Humiseva Harju (Wuthering Heights, 1847)

Emily Brontëa (1818-48) pidetään usein Brontën kirjailijasisaruksista lahjakkaimpana. Hänen romaaninsa Humiseva harju (Wuthering Heights, 1847) on niittänyt mainetta väkevänä ja synkkämielisenä rakkauskuvauksena, mutta tarkempi lukeminen paljastaa siitä yllättävän monia muitakin tasoja. Brontën teos ei ole pelkkä kuvaus kahden voimakastahtoisen ihmisen kohtalonomaisesta suhteesta vaan myös moniselitteinen tutkielma inhimillisen pahuuden ja katkeruuden kehittymisestä sekä ihmissuhteiden epävakaasta dynamiikasta. Romaani ansaitsee edelleen huomiota sekä tulkinnallisen avoimuutensa että kerronnallisten ratkaisujensa vuoksi.

Humisevan harjun henkilöhahmojen rajuus kauhistutti aikalaislukijoita siinä määrin, että Emilyn kirjailijasisar Charlotte Brontë päätti kirjoittaa toimittamaansa toiseen laitokseen sisarensa luovaa kykyä puolustavan esipuheen. Se on liitetty myös Eila Pennasen suomennokseen. Charlotte korostaa romantiikan ajalle ominaiseen tapaan sitä, ettei kirjailijan luomistyö ole täysin hänen itsensä hallinnassa. Moitteita ja ylistyksiä ei siten tule kohdistaa liikaa kirjailijan henkilöön. Lisäksi Charlotte korostaa, että Emily kirjoitti juuri sillä tavalla kuin hänen täytyi kirjoittaa kasvettuaan karussa ympäristössä, Pohjois-Englannin hioutumattomien ihmisten keskellä. On helppo ymmärtää lukijoiden reaktioita, sillä Emily kuvaa kaunistelematta ihmisten väkivaltaisuutta. Hän tekee sen vieläpä hyytävän vähäeleisesti: sivulauseessa saatetaan vaikkapa mainita, että pikkupoika Hareton hirttää koiranpentuja tuolinselkään.

Minä olen Heathcliff!

Nykyisin Humisevaa harjua mainostetaan eritoten suurena rakkausromaanina, niin myös WSOY:n uuden painoksen kansilehdillä. Tämä luonnehdinta saattaa myös johtaa harhaan, sillä romaani on mahdollista lukea kuvauksena toiselle omistautuvan ja toisen omistamiseen tähtäävän absoluuttisen rakkauden mahdottomuudesta. Lisäksi täytyy muistaa, että Brontën romaanissa rakkaus saa synkeitä ja jopa groteskeja sävyjä. Catherinen ja Heathcliffin täyttymätön rakkaus saa heidät kohtelemaan toisiaan kaltoin, ja Catherinen kuoltua Heathcliffin epätoivo ajaa hänet avaamaan Catherinen haudan ja syleilemään rakastettunsa jo puoliksi maatunutta ruumista.

Catherine kuvailee romaanin alkupuolella kahdenlaista rakkautta, joista ensimmäinen kohdistuu hänen tulevaan aviomieheensä Edgar Lintoniin, toinen puolestaan lapsuudenystävä Heathcliffiin. ”Rakkauteni Lintoniin on kuin metsän puiden lehvästö: aika muuttaa sitä, tiedän sen hyvin, kuten talvi muuttaa puut. Rakkauteni Heathcliffiä kohtaan muistuttaa ikuista kalliota jalkojemme alla; siitä on hyvin vähän näkyvää iloa, mutta se on välttämätön. Nelly, minä olen Heathcliff! Hän on aina, aina mielessäni: ei ilonani, enhän minä aina ole iloksi itselleni, mutta omana olemuksenani.”

Catherinen sanat voi lukea paitsi kuvauksena ehdottomasta ja ikuisesta rakkaudesta myös kyvyttömyydestä nähdä rakastettu toisena, erillisenä ja muuttuvana ihmisenä. Romaani näyttää, että Catherinen taipumus samaistaa rakastettu ihminen omaan itseensä merkitsee oikeastaan toisen ihmisen ohittamista. Koska Catherine luulee Heathcliffin tuntevan oman sielunsa läpikotaisin, hän ajattelee, ettei sosiaalisesti edullinen liitto säyseän naapurinpojan Edgar Lintonin kanssa estä todellisen sielunyhteyden jatkumista Heathcliffin kanssa.

Kerronta ja tulkinta

Romaanin tarina käsittää kahden suvun ja kahden sukupolven kiemuraiset vaiheet, ja se kerrotaan useassa aikatasossa. Catherine ja Heathcliff kuuluvat ensimmäiseen sukupolveen, toiseen puolestaan Catherine junior, Heathcliffin poika Linton sekä Catherinen Hindley-veljen poika Hareton.

Kerronnan erityisyys syntyy sen monista sisäkkäisistä kerroksista. Romaanin uloin kertojaääni kuuluu herra Lockwoodille, joka saapuu Rastaslaakson kartanoon vuokralaiseksi ja kuvailee aluksi vierailuaan Humisevan harjun taloon, vuokraisäntänsä Heathcliffin luokse. Lockwood yhyttää Rastaslaaksosta taloudenhoitajansa Nelly Deanin, joka on oikea henkilö kertomaan Humisevan harjun ja Rastaslaakson talojen sekä niissä asuneiden sukujen monipolvisista vaiheista. Suurin osa romaanista koostuu siten menneisyyteen sijoittuvista kertomuksista, joissa puhujana on Nelly Dean ja jotka välittyvät Lockwoodin kautta lukijalle. Toisinaan sisäkkäisyyteen tulee vielä kolmas taso, kun jokin kolmas henkilö on tapahtumien kokijana.

Brontën kerrontaratkaisu sai jotkut romaanin aikalaislukijat pitämään kirjaa muodottomana, mutta myöhemmät kommentaattorit ovat tehneet puutteesta hyveen. Kerronnan vahvuus piilee siinä, että se onnistuu nostamaan esiin tulkitsemisen merkityksen ja näkökulmien runsauden, sillä tapahtumat kuullaan aina jonkin välittäjän kautta. Lockwoodin näkökulma vertautuu ulkopuolisen ”kenen tahansa” katseeseen mutta on samalla subjektiivinen ja erehtyväinen. Lockwoodin kautta lukijalle annetaan ensin mahdollisuus tarkkailla Humisevan harjun henkilöitä ilman taustatietoja, sillä romaani alkaa Lockwoodin kuvauksella Humisevan harjun ynseistä ihmisistä. Tämän jälkeen hänelle tarjotaan Nelly Deanin suodattamaa tietoa näiden ihmisten menneisyydestä, ja lopuksi jälleen pari Lockwoodin kokemaa välähdystä toisen sukupolven ratkaisuista.

Herra Lockwood viettää romaanin alussa yön Humisevassa harjussa, koska on joutunut lumimyrskyn saartamaksi. Tähän yöhön sijoittuu romaanin kuuluisa kauhujakso, joka innoitti Kate Bushia säveltämään aiheesta laulun. Lockwood näkee unen, jossa Catherine Linton -niminen lapsenkasvoinen haamu pyrkii sisään talon ikkunasta ja kertoo, että on harhaillut tienoilla kaksikymmentä vuotta. Brontë hallitsee kauhukirjallisuuden usein käyttämän kutkuttavan ambivalenssin. Ei ole selvää, onko haamu tunkeutunut Lockwoodin uniin jostakin ulkopuolelta, vai kutooko hänen mielikuvituksensa tämän olennon niistä tiedoista, joita mies on ennen nukahtamistaan saanut tutkimalla makuukamarinsa sisältöä. Hän on lukenut hänelle entuudestaan tuntemattoman Catherine Lintonin, omaa sukua Catherine Earnshawin, päiväkirjanomaisia merkintöjä lapsuuden ajoilta. Lockwood kertoo unestaan Heathcliffille ja kiinnittää huomiota miehen ahdistuneen järkytyksen syvyyteen.

Kohtaus on monessa suhteessa merkityksellinen. Se tarjoaa romaanin alussa välähdyksen Heathcliffin ja Catherinen rakkaustarinasta, sen alkuajoista loppuun saakka. Tämän lisäksi se esittelee ajatuksen jokaisessa ihmisessä itävästä pahuudesta, jonka alkuperä jää aina hämärän peittoon. Lockwood kuvailee unessaan piinallisen yksityiskohtaisesti sitä, miten hän yritti viiltää epätoivoisen haamun rannetta rikkoutuneen ikkunalasin reunaa vasten. Lockwoodista on annettu romaanissa varsin sympaattinen kuva, ja siksi hänen eleensä tuntuu yllättävän rajulta.

Harjun arvoitus

Romaanin edetessä syntyy vaikutelma siitä, että Humisevassa harjussa on jotakin, mikä on vaarassa katkeroittaa ja vääristää kaikki sinne päätyvät ihmiset. Palvelija Nelly Deanin kertomuksesta voi päätellä epäonnen alkaneen siitä, kun Humisevan harjun vanha isäntä herra Earnshaw toi taloon pienen mustalaiselta näyttävän pojan.

Heathcliffista sukeutuu Earnshawin perheessä riidankylväjä, joka katkeroittaa isän huomiosta kilpailevan esikoispoika Hindleyn. Vanhan isännän kuoltua Hindley alentaa Heathcliffin rengin asemaan, mikä lukkiuttaa miesten välit lopullisesti. Hindleyn Hareton-pojasta tulee Heathcliffin koston välikappale: Heathcliff haluaa antaa hänelle saman tylyn kohtelun, joka on tullut hänen itsensä osaksi. Mikä kohtalokkainta, Heathcliff on jo lapsena kiintynyt Catherineen, Hindleyn sisareen. Myös Catherine rakastuu lapsuuden leikkikaveriinsa, mutta koska Heathcliffista tuskin on edustavaksi aviomieheksi, Catherine lopulta nai naapurin hyvätapaisen Edgar Lintonin. Heathcliff viettää jonkin aikaa teillä tietymättömillä mutta saapuu myöhemmin takaisin kostoa hautoen.

Brontëa voisi äkkiseltään kritisoida siitä, että hän tarjoaa lukijalle Heathcliffin hahmon kautta aineksia varsin yksioikoiseen ja rasistissävytteiseenkin luentaan: tummanpuhuva Heathcliff edustaa pahuutta, ja pahuus tulee ulkopuolelta. Humiseva harju ei kuitenkaan ole pelkkä asetelmallisen allegorinen kuvaus paholaismaisten voimien vallassa olevista ihmisistä. Heathcliffin vaikutuksen Humisevassa harjussa voi lukea myös kuvauksena siitä, miten katkeruus ja kostonhimo leviävät vähitellen, ellei niitä yritetä kitkeä. Romaani antaa myös viitteitä siihen, että ihminen ei ole olemukseltaan joko hyvä tai paha: julmuus tarvitsee kasvaakseen otollisen karua maaperää.

Emily Brontë kirjoittaa vuonna 1837 valmistuneessa runossaan ”The soft unclouded blue of air” parkkiintuneesta ja tummaverisestä miehestä, joka tuo mieleen myöhemmän Heathcliff-hahmon. Runon puhuja aprikoi, herättääkö auringonsäde tuossa karskissa miehessä muiston jostakin muinaisesta onnesta. Hän toteaa, että miehen on täytynyt syntyä samanlaisena kuin runon puhuja itse: kykenevänä kokemaan kaikenlaisia inhimillisiä tunteita.

Brontën romaani tutkii Heathcliffin hahmon ja häntä ympäröivien henkilöiden myötä juuri ihmisluonteessa esiintyvien negatiivisten piirteiden kehityksen arvoitusta. Myös Catherinen Hindley-veljestä tulee ilkeämielinen ja onneton. Myöhemmin romaanissa esiintyy Heathcliffin poika Linton, jonka äiti on Edgar Lintonin sisar Isabella Rastaslaakson kartanosta. Pojan sairaalloisuudesta voimaa saava itsekeskeisyys vain pahenee Humisevan harjun tympeässä ilmanalassa. Nuorempi Catherine on tässä mielessä mielenkiintoinen hahmo, sillä hänkin tuntuu omaksuvan Humisevan harjun asukkaiden halpamaisen ja pahansisuisen käytöksen mutta osoittautuu – kuten Haretonkin – kykeneväksi kasvamaan myös toiseen suuntaan.

Heathcliffin tyhjä taulu

Tekstissä esitetyt arvostelmat henkilöiden moraalisesta luonteesta ovat aina subjektiivisia, sillä ne on tehty Nelly Deanin omasta näkökulmasta. Vaikka hän onkin tarkkanäköinen palvelija ja monen ihmisen uskottu, hän ei voi olla täysin puolueeton tai kaikkitietävä. Kuva nuoremman Catherinen luonteen perimmäisestä hyvyydestä syntyy eritoten Nelly Deanin sanojen kautta, ja Nellyllä on ajoittain taipumus jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin.

On mielenkiintoista, että romaanissa silti syntyy vaikutelma ihmisluonteen arvaamattomuudesta ja perimmäisestä tuntemattomuudesta. Jopa Heathcliffista hahmottuu lopulta varsin moniselitteinen kuva, sillä vaikka Nelly toisaalta samastaa Heathcliffin paholaiseen ja siten siirtää tässä ilmenevän pahuuden inhimillisyyden tuolle puolen, hän myös tarjoaa tarinoillaan aineksia vaihtoehtoisiin tulkintoihin.

Humisevan harjun alkuteokseen esipuheen kirjoittaneen Pauline Nestorin tulkinta Heathcliffin roolista on osuva: Heathcliff on täydellinen Toinen, jolla ei ole menneisyyttä ja johon kaikki henkilöt voivat heijastaa omia toiveitaan ja pelkojaan. Romaanin keskeinen teema onkin toisen ihmisen olemuksen pakenevuus sekä omien toiveiden ja illuusioiden projisoiminen toiseen. Sitä tekee paitsi kiihkeänlapsellinen Catherine, myös täydellistä jälkeläistä toivova vanha herra Earnshaw tai Heathcliffin kanssa avioituva Isabella Linton. Tässä mielessä ei ole lainkaan yllättävää, että Heathcliffia on aikoinaan tarkasteltu myös marxilaisten silmälasien läpi ja nähty hänessä yhteiskuntajärjestyksen murtava kapinallinen.

Nelly Deanin kerronnan sävy on omiaan pönkittämään romaanin loppuosan optimistista tulkintaa. Hän on toivonut nuoremman Catherinen ja hänen juron serkkunsa Haretonin avioliittoa sekä Humisevan harjun ja Rastaslaakson tilojen yhdistymistä. Koko tekstin läpi kulkee näiden kahden talon symbolinen vastakkaisuus ja kyky vetää toisiaan puoleensa – usein nimenomaan niin, että lauhkeammat Rastaslaakson asukit etsiytyvät säänpieksämän Humisevan harjun maille. Brontë käyttää tässä useita luontometaforia. Vastakkain asettuvat aurinko ja kuu, tuuli ja tyyneys, tuli ja jää tai piikkipensas ja kuusama, jonka englanninkielinen nimi on käännöstä ilmaisevampi honeysuckle. Tässä kuten muutamassa muussakin kohdassa Pennanen olisi voinut suomentaa hieman vapaammin. Rajat ylitetään jatkuvasti, ja toisen sukupolven edustajissa nämä ”periaatteet” vaikuttavat sekoittuneemmilta, mikä vähentää asetelman yksioikoisuutta.

Pauline Nestor kritisoi niitä tulkintoja, joissa serkusten liiton nähdään merkitsevän harmonian ja tasapainon saavuttamista. Nestor ei toisaalta pysty täysin perustelemaan omaa kaaoksen uhkaa korostavaa tulkintaansa. Brontë on kirjoittanut avoimen lopun ja tarjoaa romaaninsa kuluessa ristiriitaisia vihjeitä kehityksen suunnasta. Haretonia halveksineen nuoremman Catherinen mielenmuutos kuvataan kyllä varsin äkilliseksi, ja oppilaan asemaan joutuva Hareton vaikuttaa suhteessa heikommalta osapuolelta. Ehkei nuorempi Catherinekaan osaa olla tekemättä toisesta itsensä kaltaista?

On myös totta, että henkilöt ovat samankaltaisten nimien ja sukulaisavioliittojen vuoksi usein vaarassa sulautua toisiinsa, mikä korostaa vaikutelmaa saman ikuisesta paluusta. Toisaalta on täysin mahdollista uskoa siihen, että nuoret serkukset ovat ylittäneet vanhemman Catherinen ja Heathcliffin tarjoaman lukkiutuneen rakkauden mallin. Se kaikuu vielä taustalla kuvauksissa Heathcliffin ja Catherinen rauhattomista haamuista, joita kyläläiset kertovat kohdanneensa tämän tästä. Herra Lockwood kuitenkin tahtoo viimeisissä sanoissaan ajatella, että onnettomien rakastavaisten vaikutus kuuluu menneisyyteen.