Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Naisen kaipaus tien päälle

Virpi Alanen, 5.9.2006
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle s., WSOY 2006

Nainen rakentaa identiteettiään autoilijana mutta ei tunne sopivansa autoilun vaatimiin normeihin. Arja Tiaisen autorunoissa avautuu sääntöjen noudattamista vaativa nykymaailma, jossa omaperäisesti ajatteleva ja tunteva ihminen joutuu vaikeuksiin. Tiainen vie lukijan tutulla, hienostelemattomalla tavallaan keskelle elettyä tilaa ja arkipäiväisiä tapahtumia. Runojen nainen yrittää päästä liikkeelle autojen ja miesten maailmassa, jossa ovat samanaikaisesti läsnä suuret unelmat ja kovat todellisuuden säännöt.

Arja Tiainen toi jo vuosikymmeniä sitten suomalaiseen runouteen naisäänen, joka kuuluu myös uudessa kokoelmassa Tää tojota ei lähe liikkeelle Hänen koko tuotantonsa läpi kulkee
yhteiskunnan tasa-arvoisuuden tilasta tietoinen feminismi. Tiainen on aina tarkastellut runoissaan miehen ja naisen normatiivisia rooleja, erityisesti naisen roolia miesten määrittelemässä maailmassa ja kielessä.

Tiaisen autorunojen minä on keski-ikäinen nainen, joka on ymmärtänyt sijaintinsa miehisessä kielessä ja kutsuu itseään ironisesti akaksi, eukoksi ja muijaksi. Mies on mies: hän voi olla esimerkiksi Fordin ikkunasta katsova vihainen mies, autokoulun opettaja, polkupyörän renkaan paikkaaja. Toisinaan kokoelman runojen sukupuoliroolit ja -oletukset, joita vastaan nainen kapinoi, vaikuttavat hieman yltiöstereotyyppisiltä. Jos runoissa on pyritty realistiseen nykymaailman tilan tarkasteluun, olisi pitänyt ottaa huomioon, että etenkin miehen nykyrooli on huomattavasti monipuolistunut ja että roolit voivat vaihdella paljonkin.

Auton monet merkitykset

Tää tojota ei lähe liikkeelle tuo Tiaisen vakioteemat uuteen kontekstiin, autoilun maailmaan. Tiaisen edellisessä teoksessa Puiden alla, vihreässä palaverissa (WSOY, 1999) ihminen on lähellä luontoa. Suomalaisesta luontokuvastosta ja maalaisidyllistä on nyt otettu aimo harppaus tekniikan maailmaan. Tiainen on jo entuudestaan tunnettu kaupunkitilan arkisen nykyhetken kuvaajana, mutta autoilun maailmaa hän on tähänastisissa runoissaan vain sivunnut. Auto näyttäytyy Tiaisen uuden runokokoelman kautta mahdollisuuksia täynnä olevana runojen aiheena.

Auto on arkisista arkisin käyttöesine, usein välttämätönkin, mutta silti siihen on latautunut moninkertaisia symboliarvoja ja merkityksiä. Kirjallisuudessakin on usein käytetty ilmeisintä tapaa käsitellä autoa elintason, vallan, vapauden ja mieheyden symbolina. Autoilua käsittelevässä fiktiossa päähenkilö on tavallisesti ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita rakastava mies. Tiaisen runoissa kritisoidaan autoa statussymbolina ja mahdottomien unelmien kohteena. ”Meillä on täysin ylimitoitettuja toiveita: / Citroën 27 990 €, tarjouksessa lauantaina”, todetaan esimerkiksi runossa ”Mistä ihminen haaveilee”. Runoissa unelmat ja todellisuus asettuvat vastakkain. On arkinen tojota, jolla ajetaan kehäteillä, ruuhkissa, alepojen luona ja risteyksissä. Toisaalla on unelmien ja mainosten automaailma välkkyvine kanjoneineen ja palmurantoineen.

Tiaisen autorunot eivät pakota heti ensilukemalla luopumaan runokuvan kirjaimellisesta merkityksestä. Runoissa ollaan esimerkiksi auton ratissa tai autokoulun teoriakokeessa. Tiaisen runojen realismi on aiemmin hämmentänyt jopa siinä määrin, että runoilijan elämä ja runon minän kertomat asiat ovat helposti menneet sekaisin. Näin voinee tapahtua myös uuden kokoelman lukijalle, sillä runoissa on selvästi myös omaelämäkerrallista ainesta. Arja Tiainen on hiljattain kertonut Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 6.8.2006) yrittäneensä ajokorttia jo kahden vuosikymmenen ajan, ja hänen kertomuksensa omasta autokoulustaan muistuttavat paljon hänen runojensa lyyrisen minän toimia kokoelmassa Tää tojota ei lähe liikkeelle. Kokoelmassa myös viitataan runoilijaan itseensä.

Runojen auton syvin merkitys avautuu parhaiten, kun tarkastellaan kokoelman runoja suhteessa Tiaisen aiemman tuotannon tematiikkaan. Tiaisen tuotannon punainen lanka on ollut kritiikki normeihin mukautunutta elämää kohtaan. ”Minut muokattiin väärin / sain roolin, johon en mahdu” Arja Tiainen kirjoitti jo vuonna 1971 esikoisteoksessaan Nukun silmät auki (WSOY, 1971). Tää tojota ei lähe liikkeelle -teoksessa auto on tavallinen henkilöauto, oletetun arkipäiväinen, mutta käyttäjälleen, naispuoliselle kokijalle, kaikkea muuta. Nyt normit tulevat autojen tekniikasta, liikennesäännöistä ja autokoulun kielenkäytön konventioista. Autoa ei elollisteta tai inhimillistetä, vaan autoilu pysyy koneiden maailmana. Tätä maailmaa hallitsee mies.

Runojen naisen suhde autoiluun on paradoksaalinen. Autoilu mahdollistaa liikkeelle pääsemisen ja etenemisen mutta asettaa samalla suuret vaatimukset siitä, miten asioiden tulee olla. Tekniikka sekä vapauttaa että sitoo. Autoon tullessaan nainen joutuu asettamaan ”peilit / niin että niistä näkee sen mitä pitää nähdä”. Kaiken aikaa naiseen kohdistuu autokoulunopettajan miehinen katse. Teoriakoe on runon puhujalle koettelemus, koska yksilöllisyys on peitettävä ja mielipiteet pidettävä omana tietonaan. Nainen on normiodotuksiin mahtumaton yksilö, liian pohdiskeleva ja monisyinen. Autolla ajaminen vaatisi kepeää luonnetta ja keskittymistä vain tekniikkaan ja sääntöihin. Naisen ongelma on, että elämme maailmassa, jossa elämän hallinta vaatii säännönmukaisuutta.

Kokoelmassa on osasto, joka koostuu autokoulun teoriakokeen kysymyksistä ja oletetusta poikkeavista vastauksista. Runon puhuja ei pohdi aliohjautumista, ohjauskulman suurentamista tai renkaiden pitoa. Hän menee omien sääntöjensä mukaan, normeista välittämättä. Kun kysytään, miksi auto menee suoraan kaarteessa, vastaus kuuluu: ”Koska tiessä on kaarre, siksi”. Tämäntyyppisissä kohdissa Tiaisen feministinen kritiikki on toimivaa. Runoissa nainen vuorottelee kiinnostavasti positiotaan tyhmän ja älykkään välillä. Auton voi rinnastaa myös runoon, autoilijan runoilijaan. Ensin on tunnettava teoria, hallittava tekniikka ja ymmärrettävä säännöt, vasta sitten voi ajaa omia teitään.

Maailmanrauhan pohdiskelija ratissa

”Ajaminen sujuu tyypiltä joka ei pahemmin / pohdiskele ratissa maailmanrauhaa, filosofioita, runoteorioita, / sananvapautta, Etiopian köyhyyttä, Ebola-virusta, lapsityövoimaa”. Runon puhuja on huolissaan maailmalla tapahtuvista vääryyksistä, ja niiden pohdiskelu täyttää hänen ajatuksensa. Näin on tapahtunut Tiaisen runoissa ennenkin. Esimerkiksi kokoelmassa Onnen ylkämies, murheen morsian (WSOY, 1994) maailman tapahtumien alituinen pohdinta häiritsi rakkaudesta puhumista, nyt puolestaan häiriintyvät liikkeelle lähtö ja liikkeessä pysyminen.

Nainen ei mahdu pelkästään autoilijan rooliin myöskään siitä syystä, että hänen on huolehdittava vielä perheestäänkin autoa ajaessaan: ”Täältä tullaan kulta, kehä kolmosella vielä. / Ota jääkaapista pahimpaan nälkään, raejuusto, / banaani, pane mikroon silakkalaatikko”. Tiaisen runous sisältää myös lämmintä huumoria.

Jo Tiaisen esikoisteoksessa nainen elää keskellä omaa kaaostaan, sopeutumatta siihen järjestykseen, jota muut näyttävät tavoittelevan. Tiaisen runoissa nainen ei koskaan, edes ollessaan epävarma, ole pohjimmiltaan kesytetty ja normien mukaan käyttäytyvä vaan ikuinen vaeltaja ja kapinallinen. Myös Tää tojota ei lähe liikkeelle -teoksen nainen on vaeltaja, mutta nyt vaeltajalla on auto allaan.

Ehkä juuri tästä syystä jäin kaipaamaan teokselta lisää räväkkyyttä. Nainen ja auto -yhdistelmä antoi odottaa kiukkuisempaa ja kapinallisempaa tekstiä, enemmän vastarintaa. Nyt runojen nainen tuntuu jäävän ikään kuin viimeistä sanaa vaille, alistuvan vain unelmoimaan autoretkistä. Toisaalta naisen voi tulkita onnistuvan vastarinnassaan, koska hän ei suostu oppimaan liikkumista miehisen maailman edellyttämällä tavalla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto