia tauteja. Voi, jumala auta. Nussia tuommoista rappeutunutta vamppia! Joutua nussituksi sellaisella rappeutuneella vampilla.” (185.)

Arvostan sitä, että Salmela ei ole kirjoittanut turhan suoraviivaisesti tulkittavaa jännitysromaania, joka toimisi taas yhtenä ”ajatuksia herättävänä varoituksena”. Niitä kirjoja alkaa olla jo niin paljon, että itse varoittelu on muuttumassa kulttuuriteollisuuden haaraksi. Mielestäni romaanin vaikuttavuus kuitenkin kärsii sen levottomasta tyylistä, joka tekee lukemisesta välillä turhankin raskasta. Kuvattu maailma ongelmineen, jotka ovat ilmeisen ajankohtaisia (elämäntapavalintojen tuotteistaminen, kerskakulutus, luokkajakojen kasvu) muuttuvat kirjan sivuilla omituisen fiktiivisiksi. Loputon ironia alkaa jo syödä omaa piikkihäntäänsä.

Vaatimuksia lukijalle

Antisankarin lukeminen antoi lähinnä älyllistä nautintoa ja sen huumori enemmän ihastutti nokkeluudellaan kuin vapautti naurua tai edes hykertelyä. Maailmankuva on äärimmäisen kyyninen, mutta poliittisena kommenttinakaan kirja ei helposti avaudu. Ihmettelin loppuun päästyäni miksi mysteerille, kysymyksille ”totuudesta” legendan taustalla, annettiin niin suuri merkitys. Mihin tarvittiin tätä myytinpurkamista, kun teoksen kiinnostavin anti on jossain muualla?

Kokeellisuus tuntuu viime vuosina saaneen näkyvämmän aseman kotimaisessa proosassa.

Kokeellisuus tuntuu viime vuosina saaneen näkyvämmän aseman kotimaisessa proosassa. Tämän voi huomata erityisesti romaanien usein kunnianhimoisissa rakenteissa, jotka vaativat lukijoiltakin tarkempaa ja maltillisempaa asennoitumista, sekä tavassa korvata realistiset henkilökuvat erilaisilla ihmisenkaltaisilla kieliolennoilla.

Salmelan toisen romaanin keinovalikoima ei vaikuta samalla tavalla harkitulta ja johdonmukaiselta kuin esimerkiksi Antti Salmisen (Lomonosovin moottori) tai Laura Lindstedtin (Oneiron) syystä ylistetyissä uutuuksissa. Tyyli vaihtelee lukujen välillä villisti ja arvaamattomasti, ehkä hieman näännyttävästi. En siis varauksetta nauttinut Antisankarin lukemisesta, mutta kirjailijan suhde kieleen ja luottamus lukijaan ilahduttivat.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto