Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Historia ei koskaan katoa

Tuija Salonen, 7.4.2014
Ene Mihkelson: Torni 113 s., Basam Books 2014 Kääntäjä(t): Raija Hämäläinen

Viron historiasta ja nykypäivästä kirjoittavan prosaistin Ene Mihkelsonin runokokoelma Torni (Torn) on vaikea. Runojen vaikeudelle on monta syytä. Monelle suomalaislukijalle ongelmaksi saattavat muodostua ylimalkaiset tiedot Viron historiasta.

Runot vilisevät tapahtumia, henkilö- ja paikannimiä, joita ei Suomessa välttämättä tunnisteta. On vaikea havaita tekstin mahdollisia piilomerkityksiä. Hankalaa on myös olla sortumatta ylitulkintaan ja olla näkemättä viitteitä Viron historiasta siellä, missä niitä ei ole.

Tuskallisilta tuntuvat myös Mihkelsonin runojen herättämät tunteet. Runokokoelman ensimmäinen osa musertaa pelkästään sanastollaan. Runoissa mainitaan sota, vainoaminen, Siperia, leirivuodet, metsäveljet, kolhoosi, kommunismi, neuvostoaika, vankila, salapiilot, KGB-miehet, NKVD, petturit, tappajat ja tapetut.

Mutta se on Viron lähihistoriaa. Eikä kaukaisempi historia ole yhtään sen helpompi: ”Meidän sukupolviamme on vainottu kymmeniä vuosisatoja”.

Raastava menneisyys

Runojen kertoja puntaroi suhdettaan maansa lähimenneisyyteen. Sekä unohtaminen että muistaminen tuntuvat yhtä mahdottomilta vaihtoehdoilta: ”Olen perin kyllästynyt muistelemaan”.

Toisaalta on pakko muistaa, koska muisti on sidoksissa identiteettiin: ”Pelko opetti vaikenemaan/ Meidän vanhempamme vasta opettelivat kauhun/ kestämisen taidetta”. Muistot koteloituivat ihmisten sisälle, koska niistä ei voinut puhua. Puheen tilalle tuli ”vihjeiden täyttämä hiljaisuus”.

Runojen kertoja puntaroi suhdettaan maansa lähimenneisyyteen.

Suomalaislukijana Mihkelsonin runoista tulee mieleen Sofi Oksasen romaani Puhdistus. Vaikenemisen ja pelon ilmapiirin lisäksi yhteistä on myös syyllisyyden ja syyttömyyden teemat. Mihkelsonin runoista näkyy, että syyllisyyden ja syyttömyyden raja häilyy. Jos ihmiset joutuvat elämään mahdottomissa olosuhteissa, myös vapauden ja vastuun käsitteet hämärtyvät.

Runokokoelmassa esiintyy useita kertoja vastakohtapareja: tappaja–tapettu, tappaja–uhri ja jopa uskonnollinen ristiinnaulitsija–Kristus. Runojen puhuja ilmaisee, että kaikissa ihmisissä on potentiaalia sekä hyvään että pahaan: ”Jokainen on joskus ristiinnaulitsija/ ja joskus Kristus samassa persoonassa”. Sietämättömässä historiallisessa tilanteessa, ”kun elämä on muutettu helvetiksi”, vapaata tahtoa ei välttämättä ole.

Erityisen tukaliksi hyvyyden ja pahuuden kysymykset muuttuvat, jos toinen osapuoli on läheinen sukulainen. Runojen puhuja kertoo ristiriitaisesta mummostaan, joka oli ”aikansa paras miinanraivaaja” ja rakastava puutarhuri, joka kumarsi puille ja pyysi anteeksi taittamiltaan kukilta. Mutta sama mummo ”kuulusteluissa/ ilmiantoi meidät kaikki”.

Myös monet muut kamppailevat vaikean henkilöhistorian kanssa: ”Asianajaja sanoi: Hänen äitinsä on murhaaja/ Sellaisena hän pysyy vielä viimeisen voitelun jälkeenkin/ Lapset eivät vapaudu tappajasta Veri on verta”. Runokokoelman riveistä ja rivien väleistä voi aistia, että tuskallisen historian kanssa on pystyttävä elämään, vaikka siihen kuuluukin tappajia ja tapettuja, ilmiantajia ja ilmiannettuja, vainoojia ja vainottuja.

Kuin salakieltä

Paikoitellen Mihkelsonin runot eivät avaudu ollenkaan. Runot tuntuvat salakielisiltä. En esimerkiksi ymmärrä, mikä on ”kobra”, joka oli ”vaikuttava eläessään”. Ja miksi runojen puhuja teeskentelee kobran seurassa ja ”kääntää (sen) ilmeiset loukkaukset vitseiksi”? Suomen kielessä kobra ei tarkoita ihmistä, mutta tarkoittaako se viroksi petollista ja alhaista matelijankaltaista ihmistä? Tarkoittaako se riistäjää tai rikollista? Tai vaikutusvaltaista poliitikkoa, joka ajaa vain omaa etuaan?

Ehkä virolainen lukija ymmärtää kohdan välittömästi, mutta moni suomalainen ei tällaisia kiertoilmaisuja käsitä. Tästä syystä olisin toivonut kokoelmaan selitysosuutta. Suomentajan lyhyt esipuhe olisi voinut olla pidempikin.

Hilpeät havainnot Viron nykypäivästä tasapainottavat kokoelmaa.

Kaikki runot eivät välttämättä käsittele Viron historiaa tai nykyisyyttä. Esimerkiksi runo, jossa ”väitellään patsaista”, ei välttämättä liity vuoden 2007 patsaskiistaan. Jos runoissa mainitaan laulaminen, sekään ei välttämättä viittaa Viron itsenäistymisen aikaiseen laulavaan vallankumoukseen: ”Miten me kestämme itseämme/ kun ei laulukaan enää auta”.

Runokokoelmaan liitetty selitysosuus, historiikki ja kartta olisivat ehdottomasti keventäneet tulkinnan ja ymmärtämisen taakkaa. Virolaiset paikannimet eivät välttämättä ole yleisessä tiedossa, kuten Weissenstein (nykyinen Paide), Oberpahlen (nykyinen Põltsamaa) ja Viimsi. Keitä ovat Aida Vidril ja Hansun Tõnis? Viittaako pelkällä sukunimellä mainittu Peegel valokuvaaja Lembit Peegeliin ja vironkieliseen sanaan ”peegel” eli peili?

Sanojen paino

Torni on yksi raskaimmista ja vaikeimmista runokokoelmista, joita olen lukenut. Runojen ahdistavaa tunnelmaa keventää kuitenkin huumori, joka sävyltään usein mustaakin mustempaa: ”Keskitysleirillä lapsuus oli onnellinen/ Vironaikaisissa taloissa viettämäsi lapsuus/ oli sekin kaikin puolin onnellinen.”

Huumori voi olla myös tragikoomista: ”Murhaaja soitti kriisipuhelimeen ja sai lohtua osakseen/ Murhat olivat vuosikymmenen takaisia.” Tai irvokasta: ”Mukavassa/ ympäristössä jossa ihmiset pitävät tärkeänä hymyillä / krematorion uuninluukulle asti”.

Runojen musertavaa tunnelmaa keventävät myös muutamat luontoaiheiset tekstit. Myös runojen puhujan hilpeähköt havainnot Viron nykypäivästä tasapainottavat kokoelmaa. Koomisen ja absurdin lisän Mihkelsonin runokokoelmaan tuovat myös unia käsittelevät runot, joissa ”mitataan norsujen korvia” ja ”hoidetaan kirahveja” Raatihuoneen aukiolla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto