Ateismin lyhyt historia

Alister McGrathin teos Ateismin lyhyt historia (The Twilight of Atheism – The Rise and Fall of Disbelief in the Modern World) on ajantasaisin suomenkielinen esitys ateismin historiasta. McGrath on kirjoittanut sen toimiessaan teologian historian professorina Oxfordin yliopistossa. Teos keskittyy tarkastelemaan ateismin aatehistoriaa sekä pohtii, miksi uskonnot eivät ole hävinneet, kuten muutama vuosikymmen sitten ennusteltiin.

Ateismin lyhyt historia ei ole tutkimus, ei liioin oppi- tai käsikirja, vaan ennen kaikkea McGrathin persoonallinen ja näin myös subjektiivinen näkemys ateismin historiasta. Sellaisena se on paikoin poleeminen, ajattelua stimuloiva ja keskustelua herättävä kirja.

McGrath on yksi tämän ajan tunnetuimmista brittiteologeista. Hän on tullut tunnetuksi selväsanaisten teologisten oppikirjojen kirjoittajana, joista muutamia on saatavana myös suomenkielisinä. McGrathin oppineisuus ei rajoitu ainoastaan teologiaan, vaan hän on väitellyt myös luonnontieteistä. Taustaltaan hän on takkinsa kääntänyt ex-ateisti. Lähtökohdat ateismin historiasta kirjoittamiseen ovat siis mielenkiintoiset.

Teoksen alkuosa syventyy tarkastelemaan ateismin historiaa. Liikkeelle lähdetään antiikista, jonka jälkeen tullaan reformaation, Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan kautta 1800-luvun suurten nimien Feuerbachin, Marxin ja Freudin kautta Britannian romantikkorunoilijoihin, joista käsitellään Shelley, George Eliot ja A. C. Swinburne. Lisäksi McGrath käy läpi Dostojevskin, Nietzschen, rapakon takaisen ”God is dead” -teologian sekä paljon muuta. Teoksen ensimmäinen osa lukuisine sitaatteineen on antoisaa luettavaa. Myös McGrathin argumentointi on vakuuttavaa ja helposti seurattavaa.

Teoksen toinen osa ”Ateismin iltarusko” on huomattavasti ongelmallisempi kuin ensimmäinen. Siinä McGrath esittää näkemyksiään siitä, miksi teismi ja uskonto yleensä eivät ole hävinneet, kuten 1970-luvulla vielä ennusteltiin. McGrath esittää kolme keskeistä tekijää, miksi katsoo uskonnon säilyneen. Ne ovat: postmoderni, kommunismi sortajana ja kristinuskon sisäinen uudistuminen. Postmodernissa maailmassa ”yhden totuuden” ideat ovat menettäneet uskottavuutensa. Ateismilla on kannettavaan myös Neuvostoliiton uskonnonvastaisuuden nimissä harjoittaman sorron luoma negatiivinen imago. Lisäksi ateismin heikentymiseen on vaikuttanut helluntailaisperäisen kristillisyyden vahva nousu eri puolilla maailmaa. McGrath katsoo, että helluntailiikkeen menestymiseen on vaikuttanut nimenomaan se, että se korostaa Jumalan välitöntä läsnäoloa. Jumalaa, joka on läsnä tässä ja nyt.

Ateismin määrittely

Termi ateismi on kuitenkin peräisin antiikin kreikasta, jossa sen kreikankielisen vastineen atheistos ymmärrettiin tarkoittavan ”henkilöä, joka kieltää Ateenan kaupunkivaltion perinteisen uskonnon”, kirjoittaa McGrath. Sokratesta ja varhaisia kristittyjä, jotka kieltäytyivät ottamasta osaa Rooman valtiouskonnon seremonioihin, pidettiin ateisteina.

Ilmiönä ateismi on modernin tuote. Se on syntynyt reaktiona kristinuskoon. McGrath määrittelee ateismin nimenomaan negaation kautta: Se on tietoista ja periaatteellista kieltäytymistä uskomasta Jumalaan. McGrathin ateismin määritelmä on saanut osakseen arvostelua. McGrathin lähestymiskulma ateismiin on enemmänkin aatehistoriallinen kuin filosofinen.

Reformaatio ateismin kylvötyötä, deismi ateismin edeltäjä

Kun reformaatiossa keskityttiin Raamattuun ilmoituksen lähteenä, luonto desakralisoitiin. Aiemmin Jumalan oli katsottu olleen läsnä luonnossa, nyt luontoa ei mielletty enää pyhäksi. Seurauksena oli näkemys, jonka mukaan Jumala loisti poissaolollaan maailmasta.

McGrath osoittaa, ettei valistusfilosofia ollut varsinaisesti ateistista, vaan pikemminkin deististä. Esimerkiksi Voltaire ei kyseenalaistanut Jumalan olemassaoloa. Hänelle Jumala oli Korkein olento, joka oli luonut maailman, mutta jättänyt sen oman onnensa nojaan. Voltairen ja ranskalaisen valistusfilosofian kritiikki ei kohdistukaan uskontoon sinänsä, vaan pikemminkin katoliseen kirkkoon, joka oli legitimoinut yhteiskunnan valtaapitävien harjoittaman sorron.

D’Holbach, Feuerbach, Marx ja Freud

McGrathin teoksen ansiona on sen kyky osoittaa ajatusten polveutuminen. Yksi tällainen ajattelijoiden ketju tai rypäs on D’Holbach, Feuerbach, Marx ja Freud. Tämä ajattelijoiden rypäs on helpointa ymmärtää puu-metaforan kautta: D’Holbach on puun juurakko, Feuerbach runko ja Marx ja Freud ovat kaksi erillistä rungosta törröttävää oksaa.

D’Holbach oli ranskalainen ateisti, joka McGrathin mukaan muotoili filosofisen ateismin ensimmäistä kertaa uskottavaan muotoon. D’Holbachin mukaan luonnon ymmärtämisessä järjen ja kokemuksen tulisi olla ylimmät prinsiipit. Jumala-idea, joka on syntynyt luontoa koskevan tietämättömyyden tuloksena, käy turhaksi, kun tieto luonnosta kasvaa.

Ludwig Feuerbach jatkoi D’Holbachin materialistisen ajattelun kehittelyä. Samoin kuin D’Holbach Feuerbach piti Jumalaa ihmisen mielen tuotteena. Hänelle Jumala oli ihmisen kuolemattomuuden ja merkityksen kaipuun projektio.

Karl Marxin ajattelussa Feuerbachin jäljet ovat McGrathin mukaan niin ikään selvät. Marx kirjoittaa: ”Uskonto on sorretun olennon huokaus […] Se on kansan oopiumia.” Marxille uskonto oli haavemaailma, eräänlainen henkinen kipulääke valtaapitävien sortoon. Vallankumouksen ja sortavien järjestelmien poistumisen myötä myös uskonto poistuisi tarpeettomana.

Freudin ajattelussa ateismi on McGrathin mukaan ennakko-oletus eikä lopputulos. Uskonto nousee ihmisen psykodynamiikasta. Freudin näkemys isäsuhteen ja jumalasuhteen yhteydestä on hyvin tunnustettu tosiseikka.

McGrath väittää, että Feuerbachin, Marxin ja Freudin uskontokritiikin seurauksena teismin varmuus murtui. Teismi, joka oli ollut keskeinen maailmankuvan rakennusaine aiemmille sukupolville, joutui epäilyksenalaiseksi. Jumala alettiin nähdä yhteiskunnallisten ja psykologisten tekijöiden seurauksena.

Lopuksi

McGrath on kirjoittajana taitava. Hän valottaa sopivasti ilmiöiden ja ajattelijoiden taustoja, kuten kunnon historioitsijan kuuluukin. Suomentajakin on selviytynyt urakastaan mallikkaasti ja työ on laadukasta. Erityismainintana täytyy todeta, että kirjan lopusta löytyy suomentajan laatima oivallinen kirjallisuusluettelo ateismia käsittelevistä suomenkielisistä opuksista.

Yhdestä historiallisesta epätarkkuudesta kirjaa täytyy moittia: Robert Green Ingersollin väitetään kirjassa olevan ateisti, kun todellisuudessa hän oli agnostikko. Yleisesti ottaen Ateismin lyhyt historia on kuitenkin mielestäni oivallinen teos, johon kannattaa tutustua, mikäli ateismi aatesuuntauksena kiinnostaa eikä McGrathin hieman poleeminen lähestymistapa aiheeseen säikäytä.