Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Kirpeitä hedelmiä

Pekka Toikka, 20.7.2005
Chamfort: Sivistyksen hedelmiä s., Otava 2005

Mitä tuumata kirjasta jonka yksi luvuista alkaa seuraavilla lausahduksilla: Ihmisen elämä kuluu menneisyyden selittelyyn, nykyisyyden valitteluun ja tulevaisuuden kauhisteluun ja Elämä on sairaus jota uni lievittää kuudentoista tunnin välein. Se on lievike. Kuolema on lääke.? Että kirjoittaja oli pessimisti, joka ei liiemmälti uskonut ihmiskuntaan ja sen tulevaisuuteen. Mutta tässä ei ole koko totuus, sillä sen kirjoittaja on ristiriitainen ja kiinnostava hahmo.

Hieman perehtymällä selviää, että tämä kirjoittaja oli myös oman aikakautensa vallan kriitikko ja vallankumousmies. Hän on myös toiminut esikuvana monelle muulle aforistikolle. Nietzsche piti tätä Chamfortia yhtenä teräväsanaisimmista moralisteista, eikä voi vähätellä hänen vaikutustaan vaikkapa Stendhaliin, Camusiin, Schopenhaueriin ja Cioraniin.

Heikkojen oikeuksien puolustaja

Chamfort kuuluu epäilemättä niiden ulkopuolisten suorasuiden joukkoon, jotka eivät syystä tai toisesta suostu lukemaan historiaa vallanpitäjien näkökulmasta. Häntä kiinnostaa se, mitä historia aiheuttaa heikoimmille, ja hän kysyy, voiko tässä suhteessa ihmiskunnan tai sen keskeisen edustajan kuninkaan puuhia kutsua edistykseksi. Vastaus on melko koruton: Miltei koko historia on silkkaa kauhujen saattoa. Chamfortin 1700-luvulla kirjaamat historianfilosofiset liioittelut tuntuvat raikkailta tuulilta aikana, jona kaiken sanotun on oltava niin poliittisesti korrektia, konsensus jyllää eikä historiasta moni julkene olla eri mieltä vallanpitäjien ja -liehittelijöiden kanssa.

Rakenteeltaan Sivistyksen hedelmiä ei ole yksiselitteinen ja suora valtakritiikki. Se koostuu etäännytetymmistä, ajanoloista ja historiallisista tilanteista riippumattomista mietteistä, sekä historiallisiin ihmisiin viittaavista anekdooteista ja luonnekuvista. Suomentaja Anhava on jonkin verran järjestänyt uudelleen Chamfortin ystävän Pierre-Louis Ginguenén postuumisti toimittamaa aineistoa, joka alun perin löytyi laatikoihin kasatuilta lappusilta.

Chamfort on kova jätkä, niin laaja-alainen, johdonmukainen ja voiko sanoa ekonomisen runsassanainen pessimismissään ja suoranaisessa ihmisvihassaan. Hän sanoo hyvin myös silloin, kun ei puhu totta – vaikkapa romantisoidessaan köyhintä väestönosaa. Ei ole sattumaa että Nietzsche ylisti ranskalaisten tyyliä. Kannattaa silti muistaa, että hyvin sanominen ja kaunopuheisuus eivät ole vain ranskalaisten geneettinen ja kulttuurinen ominaisuus, ne olivat tietysti osa kuninkaanvaltaa ja sen kirjallista salonkia.

Paljastaja, pelkistäjä, kärjistäjä

Klassikon teksti kestää useampaa lukemista, koska teksti harvoin on kärjistyksissäänkään yksitoikkoista. Kärjistämisen tekninen keinovalikoima (vastakohtaisuudet, joskus epäloogisetkin rinnastamiset,…) kävisi oppikirjasta. Paikoin Chamfortin pessimismi menee itsesäälin ja itsekorostuksen, kehnosti kätketyn voivottelun puolelle. Hän on tarkka ihmistuntija, ihmisten motiivien mataluuden ja turhamaisuuden tuntija, mutta lukiessa jää jollain tapaa avoimeksi, miksei hän kohdistanut samaa katsetta itseensä. Joka tapauksessa Chamfort etsii kanssaihmisistä pienintä yhteistä nimittäjää näiden touhuilulle, pelkistää, paljastaa esimerkein, kärjistää, lainaa muilta.

Chamfort syntyi 1741 pikkukylässä Clermontin lähistöllä Auvergnessa. Hän sai kasvattivanhemmiltaan nimen Sebastièn-Roch Nicolas mutta muutettuaan Pariisiin hän ryhtyi kutsumaan itseään Chamfortiksi. Huono tausta ja hyvä koulumenestys, kuten suomentaja Martti Anhava osuvasti luonnehtii nuoruutta esipuheessaan, eivät tehneet hänestä katkeraa, kirjailijan kuitenkin, joka pian saavutti suosiota hovissa – ei vähiten kovan suunsa, seuramiestaitojensa ja ulkonäkönsä ansiosta. Ulkonäkö ja terveys menivät 1770-luvun alkupuolella, ja Chamfort vieraantui tuhlailevan ja irstailevan hovin seurapiireistä.

Seurapiirien ja hovin dekadenssi johti hänet Ranskan suuren vallankumouksen taustajoukkoihin. Hän muotoili iskulauseita – omaperäiseen sävyyn. ‘Veljeys tai kuolema!’ taipui muotoon ‘Ole veljeni tai hoitelen sinut hengiltä!’. Kuninkaanvallan syrjäyttämisen jälkeen Ranskassa valtaan tulleiden jakobiinien hirmuhallituksen aikana hänet vangittiin ja hän yritti itsemurhaa, koskei halunnut joutua uudelleen vangituksi. Elämä päättyi onnettomasti epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeiseen hoitovirheeseen; yhdysvaltalainen Carl Sandburg kirjoitti, että Chamfort osasi kirjoittaa tekstejä, joita ihmiset lukivat oppiakseen elämään, mutta ettei hän osannut päättää päiviään oman käden kautta.

Ranskalaisuuden ytimen uudistaja

Kiinnostavampaa kuin yleispätevinä viisauksina tai sapekkaan persoonallisuuden ilmauksina on lukea Sivistyksen hedelmiä osana historiallista aikaansa. Chamfort lukeutui ns. moralisteihin, yhdessä edeltäjiensä La Rochefoucauld’n ja La Bruyèren kanssa. Moralisti-Chamfort ei moralisoinut ylipäätään, vaan yritti uudistaa monarkiassa ryvettynyttä Ranskaa. Koko moralistisen tradition pyrkimys oli uudistaa ranskalaisuuden ydintä – siihen olikin tarvetta, sillä tätä maata kutsuttiin ulkomailla korruptioksi.

Isänmaan hengessä oli tosiaan petraamista. Kuninkaanvallan – ancien régimen – alaisuudessa kirjoittava Chamfort esittää seuraelämän ja hovin hyytävää kritiikkiä. Hoviväki on kerjäämällä rikastunutta köyhälistöä. Hovin ystävyys, kettujen kunnia, sutten seura. Stephen Frearsin elokuva Vaarallisia suhteita (Dangerous Liaisons) – joka perustuu Chamfortin aikalaisen Choderlos de Laclos’n romaaniin – kuvaa juuri tätä ihmissuhdejuonittelua.

Romanttisen hörhön alla seurapiireillä on muitakin tehtäviä: yksi keskeinen on esittää kuninkaan valtaa alamaisiinsa näytelmänä. Valta on todellista, koska se ja sen vaikutukset näkyvät. Sinänsä tällaiset sirkushuvit tai vakavammin sanottuna julkisuuskulttuurin piirteet ovat osa tervettäkin yhteiskuntaa: 1700-luvun lopun Ranskastakin taisi löytyä näitä presidentin maakuntavierailuita, itsenäisyyspäivänjuhlintaa ja pääministerin ja kulttuuriministerin hotelliöitä, mutta Chamfortia ja vallankumouksen taustajoukkoja monarkian ja vallankäytön rappio, yhteiskunnalliset eriarvoisuudet, Ranskan velkaantuminen ja jatkuva sotiminen häiritsivät. Tämä yhteiskunnallinen kumu kuuluu Sivistyksen hedelmissä.

Julkisen vallan ja järjen puolustaja

Chamfort arvostelee myös hovin pyrkyriälyköitä mutta kehuu sivistynyttä eliittiä, joka murtaa luutuneita käsityksiä. Tämä valistuksen arvoja esiin tuova eliitti ikään kuin luonnonvoiman lailla murtaa vanhan yhteiskuntajärjestyksen. Myös suurten aforistien hommaa voi pitää moraalifilosofisena työnä, julkisen sanankäytön valvontana ja oikomisena. Chamfort kehottaakin ihmisiä ymmärtämään täysin päinvastoin ne asiat, jotka ”piireissä ymmärretään tietyllä tavalla”. Näin ihmisvihaaja tarkoittaa ihmisystävää, huono ranskalainen vallanpitäjien juonet ymmärtävää kansalaista. Parhaimmillaan aforistikko pitää yhteiskunnan terveenä: kun tunnemme käyttämiemme ilmaisujen toden merkityksen ja olemme sen julkisessa keskustelussa jakaneet, yhteiselämä sujuu paremmin, kun tiedämme mistä milloinkin on puhe.

Kriittisen ja julkisen järjenkäytön korostaminen on liitetty valistuksen arvoihin. Julkista valtaa ja järkeä puolustaa myös Chamfort: järki on se, jolla yhteiselämä perustetaan, muuten tuloksena on ”markkinatori, peliluola, kievari, metsä, paheenpesä, hullujenhuone; kaikkea tätä vuoron perään useimmille niistä jotka sen muodostavat”. Onkin yksi Sivistyksen hedelmien kiinnostavista ristiriidoista se, että paikoin tavattoman herkkähipiäinen ja itsekeskeinen Chamfort esiintyy epäitsekkäästi vallankumouksellisten, monarkianvastaisten ajatusten tarkkasanaisena äänitorvena ja edustaa osaltaan siirtymää kohti modernia yhteiskuntaa ja sen arvoja. Hän on joidenkin mielestä hölmöyttäänkin yhteiskunnallisen muutoksen airut, minkä seurauksena oli henkilökohtainen haaksirikko. Jälkiviisautena voisi todeta, että olisi kannattanut muistaa oma klassikkomiete: Elämänsä jokaiseen ikään ihminen astuu noviisina.

En aina aivan ymmärrä Chamfortin leimaamista ylenmääräiseksi pessimistiksi. Myös Sivistyksen hedelmiä lukiessa kohtaa pessimistin, mutta pessimistin, joka arvostaa ystävyyttä, ‘siis vertaisiaan’. Ystävyys edusti Chamfortille täydellistymistä elämässä, eikä oikein voi sivuuttaa tässä sitäkään, että ihmisvihaajaksi leimatun Chamfortin ystävyys-käsitys kehottaa kunnioittamaan, ei vihaamaan, toista ihmistä. Hän toteaa eksplisiittiseksi eettiseksi ohjeekseen, että tee mielesi mukaan. Muutaman sivun kuluttua ajatus kuitenkin jatkuu: nauti ja tuota nautintoa tekemättä pahaa itsellesi tai kenellekään toiselle, siinä on luullakseni koko moraali.Ole riippumaton, seuraa omaa mieltäsi, mutta ole ystävä toisille – vaikkeivät kaikki sitä mielestäsi ansaitsisikaan.

Chamfortin tyyli edustaa myös tietynlaista riippumattomuutta. Hän kirjoittaa paikoin mestarillisia aforismejä, jotka eivät jätä halvan naurahduksen jälkimakua suuhun. Näitä mietteitä on syytä pohtia ja lukea uudelleen, ehkä ottaa selvää niistä laajoista yhteiskunnallisista ja aatteellisistä pyörteistä joita tekstistä avautuu – tulla autonomiseksi ja yhteiskunnallisesti tietoiseksi olennoksi on parasta Chamfortia. Myös Martti Anhavan suomennos toimii: Sivistyksen hedelmiä on tarkkaa ja taipuisaa suomea, vaikka joitain yksittäisiä ratkaisuja voisi tietysti arvostella. Toiseen kertaan jää myös keskustelu Chamfortin väitetystä naisvihasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto