Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Loistavat Napolin tytöt

Joonas Säntti, 17.8.2016
Elena Ferrante: Loistava ystäväni: Lapsuus ja nuoruus 362 s., WSOY 2016 Kääntäjä(t): Helinä Kangas

Tutustuin italialaisen Elena Ferranten Napoli-romaaneihin jo hiukan tympääntyneenä englanninkielisten päivälehtien ylistäviin kritiikkeihin. Kirjasarja, joka nousi eri osien julkaisun välisenä aikana kansainväliseksi bestselleriksi, on tyyliltään melko puhdasta realismia, oletettavasti vahvan omaelämäkerrallista. Kirjailijanimi on keksitty, ja kulttuurilehtien palstat ovat täyttyneet hänen henkilöllisyytensä arvelusta. Koko asetelma kuulosti moninkertaisesti epäilyttävältä.

Lukiessa syntyy jokin painava syy viettää elämäänsä juuri näiden henkilöiden parissa.

Vastalauseet unohtuivat nopeasti. Nykykirjallisuuden kohdalla saa valitettavan harvoin sellaisen kokemuksen, että romaanin tarjoama toinen maailma kaikkine yksityiskohtineen olisi rakennettu muun kuin itseisarvoisen tarinoimisen tai vaihtoehtoisesti allegorian tarpeisiin. Ferrante kuitenkin onnistuu luomaan kokonaiselta tuntuvan ympäristön, uhraamatta siinä kulkevia ihmisiä siistin tarinankerronnan vaatimuksille. Lukiessa syntyy jokin painava syy viettää elämäänsä juuri näiden henkilöiden parissa; tapahtuu sulautuminen, joka ei ole pelkkää arjen pakoa tai väliaikaista minuudesta karkaamista, vaan pikemmin kirjan fiktiivisen todellisuuden merkityksellistä osallistumista omaan elämääni.

Silmäys kirjallisuusblogeihin osoittaa, että monet ovat kokeneet samoin. Silti epäilin säilyisikö lumous, kun luin kirjan nopealla aikavälillä myös suomeksi – ja kyllähän se säilyi, suurelta osin.

Ystävyyden tarina

Loistava ystäväni, joka on Ferranten tetralogian ensimmäinen teos, sijoittuu 1950-luvun Napoliin, rähjäisiin kerrostalolähiöihin, joita asuttavat rautatieläisten, puuseppien, suutarien ja vihanneskauppiaiden perheet. Keskeinen tarinalinja on kertojana toimivan Elenan ja hänen naapurissa asuvan elinikäisen ystävänsä välisen suhteen kuvauksessa, mutta siihen liittyy olennaisesti kuvaus kokonaisesta kulttuurista ja elämänpiiristä. Tässä maailmassa miehet käyvät palkkatöissä ja naiset ovat kotivaimoja tai tulevia sellaisia. Ulospääseminen suurempaan maailmaan vaatii onnea ja poikkeuksellista lahjakkuutta. Satunnainen kuolema on alati osa mahdollista arkea ja väkivalta leimahtaa arvaamattomasti, yhtä lailla kaupungilla ja koulun pihalla kuin kodeissa.

Lila, otsikossa mainittu loistava ystävä, on tässä miljöössä harvinainen sattuma. Terävä, itsepäinen, särmikäs ihmelapsi, joka opettelee itse lukemaan ja kirjoittamaan, nöyryyttää jo lapsena parempiosaisia arvaamattomalla lahjakkuudellaan. Myös ne, jotka eivät pidä Lilasta, tulevat hänen hämmentävän, hermostunutta auktoriteettia henkivän persoonansa läpitunkemiksi. Elena kokee, että hänen on pysyteltävä ”Lilan perässä, hänen askeltensa tahdissa”. Vain kilpailuasetelma muuttaa koulunkäynnin seikkailuksi ja täyttää arkiset tapahtumat laajemmalla merkityksellä.

Kertoja kieltäytyy nostalgian tarjoamasta turvasta, tapahtumien kehystämisestä jälkiviisaan ironian silkkihansikkailla.

On myönnettävä, että Elena Ferranten kielessä itsessään ei ole mitään erityisen valovoimaista tai ihastuttavaa. Hänen esitystapansa on melko suora, tiivistävä, samoja ilmauksia toisteleva ja usein melodramaattisesti virittynyt. Keskeinen anti on huomioiden terävyydessä ja siinä, kuinka nopeaan tahtiin henkilöiden sisäisessä ja heidän välisessään tilassa tapahtuvia pieniä muutoksia havaitaan. Kertoja pyytelee usein anteeksi sanojen riittämättömyyttä, valittaa kuinka vaikea on puhua menneisyydestä, ja esittää sitten tiiviin sarjan huomioita nuoremman minänsä mielenliikkeistä:
Kesän alussa aloin tuntea jotakin, mitä minun on vaikea puhua sanoiksi. Huomasin, että Lila oli hermostunut, hyökkäävä, kuten aina, ja olin tyytyväinen että hän oli taas oma itsensä. Mutta vaistosin hänen vanhan olemuksena taustalla tuskan, joka häiritsi minua. Hän kärsi, enkä kestänyt katsella hänen kärsimystään. Halusin hänen olevan erilainen kuin minä, kaukana minun tuntemistani ahdistuksista. Ja levottomuus, jota hänen haurautensa minussa herätti, muuttui salaisia teitään ylemmyydentunnoksi.” (s. 80)

Vaikka tapahtumista kertomisen ja kuvattujen tapahtumien välillä on muistelmatyylille ominainen etäisyys, Elena-kertoja kieltäytyy nostalgian tarjoamasta turvasta, tapahtumien kehystämisestä jälkiviisaan ironian silkkihansikkailla. Romaanissa on huumoria ja tiettyä hellyyttäkin, mutta tuskin lainkaan sellaista kotiseuturomantiikkaa tai pohjimmiltaan konservatiivista elämänviisauksien tuputtamista, joka leimaa esimerkiksi Jennifer Worthin 50-lukulaisia Hakekaa kätilö!– muistelmia ja niistä tehtyä tv-sarjaa.

Ferrante on parhaimmillaan ystävyyden dynamiikan ja ihastumisen kuvaamisessa. En ihmettele, että sydämen ”salaisten teiden” kronikoijana hänen tekstiään verrataan niin usein realistisen proosan klassikoihin, kuten Austeniin ja Stendhaliin. Uudempana vertailukohteena mieleeni tuli Doris Lessingin Martha Quest -romaanisarjan (1952–1969) ensimmäiset osat, joskin Ferranten teksti on helppolukuisempaa. Suomentaja Helinä Kangas on välittänyt luontevasti tämän tarinallisen itsetutkiskelun tunnelman. Otan toisen esimerkkiotteen jaksosta, jossa Elena kuvaa ystävänsä voimakkaan olemuksen vaikutusta myös poissaolevana. Hän huomaa kuinka Lilan haamu täyttää hänen ja ystäviensä kokemusmaailmaa:
Entä jos olisin ollut Lilan kanssa? Olisin nykinyt häntä hihasta, kuiskannut: lähdetään pois ja, kuten aina, olisin jäänyt vain koska hän, kuten aina, oli päättänyt jäädä. Mutta kun Lilaa ei ollut, olin lyhyen epäröinnin jälkeen asettunut hänen tilalleen. Tai pikemminkin tehnyt hänelle tilaa itsessäni. Kun ajattelin hetkeä, jolloin Gino oli esittänyt pyyntönsä, tunsin selvästi kuinka olin karkoittanut itseni, omaksunut Lilan katseen ja puhetyylin ja käytöksen suorassa konfliktitilanteessa ja olin erittäin tyytyväinen.” (s. 98)

Väkivalta leimahtaa arvaamattomasti, yhtä lailla kaupungilla ja koulun pihalla kuin kodeissa.

Varsinkin nuoruusvuosien kohdalla ystävysten ihastumiset poikiin ovat vain sivujuonia, jotka kasvavat ympäristön pakosta. Ne tarjoavat materiaalia, joka toimii tyttöjen keskeisen sanaleikin ja maailmanluomisen lähtökohtana. Niinpä ensimmäisen kirjan kenties merkittävin rakkaudenteko on Lilan epäsuora tunnustus kahden päähenkilön välisestä henkisestä yhteisymmärryksestä. Asetelma kuitenkin monimutkaistuu, kun nuoret tytöt kasvavat ikään, jossa heistä tulee perheissään naimakauppojen valuuttaa. Vaimon asema merkitsee samanaikaisesti sekä vapautumista että uudenlaista vankeutta.

Loistava ystäväni on epäilemättä kehitysromaani, jossa lajille perinteisen yksilön tuntuisi välillä korvaavan yhteensulautunut kaksikko, Lina ja Elena. Romaanikokonaisuus ei kuitenkaan sukeudu selväksi kuvaukseksi ”minuuden löytämisestä”, ”henkisestä kasvusta” tai (valitse suosikkikliseesi). Tällä en tarkoita kiistää sitä ilmeistä tosiasiaa, että kirja myös käsittelee kiistatta suuria ja tärkeitä aiheita. Ferranten romaanien tuoreus kasvaa hyvin tuttujen kirjallisten kuvien ja tilanteiden pohjalta. Näinkin voi vielä tapahtua.

Kirjan sukupuoli

En tiedä miksi Ferranten romaanit on päätetty julkaista salanimellä, mutta vaikuttaa siltä, että ratkaisu on ohjannut kohtuuttomasti kirjojen vastaanottoa. Yhä uudestaan Napoli-sarjan kehuihin liitetään arveluja henkilöstä salanimen takana, ikään kuin teoksen taiteellinen arvo osaltaan kasvaisi tuosta mysteeristä. On arveltu, että romaanisarja on siinä määrin piilotettua omaelämäkertaa, että ratkaisu kirjailijan identiteettiin löytyisi tarkkaan lukiessa sen sivuilta. Myös erilaisten haastattelujen perusteella on arveltu, että kirjoittajalla olisi kokemuksia tyttöydestä ja äitiydestä. Vai olisiko kirjailija sittenkin oikeasti mies, kuten jotkut arvelevat?

Mistä tämä pakkomielle persoonaan kirjan takana? Mistä moinen haluttomuus keskittyä lukemiseen?

Minulla ei ole etäisintä aavistusta, mihin tällaiset arvelut perustuvat, mutta täytyy ihmetellä: millaista ajantuhlausta! Mistä tämä pakkomielle persoonaan kirjan takana? Mistä moinen haluttomuus keskittyä lukemiseen? Kirjailijalla on syynsä valita nimi, piiloutua sen taakse: miksi olemme niin kyvyttömiä kunnioittamaan ratkaisua ja suhtautumaan teokseen sen mukaisesti? Tuntuisi selvältä, että kunnioitamme tekijää ja varsinkin kirjoja parhaiten ohittamalla tällaisen arvuuttelun. Olen ehkä optimisti, mutta en halua suhtautua tekijän ratkaisuun markkinointikikkana.

Tähän haluaisin lisätä, että vaikka Elena Ferrante olisi sivuidentiteetti 60-vuotiaalle miesakateemikolle tai yhteinen salanimi Italian poikien jalkapallojoukkueelle, tämä kirja olisi naisen kirja, koska Elena Ferrante on tiedettävästi naisen nimi. Loistava ystäväni on myös feministinen romaani, koska siinä käsitellään miesten valtaa ja naisten vallan puutetta, seksuaalista väkivaltaa ja sukupuoliroolien tukahduttavaa vaikutusta ihmisten elämään.

Tämän me tiedämme kirjaa lukiessamme ja mielestäni sen pitäisi riittää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto