Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pohtivaa nykyrunoutta marttyyreistä

Juhana Henrikki Harju, 12.6.2017
Erkka Filander: Torso 118 s., Poesia 2016

Välillä kuulee puhuttavan siitä, että Osuuskunta Poesian julkaisema runous edustaisi jotain tiettyä tyyliä. Tästä voi olla montaa mieltä, enkä itse allekirjoita varauksetta väitettä poesialaisesta tyylistä. Toisaalta tietynlainen aforistisiin lauseisiin nojaava tyyli on noussut esiin nimenomaan poesialaisten Kristian Blombergin, V.S. Luoma-ahon ja Olli-Pekka Tennilän viime vuosien tuotannossa. Myös Erkka Filanderin toinen runoteos Torso käyttää aforistista tyyliä.

Poesialaisten runoilijoiden tuotannossa on noussut esiin aforistisiin lauseisiin nojaava tyyli.

Aforistisuus ei tietenkään tarkoita sitä, ettei teos olisi omalakinen kokonaisuutensa. Torso eroaa huomattavan paljon Filanderin edellisestä teoksesta, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittaneesta Heräämisen valkeasta myrskystä. Siinä missä Filanderin esikoinen oli nykyrunouden kontekstiin tuotua romantiikkaa ja ekspressionismia, on Torso tiiviisti kiinni modernissa fragmentaarisuudessa. Heräämisen valkea myrsky on rönsyilevä ja kuvaa rikasta aistikokemusta, kun taas Torsossa korostuu minimalistisuus ja älyllinen etäännytys.

Torsoa voi lukea eräänlaisena taiteellisena tutkielmana marttyyriuden käsitteestä. Säkeissä ja lauseissa pohditaan sitä, millainen tunne- ja havaintokokemus peruuttamattoman uhrauksen valitseminen voisi olla. Sivuilla on avaran tilan tuntua.

Abstrakti kirjoitus tekee kielestä läpäisemätöntä

Torson kieli liikkuu suurelta osin yleisellä, abstraktilla tasolla. Henkilöiden tai paikkojen nimiä ei mainita. Tämä on teoksen tähänastisessa vastaanotossa tulkittu universaaliudeksi; Torso ei kerro mistään tietystä marttyyriuden kokemuksesta vaan yleisestä marttyyriudesta, joka saa muotonsa erilaisissa kokemuksissa. Näitä kokemuksia kuvataan fragmentaarisesti ja korostuneen etäännytetysti, henkilöihin viitataan lähinnä pronomineilla hän tai he.

Abstraktilla lähestymistavalla on ongelmansa, sillä se tekee kielestä toisinaan läpäisemätöntä: ”Itseä aiemmat yksinäisyydet./ miten he loivat tunneistaan kysymyksen/ ja yrittävät vastata niistä viimeisellä./ he todistavat tietoisuuden häiritsevästä outoudesta/ luopumalla siitä.” (s. 30). Toisaalta lähestymistapa on varovaisuudessaan varsin perusteltu nykymaailmassa, jossa pakolaisuus ja marttyyrius ovat merkittäviä ja monia ihmisiä aidosti koskettavia ilmiöitä. Välttämällä yksityiskohtaisuutta ja konkreettisuutta Filander välttää kirjoittamasta esiin tahattomasti stereotypisoituja pakolaisten ja marttyyrien kokemuksia.

Marttyyrin elämä saa tarkoituksen uhrautumisen kautta. Uhrautuminen vaatii sitoutumista tiettyyn valintaan. Uhraus toteuttaa tarkoituksensa kuitenkin vain silloin, kun sillä on todistajia. Marttyyrit vertautuvat patsaisiin ja katedraaleihin, jotka niin ikään tarvitsevat havaitsijansa, jotta näiden tarkoitus saisi oikeutuksen. Samalla tavalla kuin patsaiden ja katedraalien on tarkoitus olla pysyviä, on marttyyrien uhrausten vaikutusten tarkoitus säilyä pitkälle tulevaisuuteen.

Marttyyrin uhraus toteuttaa tarkoituksensa vain silloin, kun sillä on todistajia.

Marttyyreista suomalaiselle lukijalle tutuin lienee Jeesus Nasaretilainen, jonka hahmo tuntuu kummittelevan Torson taustalla yhdenlaisena marttyyrinä. Ovathan kirkot ja ikonit olemassa tämän muinaisen, vallankumouksellisena teloitetun uskonnollisen johtajan tekemien uhrausten ja niiden synnyttäminen vaikutusten vuoksi.

Vaikeita päätöksiä ja esteettisiä havaintoja

Torso ei hahmotu helposti kokonaisuutena, mistä toki teoksen nimikin vihjaa. Siinä missä Heräämisen valkea myrsky ankkuroituu yhden puhuvan subjektin kokemukseen, liikkuu Torso yleisemmässä tilassa. Marttyyrius ja pakolaisuus tapahtuvat aina ajassa ja paikassa, historiallisessa ja ideologisessa kontekstissa. Kuitenkin Filander kirjoittaa auki jotain näitä ulottuvuuksia ylittävää: ”vastalausetta näkyvälle”, kuten teoksen motto kuuluu.

Yksittäiset kokemukset yhdistyvät johonkin aikakaudet ylittävään: ”Missä määrin marttyyrius on kuin osallistuisi rituaaliin, itseään vanhempaan, jonka tekee taas läsnäolevaksi?” (s.58). Rituaalit ovat yhteistä ja toistuvaa toimintaa, joka ylittää sukupolvien rajat; rituaali toistuu aina samana. Rituaalin merkitys kulkeutuu helpommin sukupolvelta toiselle, marttyyrin uhraus voi sen sijaan unohtua nopeastikin.

Rakenteeltaan Torso koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä kolmanneksessa kuvaillaan vaikean päätöksen tekemistä ilmiönä. Keskeisenä kysymyksenä on se, mitä ihmisessä tapahtuu, kun hän on tekemässä vaikeaa päätöstä.

Keskimmäinen osa puolestaan koostuu viidestä aforistisesta sarjasta. Tosin eri sarjoihin kuuluvat runoaforismit on aseteltu limittäin jonkinlaiseksi kudelmaksi. Monet näiden sarjojen runoista kuvaavat esteettistä kokemusta, esimerkiksi seuraava: ”II.VII. niin kauan kuin me olemme rakastuneet/ patsaiden hiljaisuuteen,/ miten ne tekevätkään jännitteen hengitettäväksi” (s.72).

Marttyyriuden teema on painava ja vaikea

Sarjoista ensimmäinen ja laajin kertoo päätöksenteon hetkestä ja siten ilmentää vahvimmin teoksen tematiikkaa. Toinen sarja kertoo patsaista, kolmas arkkitehtuurista, neljäs käyttää mäen kiipeämistä metaforana ihmisen ponnisteluista valintansa johdosta, viides sarja kertoo ikoneista. Sekoittamisen tarkoituksena lienee ilmentää sitä, että uhrauksen tekemisen hetkeen limittyy monenlaisia tasoja, jotka muodostavat yhden kokonaisuuden.

Viimeinen kolmannes kuvaa marttyyriutta kehon asentojen, liikkeen ja ilmeiden kautta. Koska kontekstia ei anneta, eikä lukija voi tietää mitään runouden henkilöistä, monet runoista jäävät melko etäisiksi muutamista oivalluksistaan huolimatta: ”mutta miksi juuri kärsivä ihminen levittää rakkauden meihin/ miksi juuri kärsimyksen kuva välittömästi aikojen takaa/ kärsivä ihminen, aikojen takaa.” (s.111).

Filander kykenee kirjoittamaan vaikeista ja painavista teemoista.

Keskimmäisen osaston intensiivisten sarjojen jälkeen viimeisen osaston runot tuntuvat parhaimmillaankin jälkilämmittelyltä. Toisaalta Torson teosarkkitehtuurin tasapaino vaatii sitä, että tällainenkin osasto on olemassa. Torson voimakkain materiaali sijoittuu keskivaiheille.

Tällaisenaan, kaikessa abstraktiudessaan, Torso tuo varsin paljaasti esille sen, että länsimaalainen ihminen ei loppujen lopuksi tiedä paljoakaan pakolaisuudesta tai marttyyriudesta. Teos houkuttelee pohtimaan sitä, millaisia valintoja ja kokemuksia marttyyrit ja pakolaiset kohtaavat ja minkälainen merkitys on marttyyriudella. Samoin teos vihjaa kysymään, missä määrin lukija voi samastua sellaiseen, mistä tällä itsellään ei ole kokemusta.

Ongelmistaan huolimatta Torso osoittaa, että Filander kykenee kirjoittamaan vaikeista ja painavista teemoista. On helppo uskoa siihen, että Filanderilta löytyy taiteellista rohkeutta jatkossakin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto