Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yksinkertaisesti totta

Sofia Blanco Sequeiros, 19.10.2016
Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys 176 s., Savukeidas 2016

Antti Hurskaisen kolmas esseekokoelma Välinpitämättömyys alkaa vähäsanaisella mutta mahtipontisella pohdinnalla kirjailijan, kirjoittamisen ja kirjallisuuden asemasta maailmassa, ajassa ja paikassa. Hurskaiselle kirjoittaminen on kirjailijan oman nykyajan ylittämistä, kommunikointia nykyisille ja tuleville sukupolville.

Jo johdannon ensimmäinen lause, ”Et ole minä, vaikka kuinka haluaisin”, on itsensä tiettyyn kohtaan paikallistamista ja tarkoittaa: minä olen tässä.

Harva osaa kirjoittaa yhtä selkeitä ja ytimekkäitä lauseita ja kappaleita.

Minäkeskeisen kerronnan liottaminen poliittisten, kirjallisten ja filosofisten kysymysten käsittelyyn on luonteenomaista kokoelman jokaiselle esseelle. Kerronnan aihe ei yleensä ole Hurskainen itse, vaan maailma, jota hän omasta näkökulmastaan tarkkailee. Kari Salminen kirjoittaa Hurskaisen edellistä teosta käsittelevässä kritiikissään: ”Hurskainen on ihastuttavalla tavalla sisäistä monologiaan muille jakeleva esseisti —”. Sama sisäinen monologi jatkuu Välinpitämättömyydessä.

Hurskainen on mikrotasolla erittäin taitava kirjoittaja. Harva osaa kirjoittaa yhtä selkeitä ja ytimekkäitä lauseita ja kappaleita niin, ettei teksti kokonaisuutena muutu töksähteleväksi ja tylsäksi. Vaikka kappaletasolla Hurskaisen tekstiä on todella miellyttävä lukea, ovat esseet kokonaisuuksina vaihtelevia.

Osa esseistä muodostaa hallitun kokonaisuuden. Esimerkiksi Lolita myrkyttää jää kuitenkin melko pitkäksi ja epätasaiseksi verrattuna kokoelman lopettavaan, selkeästi parempaan Tämä on vääränlaista vettä -esseeseen.

Minä, kirjailija

En ole Antti Hurskainen, vaikka kuinka haluaisin. Tosiasia käy ilmi välittömästi ja jatkaa läsnäoloaan halki esseekokoelman. Hurskaisen paneutuminen aiheeseensa on ihailtavaa. Hän on jatkuvasti läsnä ja antautuu havainnoimaan, pohtimaan ja väittämään omasta näkökulmastaan, saarnaamatta ja kaikista ilmeisimpiä latteuksia välttäen.

Hurskainen on argumentoiva esseisti, oli kyseessä ihmisluonto, Vesa Haapalan runous tai Britney Spears. Esseiden kaksijakoisimpia osioita ovat kohdat, joissa Hurskainen käsittelee omaa näkökulmaa tai mielipidettään universaalina totuutena. Parhaimmillaan tämä näkyy osuvana ympäristön ja sen lainalaisuuksien havainnointina, esimerkiksi Hurskaisen kirjoittaessa rippileirin sosiaalisesta anatomiasta, kirjakauppojen nykytilasta tai Vantaan kauppakeskus Jumbosta.

Kielellisesti parhaita katkelmia ovat ne, joissa Hurskainen provosoi tai ilkeilee.

Pahimmillaan oman näkökulman yleistäminen näkyy jo teoksen nimikkoesseessä Välinpitämättömyys ja vielä vaikeammaksi se muuttuu esseessä Lolita myrkyttää. Ensimmäisessä esseessä Hurskainen kirjoittaa kokemuksistaan lentokentän pokkarikaupan myyjänä ja reflektoi kirjakauppojen nykytilan suhdetta lukemiseen ja lukeviin ihmisiin.

Essee on hauska. Kuten muuallakin kokoelmassa, kielellisesti parhaita katkelmia ovat ne, joissa Hurskainen provosoi, ilkeilee tai on muuten henkilökohtaisesti tunnetasolla läsnä.

Hurskainen tuntuu kuitenkin saavan hieman liikaa riemua ivatessaan jatkuvasti muita kirjakaupan myyjiä ja asiakkaita. Korkeakoulutettu, kolmekymppinen Hurskainen panettelee teini-ikäistä työtoveriaan tämän ei-kirjallisuudesta sekä asiakkaita siitä, että etsivät ”jotain luettavaa”.

Lukijan sympatiat siirtyvät epäilyttävällä tavalla ”jonkun uutuuspokkarin” ostavan, Kittilän-koneeseen nousevan keskustalaisen puolelle. Onhan tämä vain sivistymätön raasuli, joka koittaa tehdä parhaansa maailmassa, aivan kuten me kaikki muutkin!

Välinpitämättömyys on paitsi esseekokoelma, myös omakuva. Nimikkoesseessä Hurskainen jää paikoitellen toistamaan myyttiä syrjitystä, erilaisesta kirjailijasta. Kirjailija ei kuulu joukkoon ja vain samanlaiset poikkeamat voivat ymmärtää toista kirjallisuuden ”saastuttamaa” ihmistä. Popkulttuurista voi kirjoittaa mutta vain pysyen ei-kirjallisten massojen tahman yläpuolella.

Hurskaisen minäkuva on toisaalta niin arkkityyppinen, että se hivelee jo itseironian tai jonkinlaisen metaironian pehmeää pintaa. Hurskainen luultavasti tietää rakentavansa osan tuulimyllyistänsä itse mutta on vilpittömästi sitä mieltä, että taistelu niitä vastaan on silti tarpeellista. Hän on aatteen mies, sydämessään tuli ja kädessään valaiseva soihtu.

Toisaalta, miksei taistelu olisi tarpeen? Elitismi on täysin oikeutettua aikana, kun kirjakaupan paras tie menestykseen on myyjien sivistymättömyyden lisäksi valikoima, jossa filosofiahylly koostuu neljästätoista eri self-help -kirjasta. Elitistit ovat ehdottoman oikeassa tietäessään, että kaupankäyntiä tärkeämpää on, että kantaa repussaan juuri oikeaa kirjaa.

Välinpitämättömyys myrkyttää

Jokainen teoksen esseistä kertoo pohjimmiltaan nykyajasta silloinkin, kun Hurskainen kirjoittaa menneisyydestä. Kokonaisuutena kokoelman rakenne muistuttaa monien esseiden rakennetta, jossa ajatusten kulku ja sisäinen sidosteisuus jäävät usein hieman epäselviksi.

Hurskaisen mukaan välinpitämättömyys kuvaa monen suhdetta kirjoihin ja lukemiseen. Välinpitämättömyys näkyy myös kirjakaupan suhtautumisessa siihen, mitä myydään. Kuten Hurskainen osuvasti huomauttaa, autokauppias, joka ei tiedä mitään myymistään autoista, saisi välittömästi potkut. Kirjakaupan myyjää, joka asiakkaan kysyessä Schopenhaueria myy tälle teoksen Ihmeellinen poissaolo: vapautuminen keskellä hyvin tavallista elämää sekä Fifty Shades of Grey -pikkuhousut, onnitellaan hyvistä kaupoista. Kuvaus kirjakauppojen yleisestä luonteesta ja kehityksestä on esseen parhaimmistoa.

Suomalaiskirjailijoiden tuottamat kulutustavarat kelpaavat vain asiakkaille, jotka eivät ymmärrä taiteesta mitään.

Hurskaisen esseistiikka elää ristiriidoista, oletetuista tai todellisista. Popkulttuuri on yhtä aikaa tarpeellinen ja arvokas taideanalyysin kohde mutta paljon ostetuiden suomalaiskirjailijoiden tuottamat kulutustavarat kelpaavat vain asiakkaille, jotka eivät ymmärrä taiteesta mitään.

Kuka jaksaa paneutua, kun voi kuluttaa? Kirjailija joutuu kirjoittamaan teoksiaan samalla tietäen, että hän on riippuvainen välinpitämättömistä himolukijoista, joita ei kiinnosta, mitä he lukevat – kunhan on jotain.

Kymppiklubi ja tappajapimut

Essee Lolita myrkyttää on yksi teoksen happoisimmista. Teksti alkaa väärinkuulluista sanoituksista ja jatkaa univormuihin, Britney Spearsin seksuaaliseen merkitykseen ja lentämisen ja seksin leikkauspisteeseen. ”On ymmärrettävää, että syöksykierteinen Britney Spears halusi osansa ilmailun loistosta. Lentoemännyys tekee tavallisesta naisesta luksusobjektin”, Hurskainen kirjoittaa.

Vaikka esseen tarkkaa sanomaa tai Hurskaisen todellista mielipidettä on tekstistä vaikea kaivaa esiin, löytää siitä lähiluvulla mahdollisesti olennaisia yksityiskohtia. Esseen kolmannen luvun alussa Hurskainen käsittelee Maaria Ylikankaan tekstiä Feministi ei näytä tältä, joka puolestaan käsittelee Harmony Korinen elokuvaa Spring Breakers.  Ylikankaan teksti on suurelta osin erittäin hyvä ja kuvaa tarkasti kehystä, jonka puitteissa Korinen elokuva voidaan tulkita feministiseksi. Hän kirjoittaa:
Spring Breakersin tytöt todella täydellistävät tasa-arvon ideaalin tai jopa ylittävät sen. He varastavat itselleen vapauden leikkipyssyillä ja huipentavat lomansa oikeilla. He ovat ryhmä itsenäisiä toimijoita, jolle kaikki on transgressiota. He siirtyvät tyttöroolistaan miesrooliin, opiskelijoista väkivaltaisiksi rikollisiksi, he muodostavat seksuaalisen suhteen vasta päästyään täysin tasa-arvoiseen asemaan tai jopa vähän niskan päälle. Jos elokuva on optimistinen, se on sitä lähinnä feministisen fantasiaemansipaation näkökulmasta – ja sen suhde ympäröivään yhteiskuntaan on absurdi.”

Esseen lopussa Hurskainen kirjoittaa, kuinka ”uuden vuosituhannen Lolita” koodaa, perustaa start-up -yrityksen, eikä setiä tarvita edes laskuja maksamaan. Spring Breakersin tappajattaret ovat osoitus vallanvaihdosta.

Britney Spears menestyi ainoastaan niin kauan kuin totteli miesten halua.

Esseen aikana vaikuttaa siltä, että Hurskainen yrittää analysoida Spearsia samalla tavalla kuin Ylikangas Spring Breakersia. Hän tahtoo käsitellä esseen aiheena ihmisen halua toiseen. Mitä oli se halu, jota Britney Spearsiin kohdistettiin? Mitä on halu, joka saa lentoyhtiön mainoksen tekijät upottamaan mainoksen lentoemännän valkoiseen nesteeseen tämän tarjoiltua jäätelöä eturivin miesasiakkaalle? Mikä on univormun ja halun yhteys? Miksi ihmiset haluavat lentää?

Valitettavasti ensimmäinen kysymys tuntuu latistuvan kysymykseksi siitä, miksi Britney Spears oli niin haluttava. Yksioikoisena teilauksena esseen voi lukea niin, että Hurskaisen väittää Spearsin menestyneen vain, koska sedät halusivat päiväperhon vartalon. Spears menestyi ainoastaan niin kauan kuin totteli miesten halua. Kun hän lakkasi tottelemasta, miehet hylkäsivät hänet ja niin alkoi surullisenkuuluisa romahdus. Sonja O. ei käynyt täällä.

Moraalista puhtautta puolustava kriitikko kirjoittaisi esseestä kuten Ilta-Sanomien toimittaja Tarmo Poussu Korinen elokuvasta: “Seksismin ohella [se] herättää kysymyksiä tarinansa moraalittomuudella, joka haiskahtaa laskelmoidulta sensaatiohakuisuudelta“.

Esseen viimeiset lauseet ja Hurskaisen myönteinen suhtautuminen Ylikankaan Spring Breakers -tekstiin tekisivät tulkinnasta kuitenkin sekä älyllisesti epärehellisen että turhan yksioikoisen. Tekstin puitteissa tuntuu loppujen lopuksi järkevämmältä uskoa Hurskaisen tarkoittavan jotain muuta. Vaikka Hurskainen viittaa Timo Hännikäiseen, ei hän ole Timo Hännikäinen.

Maaliinsa Hurskaisen analyysi ei kuitenkaan aivan osu. Välinpitämättömyyden kritiikissä Kari Salminen kirjoittaa: ”[Hurskainen] siis kertoo, ketä katsellessa ja kuunnellessa kiihotutaan ja millä tavalla.” Lause pitää paikkansa, eikä esseisti onnistu samalla tavalla käsittelemään tekstissään halua, toimijuutta tai valtarakenteita kuin Ylikangas tekstissään ja Korine elokuvassaan.

Sivuhuomiona on tosin huomautettava, että sekä Korine että Ylikangas käsittelevät feministisessä viitekehyksessään lähinnä valkoihoisia, ei-vammaisia, oletetusti cis-sukupuolisia mutta vähintään binääriseen sukupuolijakoon identifioituvia miehiä ja naisia. Kaikki, jotka eivät määrittele itseään yllä mainittuun ryhmään kuuluvaksi, suljetaan elokuvasta ja siitä kirjoitetusta tekstistä ulos. Feminismi jaetaan vain jo valmiiksi etuoikeutetuille.

Jättämällä asian huomiotta ja tähtäämällä Ylikankaan tyyliseen analyysiin myös Hurskainen toistaa tekstissään samaa asetelmaa. Tämä ei tee kenestäkään huonoa feministiä. Ulos sulkeminen kuitenkin osoittaa, kuinka helppoa on tahallisesti tai tahtomattaan jättää kuvaamatta tärkeä teema vain, koska se ei jatkuvasti esiinny valtavirtatähtien esittämänä valkokankaalla tai musiikkivideoissa.

Lopulta kaikki kastuvat

Välinpitämättömyyden viimeinen essee, Tämä on vääränlaista vettä, käsittelee pääosin David Foster Wallacea, tämän hikoiluongelmaa ja inhimillistä olemassaoloa. Hurskaisen esseen otsikko on viittaus Wallacen Kenyon Collegella pitämäänsä juhlapuheeseen This is Water.

Essee on yksi kokoelman eheimmistä. Se sisältää muutamia erityisen osuvia huomioita sekä työstä että viihteestä aikana, jolloin terrori-iskun jälkeen jokainen ”itseään kunnioittava länsimaalainen ’oli Charlie’”, vaikka ”enimmäkseen emme taistele ilmaisunvapauden tai minkään muun ylvään etujoukoissa. Olemme vastaanottajia, viihtyjiä, ja tätä mekanismia Infinite Jest kuvaa tarkkanäköisemmin kuin kuolevaisten kirjat.” (s.157).

Hiki on aiheena vieraannuttava, ehkä yleisen epämiellyttävyyden vuoksi.

Hiki on aiheena jokseenkin vieraannuttava, ehkä yksinkertaisesti ilmiön yleisen epämiellyttävyyden vuoksi. Hien yleinen epämiellyttävyys on toisaalta juuri se, minkä essee osoittaa tunnusmerkilliseksi inhimilliselle olemassaololle.

Mediateollisuus ja sen aikana elävät yksilöt kaipaavat, tarvitsevat ja kunnioittavat sekä omaa epämiellyttävää hikeänsä että muiden. Hiki vertautunee Hurskaisen tekstissä jollain tapaa inhimilliseen työhön ja sen tuloksiin. Viihdeteollisuuden täytyy tuottaa molempia pysyäkseen toiminnassa, vastaanottajien ja viihtyjien lipittäessä niitä pienillä karheilla kielillään.

Suu täynnä banaania

Kokonaisuutena Välinpitämättömyydestä jää vaihteleva olo. Hurskainen on provosoiva kirjoittaja ja jokaisessa esseessä on jotain, jonka Hurskainen esittää olevan yksinkertaisesti totta. Toisaalta Hurskainen on niin itsetietoinen kirjailija, että voimakas reagointi esseistin esittämiin asioihin vaikuttaa juuri siltä, mitä Hurskainen osittain ajaa takaa. Ei laskelmoivassa tai sensaatiohakuisessa mielessä vaan siksi, että hän kirjoittaa avoimesti mielipiteistään eikä tyydy pehmentämään niitä jossittelulla.

Vaikka Hurskainen haluaa aiheuttaa tekstillään reaktioita, ei häntä kuitenkaan voi verrata millään lailla esimerkiksi Timo Hännikäiseen, jonka pseudoprovokaatio yleensä lähinnä vaivaannuttaa ääliömäisyydellään. Yleensä Hurskaisen suurimpana vaikutteena mainitaan Antti Nylén.

Kuten sanottu, Välinpitämättömyys on Hurskaisen yritys kommunikoida näkemyksiänsä nykyhetkestä ja sen merkitsevistä piirteistä. Hurskainen itse kirjoittaa tietyssä ajassa ja tietyssä paikassa. Hän tiedostaa rajoitteet, joita aika ja paikka jokaiselle kirjoittajalle asettavat. Välinpitämättömyys ei pyri ylittämään itse rajoitteita, vaan luomaa kuvaa nykyajasta tämänhetkisille ja tuleville lukijoille, löysivät he siitä tosia ja olennaisia piirteitä tai eivät.

Hurskaisen teos onnistuu tarkoituksessaan: sen suhteen on vaikea olla välinpitämätön.

Johdannon lopussa Hurskainen kirjoittaa Leonard Cohenin I’m Your Man -albumin kansikuvasta, jossa Cohen on pukeutunut pukuun ja tummiin laseihin, kädessään banaani, josta on juuri haukannut. Kuten Cohen sanoo, ”sehän on meidän kaikkien ongelma”: kaikki luulevat näyttävänsä siisteiltä mutta muut katsovat tyyppiä, jolla on suu täynnä banaania. Hurskainen kirjoittaa:
Tässä mielessä jokainen kommunikoimaan pystyvä teos muistuttaa Leonard Cohenin I’m your man -albumin kansikuvaa. […]  Hän [Cohen] luonnehtii ongelmallista riemuvoittoa. Välittämisen arvoiset taideteokset ovat virheellisiä. Ne kompastuvat latteuksiin, haisevat hieltä Kansallisoopperan aulassa ja ottavat yhden liikaa. Jokaista suurteosta olisi pitänyt harkita ensi syksyyn. Onneksi virheitä sattuu.” (s. 11)

Hurskaisen teos onnistuu tarkoituksessaan: sen suhteen on vaikea olla välinpitämätön. Kirjaa ei löydy lentokentän pokkarikaupasta. Tarkoittaako se, että esseisti onnistuu kommunikoimaan lukijoilleen jotain? Todennäköisesti, vaikka välillä lukijan on vaikea olla varma, mitä hänelle on kommunikoitu.

Hurskaisen teos ei ole virheetön, mutta siinä on monia loistavia kohtia ja kuvauksia. Koska se provosoi, onnistunee teos kertomaan myös totuuksia. Hurskaisella on oma, selkeä tyyli, eikä hän pelkää asettaa itseään alttiiksi.

Lopulta kyse ei ole siitä, onko esseekokoelma virhe vai suurteos. Tärkeintä on, ettei se ole pelkästään jotain luettavaa

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto