Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Joen laulun pauloissa

Siru Valleala, 30.11.2005
Gita Mehta: Joen sutra s., Basam Books 2005 Kääntäjä(t): Virpi Hämeen-Anttila

Moderni anglointialainen kirjallisuus on viime aikoina saanut naiskirjailijoiden ansiosta vahvaa jalansijaa. Suomessa heistä tosin tuskin tunnetaan vielä muutamaa nimeä useampaa, mikä johtuu lähinnä siitä, ettei suomennettuja teoksia Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan (Otava 1999) ja Kiran Desain Hulabaloo hedelmätarhassa -romaanin (Otava 1999) lisäksi juuri ole. Nyt Basam Books on päättänyt korjata tilannetta julkaisemalla suomennoksen Gita Mehtan vuonna 1993 ilmestyneestä Joen sutra -romaanista.

Gita Mehtan (s. 1943 Delhissä) nuoruus oli dramatiikan sävyttämää, sillä hänen vanhempansa olivat aktiivisia Intian itsenäisyyden ajajia. Opintonsa Mehta suoritti sekä Intiassa että Englannissa, ja nykyään hän toimii tuottajana, ohjaajana ja toimittajana. Hän asuu puolisoineen vuorotellen New Yorkissa, Lontoossa ja Delhissä.

Mehta ei pidä itseään ammattikirjailijana, vaikka onkin kirjoittanut neljä romaania, jotka on käännetty yli kymmenelle kielelle: Snakes and Ladders: Glimpses of Modern India (1997), A River Sutra (1993), Raj: A Novel (1989) ja Karma Cola: Marketing the Mystic East (1979). Useimmat Mehtan kirjat ottavat kantaa sekä itä–länsi-asetelmaan että Intian itsenäistymiseen ja sen seurauksiin. Joen sutra on kuitenkin varsin toisenlainen, runollis-filosofinen teos, joka nojaa ennemmin Intian mytologiaan, uskontoon ja kulttuurihistoriaan kuin politiikkaan.

Mehtan teokset ovat tarkkoja sukelluksia ihmisiin, ideoihin, historiaan ja persoonallisuuteen – yleensäkin humanistiseen traditioon. Intia on Mehtalle hyvin tärkeä: hän kirjoittaa intialaisena naisena omista kokemuksistaan. Suhde kotimaahan on kuitenkin kaksijakoinen, mikä Joen sutrassakin selkeästi näkyy: rakkaus intialaisen moninaiseen kulttuuriin on syvä mutta kriittinen. Mehta työsti romaaniaan yksityisesti ja salassa, eikä uskonut teoksen suosion leviävän Intian ulkopuolelle. Toisin kuitenkin kävi: Joen sutra sai Intian ulkopuolella kaikista Mehtan romaaneista lämpimimmän vastaanoton.

Joki kokoaa kertomukset

Joen sutra on ajaton kertomus ikääntyneestä virkamiehestä, joka on päättänyt vetäytyä maailmasta ja elää nyt elämästä erkaantunutta vanaprasthi-vaihetta palvelijansa ja vartijoiden kera pyhän Narmadajoen varrella ylläpitäen matkustajakotia. Maailmasta katoaminen ei kuitenkaan ota onnistuakseen, sillä joki virtaa ja virta kuljettaa ihmisiä hänen luokseen. Kertoja tapaa pyhiinvaeltajia ja muita matkustajakotiin saapuvia vieraita, joilla kaikilla on tarinansa kerrottavanaan. Teoksessa on kuusi sisäkkäiskertomusta, jotka jollakin tavalla kaikki liittyvät Narmadaan ja itse asiassa riippuvat sen olemassaolosta. Joki onkin oikeastaan teoksen keskeisin hahmo. Narmadan rannalla universaali ihmisyys kohtaa muinaisen intialaisen kulttuurin ja sen myytit. Jo nimi ”joen sutra” kuvaa sitä, että romaani koostuu yhteen punoutuvista, jokeen liittyvistä tarinoista, kohtaloista.

Gita Mehtan tyyli tässä teoksessa on erittäin esteettinen, visuaalinenkin.Vaikka kerronta on minimalistisen yksinkertaista, siinä on kuitenkin vahvaa lyyristä voimaa. Joen tunnelmallinen kuvaus päähenkilön omien tunnetilojen kautta katkoo kerrontaa ja pysäyttää lukijankin hetkeen. Kieli on arkisuudessaan kaunista, sisältö luo moninaisuuden rikkauden.

Kantava teema romaanissa on ihmissydämen rakkaus ja intohimo. Kaipaus kadotettuun hallitsee jokaista tarinaa ja kokoaa juonta. Ensimmäinen tarina on jainalaisen munkin, joka kertoo entisestä elämästään ja vaativista seremonioista, joilla hänet vihittiin munkkiuteen. Munkki aloittaa tarinansa sanomalla, ettei ole rakastanut elämässään kuin yhtä asiaa. Majatalon omistaja jää pohtimaan tätä, ja jatkaa pohdintaansa läpi koko romaanin. Seuraavassa kertomuksessa läheisen moskeijan vanha mullah kertoo traagisen, suufilaisen mystiikan sävyttämän tarinan musiikinopettajan ja oppilaan välisestä rakkaudesta, ihmeellisestä laulajanerosta: pienestä pojasta, joka kohtaa surullisen kuoleman. Tarina koskettaa kauneudellaan ja tuo mukaan myös muita kuin hindulaisia uskomusperinteitä.

Seuraavaksi kertoja saa vieraakseen teeviljelmän johtajan Nitin Bosen, jonka viidakon henki, villi nainen, on lumonnut ja kironnut. Päiväkirjan muodossa kuultava kertomus kuvaa nuoren ja pinnallisen kaupunkilaisjupin muutoksen kohti uskonnollisia tekstejä ahmivaksi maaseudun rauhan ja valaistuksen tavoittelijaksi. Alkukantainen rakkaus kuitenkin muuttaa kaiken ja parantuakseen johtaja tarvitsee Narmadajoella suoritettavan manausrituaalin. Majataloon saapuu myös uupunut vanha nainen, joka kertoo neljännen, kurtisaanin kertomuksen. Hänen tyttärensä on kidnapattu vaarallisen viidakkosissin kurtisaaniksi, kaman eli rakkauden harjoittajaksi. Kertomuksen jälkeen myös tytär ilmaantuu yllättäen taloon ja kertoo oman jatkonsa tarinaan. Liikutaan mystisillä vesillä, elämän ja kuoleman ja suuren, salatun, rikollisen rakkauden lähteillä. Viidennen tarinan kertoo joelle pyhiinvaellusmatkalle saapunut muusikkonainen, jonka päähenkilö tapaa läheisessä temppelikaupungissa. Jälleen kyseessä on onneton rakkaus, jonka aiheuttamaa tuskaa nainen on saapunut joelle parantamaan. Rumuutensa tähden nainen ei voi saada rakkautta kauniilta mieheltä, jota hän ikävöi. Ainoastaan musiikin rakastettuna on vaikea olla, sillä ilman intohimoa sydän on sävelistä tyhjä.

Lopuksi kertoja kulkee jälleen vanhan mullahin luokse miettimään Narmadan mahdollista parannusvoimaa. Mullah kertoo joen lauluista ja askeetti Naga Babasta, jonka oli tavannut putouksilla vuosikausia aiemmin. Tämä kuudes tarina kertoo askeetista ja nuoresta tytöstä, jonka Naga Baba pelastaa hyväksikäytöltä ja opettaa trubaduuriksi, Narmadan pyhien laulujen laulajaksi. Naga Baban kertomus kokoaa lopulta yhteen koko kirjan tarinat, sillä askeetti itse saapuu majataloon. Hän tosin toimii nykyään arkeologian professorina tutkien Narmadajoen historiaa, kieltäen joen kaikki maagiset elementit. Narmadan pyhyys ja profaanisuus, maailmasta pakeneminen ja maailman tuleminen luo sekoittuvat ja jättävät päähenkilön epätietoisuuden valtaan. Joki kuitenkin virtaa yhä, tummana, harmonisena ja rauhan antavana.

Opaskirja intialaisuuteen

Muinaiset myytit ja nykyaika kohtaavat sekä romaanin kehystarinassa että sisäkkäiskertomuksissa. Narmadajoella on Shivan synnyttämänä vahva hindulainen merkitys ja historiallinen alkuperä. Joen sutra on kuin koko Intia pienoiskoossa, minkä vuoksi tuntuu jännittävältä ajatella, että Mehta olisi suunnannut romaaninsa vain maansa rajojen sisäpuolelle. Onhan kyseessä lähes opaskirjamainen intialaisuuden esittely. Myös vanhoilla heimouskonnoilla on keskeinen sija esimerkiksi Nitin Bosen tarinan ja puhdistusrituaalien yhteydessä. Romaanin lääkärihahmo Dr. Mitra valaisee lukijoita arjalaisten saapumisen historiasta ja tästä syntyneestä konfliktista. Hindulaisuuden yhteys luontoon ja sen voimaan on teoksessa hyvin esillä. Mehta tuo monessa yhteydessä keskiöön myös musiikin. Ruman muusikkonaisen suulla hän kertoo Shivan luoneen musiikin ja tanssin, ja joen mytologiassa jokitrubaduurien lauluilla on suuri merkitys. Suufien intohimoisilla lauluperformansseilla on toisen kertomuksen musiikinopettajaan suorastaan shamanistinen vaikutus, ja kirkasääninen poikalaulaja nostetaan aivan jumalalliseen asemaan. Musiikin jumalallinen alkuperä yhdistetään teoksessa ihmisen jumalalliseen alkuperään ja maailman kiertokulkuun.

Hindulaisista jumalista askeettinen Shiva on esillä eniten, onhan hän niin vahvasti yhteydessä Narmadajokeen: joki on hänen tyttärensä. Erityisesti viidakon naisen lumoaman Nitin Bosen tarinan luettuaan kertoja näkeekin Narmadan feminiinisenä, villinä kuin luonto, lempeänä ja yhtä aikaa vaarallisena. Hoivaavana, äidillisenä, ja silti täynnä selittämätöntä energiaa, jumalallista saktia. Kertojalle joen läsnäolo on hyvin merkittävää. Hänen vaimonsa on jo kuollut, hän itse on ikääntynyt ja halukas jo luopumaan maallisesta. Joki kuitenkin elää vahvana, virtaa hänen mieleensä, tuo hänet mukanaan takaisin maailmaan. Joen rytmiä kuvaillaan rakastelun sydämenlyönneiksi: kun Shiva ja Parvati rakastelevat, Narmada-tytär syntyy. Kertoja on kuulevinaan tämän rakkauden pulssin joen yössä.

Joen sutran on suomentanut Etelä-Aasian tuntija Virpi Hämeen-Anttila. Käännöstyö on sujuvaa ja elävää ja tuo romaanin kauniin tyylin ansiokkaasti esiin. Mukaan on liitetty myös kiinnostava johdantoluku anglointialaisista naiskirjailijoista.

Joen sutra on kaunis ja lämpimällä tavalla humoristinenkin. Narmadajoki on persoona, joka jos ottaakin, myös antaa. Romaani ei rönsyile perinteisen intialaisen kirjallisuuden tradition mukaan, siinä ei ole yhtä juonta eikä siis juonelle tyypillisiä nousuja ja laskuja, eikä siinä ole alleviivattua moraalista opetusta. Teos on länsimaisen poetiikan läpilyömä, mutta siinä on samalla kiehtovia maagisia elementtejä. Mehtan kirjan suurin ansio on sen monitasoisuus ja yleismaailmallisten kulttuuristen kysymysten herättely. Lukija on kiinnostavalla tavalla samassa asemassa kuin päähenkilö, sillä minäkertojan henkistä kasvua majatalovieraiden tarinoiden myötä ei kuvata tai analysoida. Lukija kokee saman kuin kertoja, ja jää hänen laillaan pohtimaan romaanin (elämän) merkitystä ja punaista lankaa. Lanka on läsnä lähempänä kuin luulisikaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto