Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aikamatka keskiajalle

Esa Mäkijärvi, 8.6.2011
Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita 570 s., WSOY 2011 Kääntäjä(t): Toivo Lyy

Italialaisen Giovanni Boccaccion Decamerone-novelleja (noin 1350–1353) ja englantilaisen Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita -runoelmaa (1300-luvun loppu) pidetään parhaimpina keskiaikaisen maailman kuvaajina. Siinä missä Decamerone yksilöllisine hahmoineen on eräs proosan kaikkien aikojen hienoimpia saavutuksia ja edelläkävijä myöhemmälle novellitaiteelle, Canterburyn tarinoita kuuluu onnistuneimpien runoelmien joukkoon. Keskiajalla kirjoitettiin muuten lähinnä hurskaudesta ja ritarillisista hyveistä, joten molempia kirjoja pidetään sisällöllisinä edelläkävijöinä, ja niiden vaikutus myöhempään kirjallisuuteen on mittava.

Canterburyn tarinoita jäi kesken tekijänsä kuollessa. Alkujaan kirjassa kuvattujen henkilöiden, jotka kuuluvat aikansa kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, piti kunkin kertoa neljä kertomusta. Runomuotoon kirjoitettuja tarinoita piti näin olla ainakin 120 kappaletta, kun niitä keskeneräiseksi jääneessä versiossa on vain 24.

Kirjassa seurataan keskiaikaista pyhiinvaeltajaryhmää, joka tapaa majatalossa ja lähtee sieltä joukolla vieraillakseen Canterburyn arkkipiispan Thomas Becketin haudalla. Aitoon keskiaikaiseen tyyliin Becketin piispakauteen liittyi paljon juonittelua, joka on oma tarina sinänsä. Chaucer ei kirjassaan mainitse, että Englannin silloinen kuningas Henrik II nimitti ensin luottomiehensä Becketin piispaksi ja murhautti tämän muutamaa vuotta myöhemmin. Miesten välille oli tullut riitaa, kun pappismies halusi säilyttää kirkon päätäntävallassa valtion yläpuolella. Murhatyöstä syntyi valtakunnallinen rähinä, jonka seurauksena Henrik II joutui kirkonkiroukseen ja Becket julistettiin pyhimykseksi.
Aivan kuten Boccacciollakin myös Chaucerin tarinat rönsyilevät runsaasti. Tyylilaji vaihtelee huumorin ja vakavuuden välillä, mutta kokonaisuuden tarkoitus opettaa. Valtion palveluksessa työskennellyt Chaucer oli syvästi uskonnollinen ja pyrki teoksillaan johdattamaan ihmisiä kohti parempaa elämää. Myöhemmin hän kirjoitti: ”Raamattu sanoo, että kaikki mikä on kirjoitettu on kirjoitettu opiksemme, ja se on minun tarkoitukseni.”

Murhatyöstä syntyi valtakunnallinen rähinä.

Opettaminen on kuitenkin vain kolikon kääntöpuoli, sillä osa Canterburyn tarinoista on selvästi kirjoitettu pelkäksi viihdykkeeksi. Humoristisuuttaan ja suorasukaisuuttaan kirjoittaja on tosin myöhemmin katunut. Teoksen kirjallinen arvo on kuitenkin säilynyt paitsi taiteellisten ansioiden myös sisällön monipuolisuuden vuoksi.

Uusi Canterburyn tarinoita kuuluu WSOY:n klassikot-sarjaan, ja sen julkaisu kuuluu kulttuuritekoihin. Parjattu WSOY pitää edelleen kiitettävästi yllä kansainvälistä kulttuuriperimää, jonka tunteminen kuuluu jokaisen yleissivistykseen. Tuore kirja perustuu Toivo Lyyn muutaman vuosikymmenen takaiseen suomennokseen. Sen ensimmäinen versio ilmestyi vuonna 1962, ja se perustuu Arthur Burrellin 1900-luvun alussa toimittamaan tekstiin.

Käännös on säilyttänyt ajankohtaisuutensa, eikä uudelle tulkinnalle ole toistaiseksi tarvetta. Kieli ei ole erityisen vanhanaikaista, joten nykylukijakin saa helposti otteen Lyyn kekseliäistä kielikuvista. Loppusointuisuus voi häiritä joitakin lukijoita. Heitä varten on onneksi tarjolla Eleanor Farjeonin proosaversio, jonka Eeva-Liisa Manner suomensi erinomaisesti vuonna 1966.

Lyy halusi säilyttää säkeiden merkityksen.

Tekstillä on liitteineen mittaa vajaat 600 sivua. Tiiliskiveen on lisätty Chaucer-tutkija Mari Pakkala-Weckströmin uusi esipuhe. Se voisi olla pitempikin mutta tarjoaa noin kymmenessä sivussa hyvän johdannon kirjaan liittyvään historiaan. Lukijan kannalta on erityisen hyödyllistä huomata, kuinka Lyyn suomennos on nimenomaan tulkinta, eikä suorasanainen käännös.

Tarinat ovat suomeksi pidempiä, koska Lyy halusi säilyttää säkeiden merkityksen sanatarkan suomentamisen sijaan. Pakkala-Weckström tarjoaa esimerkin, jossa kohta ”And of my wyfhod thilke tendre flour, / Which that I have assured in youre hond / Whan that the preest to yow my body bond” muuttuu muotoon: ”Naissuvun sitä suloisinta kukkaa / ja kalleutta, jonka silloin kannoin / käteesi ja sen vaalittavaksi annoin, / kun pappi sitoi minut ruumiineni sinuun ja vihki sinut miehekseni”. Englannin kieli on sitten 1300-luvun muuttunut, mutta nykyenglanninkin kolme säettä muuntuvat Lyyn käsissä viideksi. Ratkaisu palvelee lukijaa.

Anekauppiaasta ritariin

Suomennokseen sisältyy neljätoista alkuperäisestä 24 tarinasta. Lyy perustelee ratkaisua lyhyesti väittämällä, ettei nykylukija todennäköisesti tuntisi kiinnostusta pois pudotettuja kertomuksia kohtaan. Väite on kyseenalainen, ja on ikävä huomata, ettei aika näytä vieläkään olevan kypsä täydellisen tarinakokoelman julkaisuun.

Canterburyn tarinoita alkaa pitkähköllä prologilla, jossa selvitetään pyhiinvaelluksen taustoja ja esitellään lyhyesti kertojina toimivat hahmot. Heihin kuuluvat ritari ja hänen poikansa junkkeri, metsänvartija, kaksi nunnaa, abbedissa, pappi, munkki, kerjäläismunkki, kauppias, lakimies, lääkäri, vapaamies, Oxfordin oppinut, puuseppä, vaatettaja, kutoja, värjäri, verhoilija, kokki, laivuri, lääkäri, Bathin rouva, talonpoika, mylläri, taloudenhoitaja, työvouti, haastemies, anekauppias ja Chaucer itse, joten varsin sekalainen seurakunta on koolla. Joukkio tapaa majatalossa, jossa syödessä ja juodessa keksitään ajatus kaikkien kertomista tarinoista. Seuraavana päivänä tartutaan toimeen.

Kirjan aloittava ritarin tarina kuuluu teoksen parhaimpiin. Se on antiikin Kreikkaan sijoitettu romanssi, jossa kaksi aatelista rakastavaista saa pitkän kärsimyksen jälkeen toisensa. Rakkautta kuvataan tyypilliseen historialliseen tapaan sokeaksi (”Cupido seisoi hänen edessään, / selässä siivet, ja niin sokea / se oli kuin on saatu kokea”) ja avioliittoa puolestaan suurimmaksi täyttymykseksi (”Niin liittyivät he liittoon ikuiseen, / niin Theseus solmi heidän välilleen / ne pyhät siteet, joita sanotaan / aviositeiksi”).

Ritarin kerkeydestä siirrytään vastakkaiseen mielenmaisemaan, kun sulavakielinen ja rivo mylläri pääsee kertomaan oman näkemyksensä rakkaudesta. Selitykseksi mainitaan tarinoitsijan humalatila (”mut aivan alkuun tahdon tunnustaa / että päissäni nyt tokkuroin”). Tunnustusta seuraa alatyylinen kertomus, jossa ritarin kuvaama yläluokkainen ja jalo rakkaus asetetaan alaluokan vulgaarimpaan kontekstiin. Juttu sisältää muun muassa piereskelyä ja kärähtävän takapuolen.

Myllärin tarinasta suivaantunut vouti päästetään ääneen seuraavaksi. Vouti tarinoi Trumpingtonissa asuvasta ylpeästä mylläristä (”Vuosikaudet siellä oli myllärinä / mies yhtä koreileva, kopea / kuin riikinkukko”), joka joutuu jymäytetyksi ja menettää kaikki rahansa. Tämän jälkeen palataan vakavampaan aiheeseen, kun lakimies kertoilee kristityn prinsessan ja syyrialaisen sulttaanin romanssista, joka päättyy onnellisesti miehen kääntyessä kristinuskoon. Kertojien keskinäinen vuoropuhelu ja uskonnollisuus ovat Canterburyn tarinoiden punaisia lankoja.

Suhde munkin kanssa

Seuraavaksi ovat vuorossa kipparin ja nunnan tarinat. Kippari kertoo surkeasta kauppiaasta ja hänen sosiaalisesti aktiivisesta vaimostaan, jolla on suhde siveettömän munkin kanssa. Chaucer sivaltaa tässä ja muissakin tarinoissa pappissäätyä, jota kuvataan usein naurettavassa ja/tai epäilyttävässä valossa.

Kipparin tarinan munkki harrastaa avioituneen naisen kanssa seksiä ja varastaa päälle päätteeksi aviomiehen hänelle lainaamat rahat. Petoksen kohteeksi joutunut nyhverö ei kuitenkaan rankaise kaksinkertaisesta huijauksesta, vaan antaa naiselle anteeksi (”Mies näki, ettei ollut oikaisusta / kysettäkään ja että hullutusta / olisi ollut riitaa rakentaa, / kun korjata ei voitu asiaa”).

Nunnan tarina on variaatio kuuluisasta eläinfaabelista. Siinä on puhuvia eläimiä, jotka käyttäytyvät ihmisten tavoin. Päähahmo on pöyhkeä kukko, joka näkee unta kuolemastaan lähestyvän ketun muodossa. Vanhan sanonnan mukaan ylpeys käy lankeemuksen edeltä, ja niin käy myös pihalla kiekuvalle kukolle. Tarinan kettu on nimittäin jo tappanut kukon isän ja himoitsee nyt iskevänsä hampaansa hänen poikaansa. Pahin tapahtuu, kun pihalle hiippaillut kettu kertoo kukolle haluavansa kuulla hänen kiekuvan ja nappaa sitten tämän mukaansa. Kaikeksi onneksi kukko pääsee pakenemaan puuhun, eikä enää suostu kuuntelemaan ketun anteeksipyyntöjä ja maanitteluja. Nunnan tarina opettaa, että vaikka joutuisi kiipeliin, samaan ansaan ei kannata langeta kahdesti.

Seuraavat kaksi kertomusta, tohtorin ja anekauppiaan tarinat, muodostavat oman kiinnostavan vastinparinsa. Molemmissa käsitellään kristillistä etiikkaa, mutta vastakkaisista näkökulmista. Tohtori saarnaa moraalista. Hänen tarinassaan Virginius-niminen roomalainen aatelismies huijataan tappamaan Virginia-niminen tyttärensä. Vastuussa olevat Appius-tuomari ja hänen apurinsa Claudius saavat rangaistuksensa, kun Appius tappaa itsensä vankilassa ja Claudius tuomitaan maanpakoon.

Seuraavan tarinan anekauppiasta Chaucer kuvailee vastenmieliseksi huijariksi. Mielenkiintoista kyllä, hänen tarinassaan kolme eri huijaria saa rangaistuksen pahoista teoistaan. Jälleen päästään kirjoittajan mielipuuhan, eli papeille ivailun pariin.

Viidesti leskeksi ja omavaraiseksi

Eniten keskustelua on aiheuttanut Bathin rouvan tarina. Se on aikakaudelleen epätyypillinen, sillä kertomuksen pääroolissa on vahva ja itsenäinen nainen. Bathin rouva on tosin noussut omavaraiseksi sattumalta, eli jäätyään viidesti leskeksi ja saatuaan jokaiselta mieheltään mukavan perinnön.

Alison-niminen rouva on pirttihirmu, joka vie ympärillään olevia ihmisiä miten tahtoo. Hahmo on kirjoitusajankohtaansa nähden hyvin poikkeuksellinen, sillä naisen asemana oli tuolloin lähinnä suostua järjestettyihin avioliittoihin (”Mut auttanut ei vastustelu, vaan / hän joutui naimaan eukon, pakko-armaan, / ja viemään vuoteeseensa vaimon harmaan.”) ja hoitaa kotia, joten Alisonin tarina on saanut syystäkin osakseen monien tutkijoiden huomion.

Tämän jälkeen seuraa jälleen yksi sanallinen kaksintaistelu, eräs Canterburyn tarinoiden viihdyttävimmistä elementeistä. Ensin kerjäläismunkki jutustelee epäilyttävästä haastemiehestä ja sitten haastemies vastaa kertomalla moraalisesti arveluttavasta munkista. Moniin kirjan tarinoista liittyy yhteiskuntaluokkien toisiaan kohtaan tuntemia ennakkoluuloja, joilla Chaucer leikittelee herkullisesti. Kertojat tarinoivat yleensä toisistaan, tai ainakin toistensa yhteiskuntaluokista. Näin tekstiin saadaan intertekstuaalisuutta.

Sama tyyli jatkuu, kun seuraavaksi ääneen pääsevä kauppias kertoo tarinan vanhasta ritarista ja hänen vasta täysi-ikäisyyden saavuttaneesta uudesta vaimostaan. Vuodet eivät ole kohdelleet Januarie-nimistä ritaria lempeästi, kun taas hänen naisensa on vasta puhkeamassa kukkaan. Tämä johtaa vastakkainasetteluun, johon kuuluu ritarin vaatimus täydellisestä uskollisuudesta ja nuoren vaimon halu etsiä edelleen itseään. Pettämistä tapahtuu, mutta jälleen kerran päättämätön mies antaa uskottomalle vaimolleen anteeksi. Chaucer ei tällä kuitenkaan pyri demonisoimaan kauniimpaa sukupuolta, vaan tarina on parodia aikansa antifeministisistä kirjoituksista. Niitä harrastivat erityisesti kirkkoisät, joille Canterburyn tarinoissa tämän tästä naljaillaan.

Kaniikin lakeijan tarina on teoksen viimeinen pitkä kertomus. Kyseessä on tarina, jossa pyhiinvaeltajaseurueeseen vasta liittynyt papin entinen palvelija tekee epämiellyttäviä paljastuksia vihaamastaan herrasta. Chaucerin ilmeisenä tarkoituksena olikin laajentaa tarinoivaa seuruetta entisestään.

Entinen lakeija kertoo hänen ja hänen herransa yrityksistä luoda kultaa tyhjästä. Alkemia on kertojan mukaansa mitä epärehellisin ala (”Liet oppinut tai oppimaton lienet, / tulokset ovat aina yhtä pienet – / molemmat päätyvät vain samaan aivan, / kun ovat kullanteon kaiken vaivan / he kokeneet, siis toisin sanoen: / molemmat kokevat sen turhuuden!). Chaucer itse oli tieteellinen mies, eikä häneltä löytynyt ymmärrystä alkemialle. Niinpä lukija saa kaniikista epärehellisen kuvan, kuten kirjassa esiintyvästä papistosta muutenkin.

Keskeneräisyyden juhla

Lopuksi kirjassa on taloudenhoitajan keskeneräiseksi jäävä kertomus. Canterburyn tarinoista on tosin olemassa niin monta eri versiota, että valmiiksi saatettujen tarinoiden lopullinen järjestys jää arvailujen varaan. Pyhiinvaelluskin jää vaille täyttymystä. Lukija ei kuitenkaan tunne itseään petetyksi, koska suomennetut tarinat ovat niin monisyisiä ja herkullisia. Seurue naljailee alituisesti keskenään, ja juuri vuoropuhelun kautta siirrytään tarinasta toiseen.

Teoksessa kohtaavat hyvän kirjan kaksi tärkeintä ominaisuutta, vakavuus ja viihdyttävyys.

Kokonaisuus mahdollistaa aikamatkan keskiajalle. Ihmisten henkilökohtaiset ja keskinäiset ongelmat, joita Chaucer kuvaa tarinoittensa kautta, näyttäytyvät sekä ikiaikaisina että kirjoitusajankohtaansa sidottuina. Ei ihme, että Chaucer-tutkimus jatkuu nyt jo seitsemää sadatta vuotta.

Ei-tutkijoillekin kirja tarjoaa kiitettävän lukukokemuksen, jossa kohtaavat hyvän kirjan kaksi tärkeintä ominaisuutta, vakavuus ja viihdyttävyys. Jokaiselle on jotakin. Proosan ystävät voivat nauttia kertomusten sisällöstä ja runoja etsivät voivat nauttia Chaucerin ja Lyyn rikkaasta kielestä.

Canterburyn tarinoiden vaikutus myöhempään kirjalliseen kulttuuriin on mittava, vaikka toki myös teos itse käyttää runsaasti aikalaislähteitä. Keskiaikaiseen tapaan Chaucer on lainannut runsaasti aineksia muualta, esimerkiksi Boccacciolta, Vergiliukselta, Senecalta ja monista 1300-luvulla kuuluisista kertomuksista. Ne ja omaperäiset ainekset muodostavat kokonaisuuden, josta riittää ammennettavaa ainakin seuraavaksi kuudeksi sadaksi vuodeksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto