Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Alastoman kaupungin monet tarinat

Otto Lappalainen, 18.6.2008
Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz s., WSOY 2008 Kääntäjä(t): Aarno Peromies

Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz muistetaan vankilasta vapautuneen ja kaikin keinoin sitkeästi eteenpäin yrittävän Franz Biberkopfin tarinana, mutta päähenkilönä voi pitää myös suurkaupunkia itseään. Eletään vuotta 1928. Jätti-inflaatiosta noussut Weimarin tasavallan pääkaupunki elää uutta dynaamista vaihetta. Alexanderplatzin ympäristön työläiskortteleita puretaan liikerakennusten ja julkisten liikenneyhteyksien tieltä. Poliittiset intohimot vellovat joka suuntaan. Döblinin moniääninen naturalismi ja dokumentarismi tuottavat pysäytyskuvan, josta voi tarkastella yksityiskohdittain, mitä tuleman piti. Hämmästyttävintä on, että romaani ilmestyi 1929. Kolmannen valtakunnan syntyyn ja toiseen maailmansotaan oli vielä joitakin vuosia aikaa.

Suomennoksena Berlin Alexanderplatz ilmestyi vasta viisikymmentä vuotta alkuteoksen jälkeen. Aarno Peromiehen käännös toimii uusintapainoksessakin, kuten myös Pertti Lassilan kolmen vuosikymmenen takainen, nyt jälkisanoiksi siirretty monipuolinen johdanto. Minimaalisesti päivitetyssä suomennoksessa tyylien kirjo, kertojan innostus ajankuvaan ja selvä empatia Franz Biberkopfia kohtaan saavat osuvat vastineensa.

Romaanin suomalaisen laitoksen viivästyminen ihmetyttää, sillä Berlin Alexanderplatzilla oli vahva modernismin klassikon maine jo 1950-luvulla. Vertailukohdaksi romaanin esittelyssä nostettiin usein James Joycen Ulysses. Jo aiemmin Rafael Koskimies oli hehkuttanut – tosin moraalisin varauksin – Döblinin teosta Saksalaisen kirjallisuuden historiassaan (1936).

Koskimiehen mielestä suurkaupunkikirjallisuuden ”varmaan onnistunein” kokeellinen romaani kouraisi ”syvältä alkeellisen ihmisluonnon syvyyksistä nostaen sieltä päivänvaloon mudan ja saastan ohessa joitakin inhimillisyyden helmiä”. Döblinin ”piittaamattomuus normaalisanonnasta ja eräänlainen kielellinen hurjuus” eivät olleet vain erikoisuuden tavoittelua. Aiheen ”arvottomuudesta” huolimatta teoksen sisältämä ironia ja huumori heittävät ”omituisia valojuoviaan tähän varkaiden, ilotyttöjen, sutenöörien ja siveellisten invalidien räikeään karkeloon, missä porvarillinen moraali on täysin tuntematon käsite”.

Juutalainen neurologi Döblin

Neurologiksi erikoistunut lääkäri Alfred Döblin (1878–1956) tunsi jo työnsä puolesta romaanissaan kuvaamansa kaupungin ja sen itäisten työläiskortteleiden ihmiskohtalot. Berlin Alexanderplatzin montaasitekniikka yhdistelee kulmakapakoiden tarinoita sekä rikostapausten ja sairauskertomusten fakta-ainesta kokonaisvaltaiseen ympäristön- ja ajankuvaukseen.

Juonenkulkua kommentoi ja jopa ennakoi ironinen kaikentietävä kertoja, mutta pääosin vapaasti aaltoileva ja sykkivä tekstimassa on Franz Biberkopfin aistimus- ja ajatusmaailmaa. Hän rekisteröi kaiken raitiovaunujen reittikilpiä ja katumainosten iskulauseita myöten. Mutta onko hän hektisen modernin elämän sinne tänne heittelemä marionetti vai aktiivinen toimija? Viitettä on kumpaankin suuntaan.

Kuvaava on romaanin heti ilmestyttyään saama innostunut mutta ristiriitainen vastaanotto. Romaania suositeltiin lukijoille psykologisen koskettavuutensa vuoksi yksilötarinana mutta myös jännittävänä rikoskirjana, sen kerrontateknisestä taituruudesta puhumattakaan. Sosialismista kiinnostuneen kirjailijan teosta pidettiin myös laajalti vasemmistolaissävyisenä, mutta kommunistit torjuivat sen vastavallankumouksellisena. Romaanin raamatulliset viitteet – mm. Biberkopfin vertaaminen Jobiin – sekä yhteydet antiikin tragedioihin huomattiin selvästi.

Juutalaisesta kauppiasperheestä lähtöisin olleen Döblinin teokset joutuivat luonnollisesti kansallissosialistien kieltolistalle, ja kirjailija vietti vuodet 1933–1945 maanpaossa. Sodan jälkeen hän ei noussut enää samanlaiseen suosioon kuin monet muut pakolaiskirjailijat. Julkista tunnustusta Döblinin ja nimenomaan Berlin Alexanderplatzin merkityksestä esikuvanaan ovat kuitenkin antaneet muiden muassa Bertolt Brecht, Stefan Zweig ja Günter Grass.

Pekka Vartiainen toteaa Alfred Döblinin poliittista kritiikkiä 1910–1929 analysoivassa väitöstutkimuksessaan (Ars militans, 1992), että kirjailijan asenne oli romaanityössä epäpoliittinen. Döblin kieltäytyi muiden muassa haastatteluissa tulkitsemasta romaaniaan sen ajan päivänpolitiikan kontekstissa. Vartiaisen mukaan romaanin sisältö ja muoto ovat kuitenkin toisistaan erottamattomasti poliittinen teko. Romaanin ”poliittisuus ei ole siinä, mitä se kuvaa, eikä yksinomaan siinä, miten se esittää asiansa. Politiikka on enemmänkin sanomatta jättämisen taidetta.”

Suvaitsevaisuuden puolesta

Döblinin romaanissaan onnistuneesti yhdistämät temaattiset ainekset ja tekniset keinot eivät sinänsä olleet uusia. Berlin Alexanderplatz herättää kuitenkin voimakkaan tietoisuuden yksilön historiallisesta ainutkertaisuudesta ja yhteisön vastuuntunnon tarpeesta. Döblin vyöryttää lukijan eteen niin faktaa kuin fiktiotakin jatkuvalla syötöllä, ilman että kertaakaan tulee kyllästymisen tunnetta.

Sinänsä objektiivisesti kerrottu tarina vaikuttaa syvästi tunnetasolla. Taposta tuomittu Biberkopf on romaanin alussa pahasti laitostunut ja oikeastaan pelkää vapautumistaan. Hänestä tuntuu, että rangaistus alkaa vasta nyt. Kukaan ei enää säätele hänen elämäänsä hänen puolestaan: ”Niin siinä käy: pääset vapaaksi ja joudut takaisin sinne, keskelle sitä kusetusta, ja sitten se sama kurjuus alkaa uudestaan. Ei siinä ole mitään nauramista.”

Suoraan kantaa ottamatta ja vailla kaikkea kliseisyyttä Berlin Alexanderplatz puhuu pienten ihmisten – nykykielellä ilmaisten: syrjäytyneiden – puolesta. Biberkopf on vailla sosiaaliturvaa. Hänen on saatava elantonsa jopa rikollisin keinoin, mutta hän ei kaihda rehellistä työtäkään. Pienenkin tulon toivossa hän ryhtyy jopa yhteiskunnalliseksi hyväntekijäksi levittäessään seksivalistusta. Lehdenmyyjänä hän julistaa demokraattisen tasapuolisesti niin kansallissosialistien kuin kommunistienkin totuutta. Biberkopfista tulee loppujen lopuksi moniarvoisuuden kävelevä paradoksi. Döblinin ironian kärjen suunnasta on vaikea ottaa selvää.

Monesti huijatuksi tuleva ja jopa vammautuva Biberkopf on modernin ajan Jokamies. Viitteen tästä symbolisesta roolipelistä antaa romaanin alkupuolen tarina nuoresta Zannowichista, joka menestyy elämässä näyttelemällä itseään parempaa. Ei ole tärkeää, mikä olet, vaan miksi ihmiset sinua luulevat. Biberkopf vaihtaa roolista rooliin. Monista traagisista vaiheista huolimatta hän tuntuu menestyvän ulkonaisesti: ajoittain hänellä on rahaa ja naisia. Mutta miten on hänen sielunsa laita? Rauhaa hän ei tunnu saavan.

Biberkopf lukee hyvin ajan merkkejä. Hän heittäytyy omalla pienellä tavallaan mukaan talouselämän nousuun ja suurkaupungin kasvuun. Alun lohduttomuudesta huolimatta hän ryhtyy yllättävän sosiaaliseksi. Onnellinen loppu on vahvan ironinen. Väärästä syytteestä pelastuttuaan ja vakinaisen toimen saatuaan hän on kunnon kansalainen: ”Sen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa.” Ilmeisesti hän on hyväksynyt alussa kuulemansa tarinan opetuksen: ”Te olette hyvä ihminen. Mutta älkää olko noin hurja. Olkaa kiltisti rauhallinen. Kulkekaa kärsivällisenä maailmassa.”

Romaanin loppu on äkillinen häivytys marssin tahtiin ja sotaintoon. Saksan historiasta tuli hurjempi kuin vuonna 1928 pystyttiin kuvittelemaan. Ja Alexanderplatz, kuten koko Berliini, on nyt historian kerroksista koostuva mosaiikki, joka kertoo jokaiselle kokijalle erilaisen tarinan. Myös Döblinin romaani aukeaa joka lukukerralla eri tavoin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto