Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

“Pysyn itselleni vieraana”

Johanna Venho, 8.5.2017
Fernando Pessoa: Minä, aina vieras 153 s., Poesia 2016 Kääntäjä(t): Janne Löppönen & Harry Salmenniemi

Minulle, kuten monelle muullekin kasvuvuosinaan kirjallisuudesta tukea etsineelle ihmiselle portugalilaisrunoilija Fernando Pessoa (1888–1935) on ollut tärkeä kirjailija. Nuorena lumouduin heteronyymeista, koska itsekin tunsin haluttomuutta määritellä itseäni, asettua tarjottuihin muotteihin. Tässä ajassa ajatus moniminästä tuntuu yllättäen jollain tapaa arkisemmalta. Netissä on jo pitkään voinut luoda itselleen avataria ja nimimerkkejä, joiden taakse voi piilottaa todellisen persoonansa. Toisaalta taas eletään julkisen henkilöbrändäyksen aikaa, jossa roolin rajat ovat tärkeät eikä sinne tänne voi muuttuvana häilyä.

Kirjallisuuden ydintä on kysymys siitä, kuka puhuu, kuka kertoo.

Kirjallisuuden ydintä on kysymys siitä, kuka puhuu, kuka kertoo. Siinä ei ole kyse todellisessa elämässä elävästä kirjailijasta: fiktiossa luodaan kertojapositioita, joita ei voi samastaa kirjailijaan itseensä. Myös runon ja esseen minä on luotu konstruktio. Ja, kuten Pessoa kirjoittaa: “Jumala ei ole yksi,/ kuinka minä voisin olla?”

Pessoalla oli kirjallisessa elämässä monia rooleja. Hän oli muun muassa runoilija, prosaisti, kriitikko, kääntäjä, kustantaja ja filosofi. Mutta myös runoilijana hän kieltäytyi asettumasta yhteen persoonaan.  Hänessä syntyi heteronyymejä, kuvitteellisia kirjoittajahahmoja. Heteronyymin erottaa pelkästä taiteilijanimestä tai pseudonyymistä se, että hahmo on kokonainen kuvitteellinen henkilö, jolla voi olla oma kirjailijanääni ja -tyyli, henkilöhistoria, ulkonäkö ja persoonallisuus. Suunnattoman kiehtovaa minuuden laajentumista! Ja samalla miltei pelottavan pirstomielistä.

Pessoan lukuisista heteronyymeistä tunnetuimmat ovat Alberto Caeiro, Ricardo Reis ja Álvaro de Campos, joilla kaikilla on oma, toisistaan poikkeava runoilijanääni. Heidän runojaan on myös suomennettu, mutta Pessoan nimellä kirjoitettua runoutta ei juuri ole. Siksi Minä, aina vieras on tervetullut lisä suomennettuun runouteemme.

Luontevasti hengittävät rivit

Minä, aina vieras -kirjassa eniten tilaa saavat ja huomiota herättävät juuri Fernando Pessoan runot. Pentti Saaritsan aiemmin suomentamat valikoimat Hetkien vaellus (1974) ja En minä aina ole sama (2001) ovat keskittyneet heteronyymien runouteen. Saaritsan mukaan Pessoan nimellä signeerattu runous onkin ylivoimaisen hankalaa ja toivotonta suomennettavaa tarkan mitallisuutensa vuoksi.

Runon kääntäminen on itse asiassa uuden runon kirjoittamista.

Janne Löppönen ja Harry Salmenniemi (joka on kääntänyt valikoimaan joitakin runoja) ovat siis tarttuneet mahdottomaan, kuten ihmisen kuuluukin aina uudelleen tehdä. Tulos ei tunnu pilkkaavan kääntäjiään. Kieli kulkee luontevasti, merkitykset hahmottuvat kuulaina. Suomennosten rinnalla on julkaistu portugalinkieliset alkuperäisrunot. En osaa portugalia, mutta ymmärrän runoja jonkin verran ranskan ja espanjan avulla, ja vähintään lauseiden rytmi on tavoitettavissa. Suomennokset tuntuvat hengittävän samaan tahtiin alkuperäisrunojen kanssa ja suomeksi rivit kulkevat ja soivat nautittavina. Alkuperäisrunojen julkaiseminen käännösten rinnalla on aina hyvä, koska runon kääntäminen on itse asiassa uuden runon kirjoittamista.

Vain silloin tällöin käy mielessä, että sanajärjestyksen tai rivijaon muuttaminen olisi tuonut runoon lisää alkuperäisrunon laulullisuutta. Käännöksissä valitaan merkityksen tarkkuus mitan kustannuksella: riimejä käytetään vain satunnaisesti, sidottuun mittaan suomennoksia ei ole tehty. Tätä ratkaisua Löppönen perustelee hyvässä esipuheessaan sillä, että Pessoan runous on mitallisuudestaan huolimatta teemoiltaan ja ajatussisällöltään modernia runoutta, eikä meillä suomen kielessä ole mitallista modernin runon perinnettä. Riimittely olisi tuonut suomennoksiin tahattoman vanhahtavan tunteen. Ratkaisu on uskoakseni onnistunein mahdollinen.

Vieraus, etäisyys, haikeus

Pessoan ortonyyminen runous pitää sekin sisällään useita erilaisia genrejä ja tyylejä. Tähän suomennosvalikoimaan on valikoitunut eniten Cancioreiros-kirjasta peräisin olevia kirkkaan lyyrisiä, eksistentiaalisia teemoja käsitteleviä runoja. Myös lyhyitä ajatusrunoja on mukana: “Minulla on ajatuksia ja perusteita,/ tunnen argumenttien värin / enkä koskaan saavuta sydämiä.”

Laulullisemmissakin runoissa Pessoan teemoina ovat vieraus itselle, etäisyys omista ja toisten tunteista ja viileys, joka pitää sisällään sekä hyväksyntää että kaipausta. Runoilija on tarkkailija, joka näkee, mitä maailmassa tapahtuu, mutta on aina ulkopuolinen, jopa itsessään. Kokoelman muutamat rakkausrunot käsittelevät saavuttamattoman kaipausta. Eräässä runossa toivotaan, että idealisoitu rakastettu ei puhuisi mitään, jotta illuusio säilyisi rikkumattomana. Pessoan runoilijan-todellisuudessa maailma ei koskaan voi olla yhtä täydellinen kuin runoilijan ajatukset.

Runoilija on tarkkailija, mutta aina ulkopuolinen, jopa itsessään.

Toisaalta runossa “Kukaan ei rakasta minua” pohditaan, että rakkauden kaipuun tuska on välttämätöntä runon vuoksi. Runoilija valitsee onnen sijaan kaipuun ja torjunnan, “ja näin valmistuu älyllinen tuotokseni”.

Minuuden rajat ovat toistuvasti esillä oleva kysymys runoissa. Runoilija kieltäytyy olemasta “teljettynä itseensä”, hän karkaa itseltäänkin. “Olla yksi ainut on vankila”, Pessoa kirjoittaa. Ja: “Elämäni on pakoa/ mutta ainakin todella elän.”

Maailma pakottaa merkitykset esiin

Suomentajat ovat päätyneet ottamaan kirjaan myös Álvaro de Camposin ja Ricardo Reisin runoja, jotka tuovat esille uusia puolia näiden heteronyymien runoudesta. Esimerkiksi runsaista oodeistaan tunnetulta Camposilta on mukana lyhyitä runoja, jopa fragmentteja, joissa niissäkin ihmisenä olemisen loputon monimutkaisuus kiepautetaan moneen kertaan ympäri: “En kykene olemaan vilpitön./ Jos puhun sinulle, annan lauseille vaistonvaraisesti/ merkityksen jota unohdan tarkoittaa.”

Maailma siis ahtaa meidät merkityksiin, maailma pakottaa meidät määrittelemään itseämme. Siitä projektista Pessoa sanoutuu kerta toisensa jälkeen irti, aidon kapinallisesti omaa mutkikkuuttaan luodaten. Kerta toisensa jälkeen runoilijan muuttuva hahmo pakenee kohti olemattomuutta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto