Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kielen karnevaalia

Hannele Puhtimäki, 3.11.2018
Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa 210 s., Siltala 2018

Ensin tulee hengästys. Sitten iskee ärsytys. Kuinka kukaan pystyy lukemaan saati kirjoittamaan tällaista tekstiä? Mitä tässä tapahtuu? Nämä tuntemukset ovat seurausta Eeva Turusen esikoisteoksen aloittamisesta. Kun ärsyttävyydestä pääsee yli ja kirjoitustapaan alkaa tottua, pystyy näkemään tekstin upeuden ja rikkauden. Nautin mieli läpättäen Turusen sanoista ja tavasta sanoa.

Kuinka kukaan pystyy lukemaan tällaista tekstiä? Mitä tässä tapahtuu?

Eeva Turunen on arkkitehti ja näytelmäkirjailija ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa koostuu seitsemästä tekstistä, jotka liittyvät ja eivät liity toisiinsa. Kirja ei hevin suostu lokeroitavaksi: Siinä vaihtelevat äärimmäisen täyteen ahdetut proosaosuudet ilmavampien proosarunomaisten tekstien kanssa. Teosta voi lukea erillisinä novelleina tai kuin episodiromaanina.

Neuroosien ja ajatusten villi virta                                                                         

Kutsutaanpa kertojaa sitten neiti N:ksi, neiti U:ksi, neitiherraksi tai arkkitehti A:ksi, häneen on jostain syystä äärimmäisen helppo samastua – mistä se sitten kertookaan.  Kertojat tarkkailevat niin itseään kuin ympäristöään herkeämättä, varautuneina ja epäluuloisina. ”Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo” -novellissa neiti N suhtautuu ulkomaanmatkalla epäilevästi kaikkeen vieraassa ympäristössä. Hän tutkii hotellihuoneen kokolattiamattojen alustan mahdollisten lutikoiden varalta, epäilee kylpyhuoneen vanulappuja likaisiksi, pohtii, ennakoiko hotellin kyltin heilunta tulevaa maanjäristystä, ja ennen kaikkea pelkää, aktivoituuko läheinen tulivuori juuri nyt.

”Parahin tekninen isännöitsijä” -teksti on proosarunomainen, yksityiskohtainen isännöitsijälle osoitettu kirje, jossa kertoja tarkkailee neuroottisesti asuntonsa kuntoa, ääniä ja tuoksuja ja naapureitaankin. Hän epäilee jonkun käyneen hänen asunnossaan ilman lupaa.
”huomasin kaiken siirretyistä posteista

niitä ei ollut suorastaan siirretty sivuun, mutta ne eivät olleet kohdassa,
johon ne luukusta suoraan putoavat

lisäksi hanan kahvaa oli käännetty

minun hanani, ajattelin, minun oma hanani, jonka kahvan jätän aina
tiettyyn asentoon

viikon verran istuskelin lattioilla

no, toimitin toki muutakin, mutta häväistyksen jälkeen minun oli vaikea
tarttua mihinkään

olin tilaamaisillani sohvan, joka tosiasiassa oli vain patjoilla täytettävä
laatikko

en saanut tehtyä asialle mitään

katselin puhelinnumerolappua

kiinnitin sen peiliin

irrotin sen peilistä

laitoin sen taskuun voidakseni soittaa kävelylenkin aikana

en lähtenyt lenkille

laitoin puhelinnumerolapun aamiaisjogurttipurkin päälle, mutta aamulla
päädyinkin puuroon

ymmärtänette, että ihmisen koti on pyhä” (s. 37)

Novellien parisuhteiden osapuolet ovat usein samaa sukupuolta, mutta sillä ei ole tekstissä oikeastaan minkäänlaista merkitystä. Poikkeuksen tekee kirjan niminovelli, jossa neiti U muistelee entisiä poikaystäviään. Kaikista hän löytää jotain kummallista, ärsyttävää tai vieraannuttavaa. Yksi heistä viihtyi muovikasvin alla, yksi ei syönyt mitään punaista, yksi oli asemoinut keltaisia kylpyankkoja vessansa nurkkaan, yksi oli säännöllisesti niskaseisonnassa ja yksi ei saapunut milloinkaan. Mutta sitten saapui tyttö, joka uimarannalla tarjosi ylimääräiseksi jääneen juoman.

Turunen luo uusia sanoja, uusia kuvia ja rikkoo tavanomaisia tapoja rakentaa lauseita.

Kertojat tuntevat itsensä surumielisiksi ja yksinäisiksi ilman parisuhdetta. Kerrostalossa asuja kuuntelee elämää ympärillään, kun ”kaikkialla jollain tapaa tapahtuu” ja yrittää eri keinoin pyristellä yksinäisyydestään pois. Hän on eronnut kaksi vuotta sitten, mikä hänelle tarkoittaa ´hiljattain´, ja pitää edelleen kumppanin kahvikuppia hyllyllä siltä varalta, että tämä saattaa palata.

Kertojien ajatusten virta etenee välillä vääjäämättä uomassaan, välillä se on hyvinkin loiskahtelevaa, niin että kivimuodostelmien rakkolevistä saatetaan päätyä johonkin aivan muuhun.
”Röhelöisiin kivimuodostelmiin on kiinnittynyt rakkolevää, joka ei ole vihreää. Neiti N karttaa rakkolevää. Hän tulee ajatelleeksi rakkoa, joka hänellä oli sormessaan kerran. Mistä rakko oli tullut? Hän ei ollut tiettävästi kajonnut juhlissa kuumiin astioihin eikä lähestynyt kynttilää. Hän oli kylläkin napsutellut sormiaan puolet illasta. Hän oli katsonut vastapäätä istuvaa neiti K:ta ja napsutellut. Hän oli katsonut neiti K:ta silmiin, mutta vain lyhyesti, mutta monia kertoja, ja napsutellut. En tiedä ketään toista, jolla olisi ollut napsuttelurakko, neiti N ajattelee hyvillään.” (s. 28-29)

Epätoivoisesti unta etsivän arkkitehdin ajatusvirta vyöryy myös sinne tänne, aivan ei-toivottuihinkin suuntiin. Hän epäilee, että hänen suunnittelemaansa työväenopistorakennusta ei arvosteta ja häntä pidetään hankalana arkkitehtina. Välillä mieli kulkee menneessä parisuhteessa, sen eri vaiheissa ja huonossa lopussa. Hän ei ole päässyt suhteesta irti, vaan tarkkailee salaa entisen naisystävänsä ja tämän uuden naisystävän elämää.

Kieli, kieli ja kieli

Turunen luo uusia sanoja, uusia kuvia ja rikkoo tavanomaisia tapoja rakentaa lauseita. Monasti lauseista tuolloin muodostuu mutkikkaampia, kuin omanlaistaan kapulakieltä. Se on kuitenkin, kumma kyllä, pelkästään positiivista, sillä toisin sanottuna lauseiden sisältöön kiinnittää tarkemmin huomiota.

Turusen uudenlaiset sanat, eritoten uudisyhdyssanat, ovat usein omassa yhteydessään oivallisen osuvia ja kuvaavia. On heti selvää, mikä ero on kahdenlaisilla museokävijöillä, yleiskuvaetenijöillä ja syventyjätuijottajilla. Ja monet tietävät tismalleen, millaista on tuntea henkarintippumisvoimattomuutta. Olisi mielenkiintoista koota ”Turusen sanakirja”, jossa edellisten lisäksi olisi muun muassa sellaiset sanat kuin silmätikkuuntuminen, parvekevuorovaikuttaminen, sävyvaativaisuus, tarjoilunirsoilu, jälleennäkemishalauskierre, leikkuulautarentous.

Eeva Turusen teosta lukiessa joutuu luopumaan totunnaisista lukutavoistaan, päästämään itsensä irti.

Vähän aikaa luettuaan ei oikeastaan enää kummastele yhtään Turusen vapaamuotoista tapaa käytellä välimerkkejä. Virkkeet saattavat jatkua sivun pituisestikin, kuten ”Skarabee hei, ehkä teoriassa” -tekstissä, joka koostuu  kertojan ja hänen entisen naisystävänsä Skarabeen ottaman 57 valokuvan kuvailemisesta.

”VALOKUVA: EI ENÄÄ VALOKUVAA
Minä heitän Skarabeen ikkunasta ulos ja Skarabee osuu pakettiauton kattoon ja kimpoaa kaivonkannen soikulareiän päälle, muta Skarabee ei mahdu reiästä, koska neljää viidesosaa reiästä peittää entuudestaan työmiehen pudottama aamukahvivaihtorahakolikko, ja Skarabee vierii lähellä askeltavan lapsen jalkojen juureen, ja lapsi noukkii toisella yrittämällä Skarabeen, nimittäin kurahanskoilla, ja me muistamme, että oli ensiarvoisen tärkeää laittaa kurahanskat oikein käteen, nimittäin hihojen päälle ilman rakoa, ja lapsen äiti huutaa HEI ÄLÄ SYÖ SITÄ EIKÖ ÄITI OLE SANONUT TUHAT KERTAA ETTÄ KADULTA EI SAA SYÖDÄ MITÄÄN, ja äiti heittää Skarabeen kohti teatteriravintolaa kuin minkä tahansa mykyn, ja Skarabee napsahtaa noppakiveykselle, jota polvilleen vajonnut työmies juuri nakuttelee kaarimuotoihin, eikä työmies huomaa Skarabeeta, mutta chihuahua huomaa, ja työmiehen huomaavat kaikki, koska hänessä on oranssia, eikä uteliaan chihuahuan lieka riitä, ja kiireinen ohikulkija tulee potkaisseeksi Skarabeeta punaisella mokkakorkokengällään, minkä seurauksena Skarabee lentää, mutta matkan katkaisee katua tietyön varalta sulattava huohottajalaite, jonka pinta on sinkittyä peltiä, ja juuri kun olemme luulemaisillamme, että Skarabee jää paikalleen, näppärä harakka ottaa Skarabeen nokkaansa, vaikkeivät harakoita tavallisesti moiset kappaleet kiinnosta, mutta kuoriainen putoaa harakan otteesta uusklassisen rakennuksen yläpuolella ja napsahtaa mustanpuhuvaan, konesaumattuun peltikatteeseen ja kiepsahtaa parvekkeelle ja töpsähtää kanervan multaan, …
(s. 144-145)

Eeva Turusen teosta lukiessa joutuu luopumaan totunnaisista lukutavoistaan, päästämään itsensä ja päänsä irti; sen tehtyään saa kolmen ruokalajin aterian sijaan pöydän täynnä mitä erilaisimpia, eksoottisia ja herkullisia aineksia, jotka palkitsevat mielen ja kielen.

Erikseen on vielä mainittava Jussi Karjalaisen tekemä, mainion oivaltava kansi, joka kuvaa hienosti kirjan sisältöä palapelimaisine paikkaa vaihtavine paloineen.  Tärkeämpää kuin ulkoinen muoto on sisältö: ”normaalin” muotoisen talon sisällä mikään ei ole oikein, vaan kaikki loksahtaa paikalleen vasta kun uskaltaa kyseenalaistaa konventionaaliset rajat ja rakentaa niistä uutta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto