Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Synkkiä satuja Saamenmaalta

Artemis Kelosaari, 24.4.2018
Ante Aikio: Stallun pata 112 s., Goranus 2018

Kirjailija-muusikko-poromies Ante Aikio on aiemmin kunnostautunut kahden Aigi-fantasiaromaanin kirjoittajana sekä saamelaista kulttuuria Levillä esittelevän Samiland-näyttelyn perustajana. Romaaneissa nuori sankari Aigi seikkailee mytologisoidussa entisaikain Saamenmaassa, jossa perinteinen saamelainen noituus ja taruolennot ovat täyttä totta. Samasta miljööstä Aikio ammentaa nyt novellimuodossa uudessa teoksessaan Stallun pata.

Kansanperinteen hyödyntäminen on 2000-luvun aikana noussut suoranaiseksi trendiksi.

Mytologian ja kansanperinteen hyödyntäminen on 2000-luvun aikana noussut suoranaiseksi trendiksi ainakin suomalaisessa spekulatiivisessa fiktiossa, ja muun muassa Anne Leinonen ja Juha Jyrkäs ovat kehitelleet kokonaisia suomalaiseen kansantarustoon pohjaavia fantasiamaailmoja. Ante Aikio tekee vastaavaa oman kulttuurinsa eli saamelaiskulttuurin kanssa. Stallun padan novelleissa Saamenmaan luonto ja perinteinen saamelainen elämäntapa toimivat hehkuvasti kuvattuna taustana, jonka osaksi myyttiset olennot ja shamanistinen magia luontevasti asettuvat.

”Guhtor heräsi säikähtäen ja nousi istualleen. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt puhujaa. Isä nukkui sikeästi taljallaan, se ei voinut olla hän. Tulipesän hiillos oli sammunut. Keskiyön aurinko työnsi säteitään kodan savuaukosta ja loi hennon vaikutelman valon ikiaikaisesta voimasta. Guhtor järkeili nähneensä unta. Hän laittoi uudelleen maaten ja sulki silmänsä.
”Guhtor, Guhtor…” joku lausui hämärän suojista. Guhtor ei hievahtanutkaan. Hän huomasi kutsun kantavan jostain muualta kuin viereltään.” (s. 9)

Vaikkei saamelaista perinnettä ennestään tuntisikaan, se ei haittaa novellien ymmärtämistä. Ei oikeastaan muiden kuin kokoelman avausnovellin ”Guhtorin”, jonka epäilen olevan huomattavasti vähemmän vaikuttava tai jopa käsittämättömäksi jäävä, ellei ennestään tunne novellissa esiintyvää olentoa!

Jokainen novelli joka tapauksessa kietoutuu jonkin myyttisen olennon ympärille – paitsi ”Šiella”, joka yhdistää noituuden sukupuolten sotaan. Novelli ei ole millään muotoa huono, mutta hivenen irralliselta se kaikessa realismissaan vaikuttaa; aito taikuuskin on siinä sen verran pienessä roolissa. ”Garanas” kertoo kateuden haltia Skoarrua vastaan taistelevasta noidasta, ”Vuovru”-novellissa paetaan vuovrua eli pahaa jättiläistä, ”Guovdi” on polveileva seikkailu salaperäisen guovdi-vesiolennon jäljillä. Kokonaisuutena Stallun pata on vahva: novellit ovat keskenään tarpeeksi samanlaisia ja tarpeeksi erilaisia.

Aikuisten satuja ja vielä enemmän

Kokoelman lähes jokainen novelli koukkaa kauhun tai jännityksen puolelle. Magia on hengenvaarallista sekä kohteelleen että käyttäjälleen, yliluonnolliset olennot eivät tunne sääliä, ihminen tekee mitä vain kateudesta tai ahneudesta. Etenkin raastavan traaginen ”Guhtor” on suorastaan hyytävä, ja loppuratkaisu tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan iskulta palleaan. Tällaiseen vaikutukseen kykeneminen on kirjailijassa aina nerokkuuden merkki. ”Guhtor” yltääkin kokoelman parhaaksi novelliksi.

Magia on hengenvaarallista sekä kohteelleen että käyttäjälleen, yliluonnolliset olennot eivät tunne sääliä, ihminen tekee mitä vain kateudesta tai ahneudesta.

Muissakin novelleissa itse juoni on ytimekkään yksinkertainen kuin kansansadussa. Yliluonnolliset elementit tietysti lisäävät sadunomaista vaikutelmaa, samoin aiheiden synkkyys näihin yhdistettynä – eiväthän alkuperäiset Grimmin sadutkaan juuri pastellisävyillä juhli. ”Leavvedolgi”-novellin voisikin vallan hyvin määritellä saduksi: nuori poika pelastautuu oveluudellaan nälkäisen stallun eli peikon kynsistä, tarkemmin sanoen elävältä keitettäväksi joutumiselta. Kauhuaiheesta huolimatta huumori pirskahtelee tässä ajan, tilan ja toiminnan ykseyttä noudattavassa tekstissä.

”Tarvitset minua onneen”, Askovis vastasi napakasti. ”Huomaan, että sinulla voisi olla enemmän onnea.”
”No, miten sinun tuurisi sitten on minun vastaavaa parempi?” stallu ilveili silmät ymmyrkäisinä. ”Eikö tilanne ole juuri päinvastoin?”
”Kuinka niin?”
”Sinähän se siellä padassa kellut keitettävänä, en suinkaan minä”, stallu asetteli liinaa pojan suulle, muttei vielä sitonut tätä. ”En sinuna kokisi oloani kovinkaan onnekkaaksi juuri nyt. Minulla taas oli paljonkin lykkyä, kun sain sinut pyydystettyä.”
”En vieläkään nimittäisi pyyntionneksi sitä, että onnistuu kaappaamaan taljallaan uinuvan lapsukaisen.”
”Niin, oliko muuta asiaa?” stallu tympääntyi.
”Kyllä on”, Askovis totesi äkisti. ”Ihmettelen, miksi minulla on vaatteet päälläni?” (s. 59)

”Aikuisten satu” on käytetty käsite, mutta sitä nämä novellit monella tavalla ovat. Angela Carter olisi ilmeisin vertailukohde Aikiolle, mutta Aikio ei varsinaisesti kirjoita taruja uusiksi tai itsetarkoituksellisesti ”modernisoi” niitä. Hän vain luo niiden pohjalta omilla jaloillaan seisovia sanataideteoksia. Hän käyttää hyväkseen sadunomaista muotoa luodakseen sisällöltään monitasoista ja kieleltään eloisaa – sanalla sanoen kunnianhimoista – spekulatiivista proosaa.  ”Guhtor” ja ”Vuovru” ovat puhtaita, toimivia kauhunovelleja, ”Guovditaas perinteinen mutta tummasävyinen fantasiaseikkailu. Samalla tavalla Aikion henkilöhahmot ovat yhtä aikaa vähäpiirteisiä ja riipaisevan inhimillisiä, niin että heistä on pakko alkaa välittää.

Hyvän ja pahan tuolla puolen

Aikion novellien kerrontaa leimaa omalaatuinen, vähäeleinen kyynisyys. Mitään katharsista hän ei useinkaan lukijalle suo, tai armoa henkilöhahmoilleen. Kyse ei ole väkivallalla mässäilystä; sen suhteen Aikion kerronta on sangen hillittyä. Kyse on tarinoiden perimmäisestä amoraalisuudesta. Ihmiset ja muut olennot toimivat oman etunsa mukaisesti, ei enempää tai vähempää, ja yksi häviää aina kun toinen sattuu voittamaan – ja tietenkään tällä ei ole mitään tekemistä syyllisyyden tai syyttömyyden kanssa.

Ihmisiä tuhoutuu, mutta se on vain pieni sammuva kipinä maailmankaikkeudessa.

Kenties parhaiten tätä asennetta kuvastavat lopetukset, jotka ovat suunnilleen samanlaisia kaikissa muissa novelleissa paitsi ”Guhtorissa” ja ”Vuovrussa”.

”Pyydyskokon hiillos väreili Ridnipään rinteillä. Lumisade oli lakannut, yön viimeiset tähdet kuulsivat Eläväisten maailman taivaalla.” (s. 110)
”Tähdet välkehtivät reposien katveessa. Puolikuu loi kalvakkaa hohdetta öiselle taipaleelle.” (s. 63)
”Päivänsäteet jatkoivat pakkaspäiväistä leikkiään. Kylä täyttyi äänistä. Porot kaivoivat jäkälää jäisillä tuntureilla.” (s. 36)
”Huominen sarasti ja päivät seurasivat toisiaan.” (s. 53)

Luonnon kuvaus viime sanoina kuvastaa ympäröivän maailman välinpitämättömyyttä. Ihmisiä tuhoutuu, mutta se on vain pieni sammuva kipinä maailmankaikkeudessa. Suuri kokonaisuus pysyy muuttumattomana ja pyörii ikuista ympyrää, yksilöiden toiveista ja peloista piittaamatta. Traagisuutta ei ole siinä mielessä, että asioilla olisi jotain metafyysistä merkitystä; asiat vain tapahtuvat. Tällainen nihilistinen maailmankuva tuo mieleen kauhuklassikko H.P. Lovecraftin, etenkin kun ”Guhtorin” ja ”Vuovrun” loput ovat hieman samankaltaisella tavalla musertavia kuin hänen novellinsa tapaavat olla.

Toisaalta nihilismi on väärä sana kuvaamaan Aikion maailmaa. Kuten sanottua, hänen henkilöhahmoistaan välittyy ennen muuta inhimillisyys – sanan kaikissa merkityksissä. Hyvää ei ole, mutta ei ole pahaakaan, ja huumorikin onnistuu välillä kukkimaan. Epäsympaattisimmallakin hahmolla on syynsä olla sellainen kuin on, ja miellyttävimmälläkin yksilöllä on aina vastenmielisiä pyyteitä ja heikkouksia. Tässä ihmiskuvauksessaan Aikio on onnistunut nimenomaan siksi, koska tämä vaikuttaa olevan hänelle täysin itsestäänselvä ja lempeästi hyväksytty asia. Ei suuri totuus, jota pitää särmikkäänä julistaa maailmalle. Itsetarkoituksellinen rankkuus on tästä teoksesta kaikin puolin kaukana, ja juuri siksi se pystyy kouraisemaan paikoin varsin syvältä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto