Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Semiramiista serafiin

Teemu Manninen, 28.1.2013
Aulis U. Lehtinen: Painaja 81 s., Kaarinan kaupunki 2012

On olemassa runouden laji, jota ei mielestäni ole koskaan tunnistettu olemassaolevaksi, koska se pakenee määrittelyn tavanomaisia kehyksiä. Se on kritiikin näkökulmasta liian hajanainen, asenteisiin ja affekteihin sekoittunut ja kenties myös jollain väärällä tavalla motivoitunut tullakseen arvostelun täysipainoiseksi kohteeksi.

Puhun runoudesta, jota kirjoittavat usein kirjallisuuden mystisestä arkistosta innoittuneet nuoret ihmiset: sellaiset, jotka rakastavat historiaa, myyttejä, filosofiaa, mielikuvituksen ja symboliikan ensyklopedistä runsautta, outoja, haastavia ja kielellä kummasti resonoivia käsitteitä ja nimistöjä.

Ne avaavat ovia kadonneisiin kieliin ja kulttuureihin, paikkoihin ja kokemuksiin, joita ei enää ole, tai jos olisi, emme tunnistaisi niitä omiksemme: “Selailen lukusalissa Castanedaa ja efemeridejä / Artemidoroksen unikuvia / Swedenborgin keskusteluja enkelten kanssa / jotta näkisin tulikehän kukinnan / jumalan vetreät terälehdet”.

Se on runoutta, joka riemuitsee unista, hämäryydestä, tiedon ja teologian rajoilla liikkuvasta, okkulttisen järjestelmällisestä heittäytymisestä salaperäisten, eklektisten viittausten ja aatehistoriallisten kinttupolkujen ryteikköön. Se on usein runsasta, vuolasta, rönsyilevää ja kaikkialle kurottavaa.

Sille ovat myös luontevia sellaiset ilmaukset kuin “iki-ilta, aamun kenotafi”, “valon taittunut selkä eläinkolossien yllä / friisien kyljet, lasuurikiviriipukset” ja sellaiset metafyysiset kiteytykset kuten “Kuolema on auringonmuotoinen aukko taivaalla / silmä, jossa paistaa elämän poissaolo / sillä kuunalinen matkamme kulkee / ovelta ohimon kautta haudalle”.

Haluaisin sanoa, että tällainen runous on sukua fantasiakirjallisuudelle, tai että se on erityinen fantasiafiktion muoto.

Korkeafantastinen runous

En kuitenkaan tarkoita sellaista fantasiakirjallisuutta, jota tänä päivänä luetaan, vaan sitä, joka alkaa syntyä 1800-luvun lopulla samaan aikaan dekadenssin ja symbolismin kanssa ja kehittyy täyteen muotoonsa T. S. Eliotin, James Joycen, Ezra Poundin ja muiden eeppisten modernistien rinnalla.

Tarkoitan toisin sanoen kirjallisuutta, joka ymmärtää, että kun kuluu tarpeeksi aikaa, historia muuttuu ensin fiktioksi, sitten myytiksi. Myyteillä puolestaan on kyky säilöä menneisyyden vieraus ja kuljettaa sitä siemeneksi uusille ajatuksille toisissa konteksteissa, toisina aikoina: tällaista kirjallisuutta loivat sellaiset kirjailijat kuin William Morris, Clark Ashton Smith, Mervyn Peake ja James Branch Cabell, jotka nykyaika on unohtanut, mutta joiden henki elää edelleen kirjallisuuden marginaaleissa.

Tällaisen korkeafantastisen runouden keskiössä on usein hahmo, tai sarja hahmoja, jotka tulevat temmatuiksi historiaan tai jotka tuodaan luoksemme mielikuvituksellisin keinoin; heidän aistikokemuksensa ja havaintonsa todellisuudesta ovat sekoitteisia, surrealistisia, yliluonnollisia.

Painaja on vilpitön yritys luoda itsenäistä runousoppia.

Heidän on opittava “Kokabielin kartasto” ja “koottava lasitiilistä palatsi / johon mahduttaa koko kuutamo”, sillä “jokainen kalebassikulhosta juova / saa vastauksen kysymyksiinsä / ja luvan kantaa miehen nimeä”. He ovat fabulisteja, filosofeja, unennäkijöitä, profeettoja: Aldous Huxleyn, Rimbaud’n ja Tolkienin yhdistelmiä.

Tutkimus ja kritiikki eivät pysty tunnistamaan tällaista runouden lajia, koska se ei ole mikään laji, vaan oikeastaan teemoihin ja sisältöihin kohdistuva joukko arvoja ja asenteita. Runoutta, joka on kuvitteellisen maailman rakentamista, siinä asumista enemmän kuin maailman kuvaamista tai sen kielessä olemista.

Siis runoutta, joka on sukua pikemminkin fiktiolle kuin länsimaiselle taiderunoudelle, koska se lukee T. S. Eliotin Autiota maata rinnan Sormusten herran kanssa ja piirtää mielessään molempien karttaa kysyen “miten täällä voisi asua”.

Vilpittömiä kauneusvirheitä

Kaikkea tätä ajattelin lukiessani Runokaarinan voittaneen Aulis U. Lehtisen (s. 1988) eli oikealta nimeltään Sami Lehtisen teosta Painaja. Voi olla, että näin siinä liikaa omaa itseäni, niitä aiheita ja kirjoittamisen tapoja, jotka olivat minulle rakkaimpia ja tärkeimpiä silloin kun aloin kirjoittaa. Olen kuitenkin kiitollinen teokselle siitä, että se palautti tämän kirjoittamisen tavan mieleeni.

Painaja on vilpitön yritys luoda itsenäistä runousoppia. Välillä se onnistuu, välillä ei. Teknisesti Lehtinen on välillä hieman harkintakyvytön, kuten säkeissä “Tahtoisin haistaa vielä kerran / eteläisten merten oliivintuoksun / poimia oksilta kastanjetteja / vai kastanjoitako ne olivat”, joissa puhujan epävarmuus vie vakavalta sävyltä perustan.

Monet toteamukset ovat kontekstistaan irrotettuna (ja usein jopa niihin liitettyinä) tarpeettoman mystifioivia, kuten “Ihminen on vain peili / eikä ole muita peilejä”, ja viittailu historiallisiin lähteisiin kätkee enemmän kuin paljastaa, koska Lehtinen (tai hänen puhujansa) ei ole vielä oppinut, mikä ero on uskonnollisella vertauksella, hengellisellä arvoituksella ja sillä sanataiteen lajilla, jota historiallisesti runoudeksi kutsutaan.

Myös huumorintajuttomuus alkaa välillä vaivata, ja mieleen tulee hassuissa kaavuissa häärivä Kultaisen veljeskunnan velho, joka ei ymmärrä asunsa ja sanojensa välistä huvittavaa ristiriitaa: että okkultismi on lopulta klovneriaa, ja jos se ei paneudu tähän salaisuuteen, se ei koskaan tavoita todellista viisautta.

Päihtymyksen runousoppi

On kuitenkin selvää, ettei nuorelta esikoiskirjailijalta voi vaatia täydellistä kieltä tai täydellistä ymmärrystä, ja tärkeintä on, että kirjoittaminen tuntuu yksilölliseltä eikä jäljitellyltä, että tekijällä on jotain sanottavaa paitsi muodon myös sisällön tasolla: että nämä kaksi olisivat yhtä.

Lisäksi usein hieman kömpelökin ilmaisu on mielenkiintoisempaa kuin täysin hiottu ja pätevä kuvakieli, joka tuntuu jäykältä ja teeskennellyltä, runouden esittämiseltä runouden keinoin.

Lehtisellä on omintakeinen näkökulma maailmaan

Näin on etenkin silloin, kun kömpelyys on päihtymyksen seurausta; kun taide on vietellyt ja vienyt mennessään, sekoittanut ajatukset, aistit ja tunteet, riivannut meidät niin kuin demoni, joka vie meitä paikkoihin, joissa emme ole ennen käyneet, joita emme olisi löytäneet, ellei meitä olisi väkivalloin sinne viety. Niin: kuka tahansa lahjakas kirjoittaja osaa kirjoittaa pastisseja, mutta harva osaa epäonnistua luovasti.

Lehtisen esikoiskokoelmalla on kauneusvirheensä (joista useat ovat tekijästä riippumattomia, kuten suunnattoman rumat kannet, paperivalinta ja taitto), mutta kauttaaltaan se osoittaa, että tekijällä on omintakeinen näkökulma maailmaan, ihailtava kiinnostus historiaan ja kyky paljastaa noiden menneiden vuosituhansien omassa rinnassaan hehkuva kekäleinen sydän.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto