Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Dostojevskin toinen puoli

Antti Ojala, 27.12.2015
Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa – Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä 265 s., Niin & näin 2015 Kääntäjä(t): Tiina Kartano

Eksistentialistisen ja realistisen proosan kärkinimi, Fjodor Dostojevski (1821–1881) kirjoitti suurten romaaniensa lisäksi myös yhteiskuntakriittisiä lehtitekstejä ja polemiikkia, mikä on jäänyt monelta huomaamatta. Filosofisiin teoksiin painottuvalta Niin & näin -kustantamolta ilmestyi syksyn alkuun Kulta-aika taskussa, joka kokoaa Dostojevskin kirjoituksia Vremja -lehdestä vuosilta 1860–1862 sekä Dnevnik Pisateljasta (Kirjailijan päiväkirja) vuodelta 1876.

Fjodor Dostojevski aloitti yhteiskuntakriittisen kirjoittamisen vuonna 1859, saman tien kun oli saanut keisari Aleksanteri II:lta luvan palata Pietariin vankilavuosiensa jälkeen. Dostojevski perusti yhdessä veljensä Mihailin kanssa sanomalehti Vremjan. Tässä kirjallisuutta ja politiikkaa käsitelleessä aikakauslehdessä julkaistiin alun perin myös Muistelmia kuolleesta talosta. Teos perustui Dostojevskin Siperian vuosiin pakkotyövankilassa, josta hän oli hieman aikaisemmin vapautunut. Fiktio ja fakta löivätkin kättä Vremjan laajassa aihekirjossa.

Lukutaitohanke slaavilaiselle sielunlaadulle

”Niin pitkälle on tultu, että monet meidän ajattelijoistamme kysyvät avoimesti: ”Mitä on venäläinen ajattelu? Mitä oikein on puhe kansan maaperästä?” ” (s. 200)

Lukutaitokysymys tavallisen kansan keskuudessa ja säätyerot puhuttivat Kulta-ajan aikaista 1800-luvun jälkipuoliskon Venäjää ja ovat Vremjan keskeisin aihe kokoelmassa. Montaa sukupolvea ei tarvitse mennä taaksepäin, kun kansan lukutaito oli paitsi Venäjällä myös Suomen suuriruhtinaskunnassa poikkeuksellista. Kansanlukemistohankkeen Venäjällä laittoi vireille Nikolai Štšerbina, jonka ehdotus julkaistiin Otetšestvennyje zapiski -lehdessä alkuvuodesta 1861. Millaista debattia asiasta käytiin?

Lukutaitokysymys tavallisen kansan keskuudessa ja säätyerot puhuttivat 1800-luvun jälkipuoliskon Venäjää.

Kansan sivistystoiminnassa ajan ehdotuksena oli julkaista Lukuopas, joka kokoaisi tarpeeksi yksinkertaisen mutta lukemiseen kannustavan ja opettavaisen kirjasen, johon kaikilla olisi varaa. Eli ikään kuin kirjojen Volkswagen. Ja tietenkin halveeraamatta kansan ”tyhmyyttä”, opettaen moraalis-käytännöllisiä sääntöjä ja ohjeistaen hygieniassa, tieteissä ja taiteissa – uskonnollisia tekstejä unohtamatta. Varsinainen tiedon pikkujättiläinen siis!

Mutta kuten Saksan autoteollisuuden ylpeys ei selvinnyt puhtain paperein, ei 1800-luvun venäläinen ylimystökään, jonka kontolla oli viedä hanketta eteenpäin. Lukutaitoa kansalle tyrkyttävän sivistyneistön vieraantuminen kansasta ja heidän suhtautumisensa ”musikoihin” paljastuu helposti sanamuodoista:

No, arvaahan nyt, lapsi kulta, tarkoitan, musikka hyvä – kyllä tämä on paljon parempi kuin luupeli.” (s. 162)

Mutta millainen proosa sopisi kansalle luettavaksi? Tähän haetaan vastausta yksinkertaistuksista paatokseen. Aleksandr Puškinin Jevgeni Onegin sijoittuu oivaltavasti tähän aikakauteen sivistyneistön alkaessa aavistella ja nähdä ympäröivässä venäläisessä elämässä outoja ilmiöitä, jotka eivät sovi ”eurooppalaiseen” elementtiinsä ja joka eskaloitui älymystön kahtiajakautuneisuuteen.

Iso kuilu kansanosien välillä

Kansan ja koulutetun säädyn (so. lukutaitoisten) lähentyminen on työlästä, minkä Dostojevski tunnistaa. Hän näkee, että koulutetun säädyn tehtävä on ottaa ensimmäinen askel, koska ”juuri se etääntyi alun alkaen (kansan) ominaislaadusta.” Ja onhan sivistyneistöllä myös paremmat edellytykset tähän – mitä lukutaidoton kansan mies pystyisi tekemään asemansa parantamiseksi?

Dostojevski näkee lukutaidon kehittymisen oleellisena myös tasa-arvon kannalta. Kansan eri kerrosten kouluttaminen tasaisi välejä.

Kun kaikki ovat lukutaitoisia, ei ole enää ketään, jonka edessä voisi pöyhkeillä.” (s. 91)

Mutta miten tasa-arvoista kansaa voisi rakentaa lukemisen kautta? Ei ainakaan ylhäältä käsin isällisesti osoitellen. Aiemmin mainittu lukeneiston vieraantuminen kansasta jatkuu näiden halussa rakentaa lukuhanketta pitäen kansanosaa paikoin lapsen tasolla. Dostojevski ripittää sivistyneistöä, joka tahtoo ”valistaa” ja opettaa:

”Kansa on historiallisesti taipuvainen epäluuloisuuteen ja epäluottamukseen; se ei usko hyvään tarkoitukseenne eikä se pidä teistä, mutta siihen juuri ennen kaikkea olisi pyrittävä, että se pitäisi.” (s. 155)

Mainittakoon, että hieman myöhemmin 1860-luvulla Aleksis Kivi aloitti Suomessa vastaavankaltaisen lukemaan kannustavan projektin julkaisten mm. Seitsemän veljestä. Tämä ensimmäisiä suomenkielisiä ja suomalaisia autenttisesti kuvaava romaani oli ymmärtävä kuvaus tavallisesta kansasta, mihin sen oli helppo tarttua ja kartuttaa omaa lukutaitoaan.

Irrallaan Euroopasta

Dostojevskin aikana Venäjällä oli vallallaan kahtiajakautuneisuus eurooppalaismielisten sekä paluuta muinaiseen slaavilaisuuteen kaipaavien kesken. Dostojevski pyrki löytämään näiden lisäksi kolmannen näkökannan, maahenkisyysopin, jonka hän toivoi toimivan siltana näiden kahden poteroihinsa jämähtäneen kehityskulun kesken. Maahenkisyysopissa hän painotti venäjänkielisen sivistyksen tärkeyttä ja yhteyden saamista kansaan.

Euroopalaisuuden dilemma vaivasi Dostojevskia herkeämättä.

Euroopalaisuuden dilemma vaivasi Dostojevskia herkeämättä. Äiti-Venäjän olemassaoloa käydään läpi pitkässä johdannossa ja Dostojevski palaa aiheeseen uudelleen tuoden esille Vremjan sivuilla idän ja lännen vastakkainasettelun:

”Niin, miten he lopultakaan voisivat meitä käsittää, kun yksi tärkeimmistä erityispiirteistämme on juuri se, että me emme ole eurooppalaisia, ja he taas eivät voi mitata muuten kuin omalla mittatikullaan.” (s. 63)

Dostojevskiin liitetty slaavilaisuusmielisyys saa kolauksen, kun hän kuvailee sen taipumusta unelmoimiseen ja epärealistisuuteen. Dostojevskin mukaan länsimielisyys on joka tapauksessa realistisempaa. Moskovassa vuosina 1861–1865 ilmestynyt slaavilaismielinen Den -lehti saakin osansa Dostojevskin kynästä.

Kulttuurikysymyksistä viipittäjiin

Kokoelman lopussa hypätään vielä vuoden 1876 Kirjailijan päiväkirjaan ja maineensa vakiinnuttaneen Dostojevskin kysymyksiin ”omasta kielestä, kulttuurista ja niiden sidoksesta venäläiseen maaperään”, kuten suomentaja asian tiivistää.

Dnevnik Pisateljan osuus kirjasta käsittää vain kymmenyksen, alle 30 sivua. Alussa Dostojevski tekee huomioita lapsista ja nuorista, miten ”erikoisemmat lapset ovat aina pidättyväisempiä”. Nykyään yhä selkeämmin näkyvästä tyttöjen kehittyneisyydestä verrattuna samanikäisiin poikalapsiin Dostojevski teki huomioita jo 1870-luvulla. Naisten aseman parantuminen oli kuitenkin vielä kaukana edessä.

Nykyajan valossa joitain kohtia lukee hienoista huvittuneisuutta tuntien. Esimerkiksi, miten nykyään itsenäisinä pidetyt naimattomat eli sinkut olivat Dostojevskin näkemyksen mukaan ”viipittäjiä”, jotka eivät osanneet päättää naimisiinmenosta vielä kolmenkymmenen ikäisinäkään. Lukemishankkeen absurdiutta ja Dostojevskin siihen kohdistamaa kritiikkiä kuvastaa hyvin osuus, jossa puhutaan opetettavien asioiden joukossa ripsieläimistä. Miksi kansaa pitäisi kiusata niiden opiskelulla?

Venäläinen seurapiiri haikaili etenkin 19. vuosisadalla eurooppalaiseksi puhe- ja käyttäytymiskoodeiltaan, mihin Dostojevski tarttuu tekstissään. Varsinkin ranskan kielen osalta, jonka hän näkee köyhdyttävän ilmaisua. Dostojevskin mukaan kielellä keikarointia tapahtui sisällön ja jopa ymmärtämättömyyden kustannuksella. Venäläis-pariisilaisesta kun ei saa aitoa ranskalaista seurapiirin edustajaa vaikka miten kääntelisi. Tämä on varmasti ollut tärkeä aihe ajankohtanaan, nyt se tuntuu edustavan lähinnä näytettä 1800-luvun salonkipuheista.

Venäläis-pariisilaisesta ei saa aitoa ranskalaista seurapiirin edustajaa vaikka miten kääntelisi.

Kirjan nimiteksti on teoksen lyhin, aukeaman pituinen mielipide: vilpittömyyttä ja avomielisyyttä, jota Dostojevskin yhteiskuntakriittisestä kirjasta ei ainakaan puutu!

”Tämä kyky on teissä jokaisessa, mutta niin syvälle kätkeytyneenä, että sen olemassaolo alkoi jo kauan sitten tuntua mahdottomalta. Ei kai suinkaan kulta-aika ole olemassa vain posliinikupin kyljessä?” (s. 247)

”Mitä oikein on puhe kansan maaperästä?”

Tiina Kartano on suomentanut aikaisemminkin poleemista Dostojevskia kirjassa Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (2009, Niin & näin), jossa sivuttiin Kulta-ajankin teemoja venäläisten suhteesta eurooppalaiseen kulttuuriperimään. Kartanon esipuhe avaa hyvin lukijalle Dostojevskin poleemista perimää. Itse kirjoituksia selventävät laajat viitteet kirjoitusten lopussa, jotka auttavat rakentamaan ajankuvaa ja yhdistämään luetun kontekstiinsa.

Kokoelma näyttää uuden puolen Dostojevskista, vaikka tiivistämisen varaa olisi ollutkin. Nykylukijan kannalta Dostojevskin väittelyt Štšerbinan argumenttien kanssa Lukuoppaan sisällöstä toistavat paikoittain hieman itseään. Dostojevski kirjoittaa väliin dialogimuotoisesti, väliin fiktiivisistä romaaneistaan tutun proosallisesti sekoittaen sitä pohdiskelevaan lehtimies-minäänsä. Tämä tietysti istuu varmasti hyvin Vremjan otteeseen, joka yhdisteli erilaisia asiakokonaisuuksia.

Kansi on mielenkiintoinen yhdistelmä kyrillisiä kirjaimia punoutuneena ikään kuin DNA-rihmastoksi. Ja sitä se onkin; venäläisen njanjan kuva huivi päässään, eli venäläisen kansan peruskuva. Mikä on venäläisen kansanosan suhde omaan kulttuuriinsa ja maahansa? Entä suhteessa Eurooppaan? Kysymyksiä, jotka Dostojevskia Kulta-ajan teksteissä eniten tuntuu vaivaavan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto