Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hulluna kirjoihin

Ville Hänninen, 22.12.2012
Gustave Flaubert: Bibliomania 122 s., Faros 2012 Kääntäjä(t): Antti Nylén

Sanonnan mukaan ”bibliofiili on kirjojensa herra, bibliomaani niiden orja”. Gustave Flaubertin Bibliomania on nimensä mukaisesti kertomus todellisesta hulluudesta kirjoihin.

Kuumottava aihe. Silti kirja on kuriositeetti jopa Flaubertin tuotannon vannoutuneille ystäville. Flaubert (1821–1880) kirjoitti sen vain 15-vuotiaana, joten on aivan selvää, että teosta ei missään nimessä olisi julkaistu suomeksi 2010-luvulla, jos se olisi jonkun vähäpätöisemmän teinin kynäilemä. Kulttuurihistoriallisesta katsannosta tarkasteluna se on kuitenkin riemukasta luettavaa.

Menneillä vuosisadoilla tieto oli rajoitettua ja kirja arvoesine. Harva kuitenkaan ryhtyi suorastaan rikolliseen kaupankäyntiin, rahan ja kevyiden arvoesineiden ryöstäminen on aina ollut kannattavampaa. Kirja painaa ja vie tilaa, kuten e-apostolit jaksavat ehtimiseen korostaa.

Jos joku tämän tiesi, niin suomalaisen kirjankeräilyn pioneeri Matti Pohto. Muun muassa kiertelevänä kirjansitojana toiminut, kouluja käymätön Pohto (1817–1857) oli aikanaan maamme huomattavin kirjojen keräilijä. Turun palon jälkeen hän lahjoitti yliopiston kirjastolle 1 300 teosta, kolmanneksen siihen mennessä suomeksi julkaistusta kirjallisuudesta.

Myöhemmistä bibliofiileistä tunnetaan esimerkiksi E. J. Ellilä. Hänellä oli yksi Suomen suurimmista kokoelmista, yli 32 000 teosta. Fanaattisesti keräämiseen suhtautunut kustannusvirkailija teki useita kirjoihin liittyviä teoksia, joista Kirja on kohtaloni (1948) lienee enteellisin. Ellilä myös hankki kontakteja muihin kerääjiin ja toimitti tuttavuuksiensa pohjalta teoksen Oma kirjastoni: suomalaisia yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamina (1949).

Kirja on kohtaloni -teoksessa Ellilä kertoo intohimostaan ja kirjan kunniakkaasta historiasta – mutta myös suurten tunteiden kääntöpuolesta. Intohimo voi mennä liian pitkälle. Ellilä kuvaa ihmisiä, jotka ovat varastaneet kirjoja saadakseen ne kokoelmaansa. Jotkut sortuvat jopa kirjaston kirjojen nyysimiseen.

Ellilän (1892–1983) tarina loppui hyvin. Hän ymmärsi lahjoittaa jo 1960-luvulla merkittävän osan kokoelmistaan Helsingin ja Harvardin yliopistojen kirjastoille ja vuonna 1977 vielä 3 200 nidettä Lahden kirjastoon. Ei niitä mukaansa saa.

Kirjallinen sarjamurhaaja

Hannu Salmi muistuttaa Flaubertin Bibliomaniaan liitetyssä ”Kirjojen narrit ja orjat” -esseessään, kuinka eräs onneton bibliomaani innoitti Flaubertia kirjoittamaan Le Colibri-lehdessä ilmestyneen tarinansa. Sisterssiläisluostarin munkki Don Vincente oli kavaltanut vihollisille luostarin aarrekammion saadakseen rakastamansa kirjat itselleen. Hän katosi maan alle mutta perusti myöhemmin Barcelonaan kirjakaupan. Barcelonassa Vincente menetti järkensä: hän tappoi useita kirjoille omistautuneita oppineita saadakseen heidän teoksensa.

1800-luvulla kirjoja luettiin ja niitä kirjoitettiin enemmän kuin koskaan. ”Jos bibliofiili valistuksen aikaan halusi järjestää kokoelmansa täydelliseksi ja hankkia kaikki maailman aarteet omaan hyllyynsä, 1800-luvun yltäkylläinen kirjojen tuotanto muutti filian ylitsepursuavaksi maniaksi. Kirjojen hyökyaaltoa ei kukaan voinut hallita”, Salmi kertoo.

Olisi oltava Flaubert-monomaani, jotta jaksaisin innostua tästä opuksesta

Tähän kehittyvien teollisuusyhteiskuntien todellisuuteen 15-vuotias Flaubert kirjoitti ensimmäisen painoon asti päässeen novellinsa. Päähenkilö on Don Vincenten tavoin Barcelonasta: nuori ja kiihkeä Giacomo palvoo kirjoja, niiden tuoksua ja tuntua, eikä kykene kunnolla edes syömään intohimoltaan. Hän käyttää opuksiin kaikki rahansa.

Kolmenkymmenen ikäinen kirjakauppias on kyllä pitkä, mutta kumaran näköinen. Häntä olisi voinut luulla vanhaksi ja väsyneeksi. Hiukset ovat tuuheat mutta harmaantuneet, vaatteet virttyneet.

Puhumista hän ei turhanpäiten harrasta, hän keskustelee vain antikvariaatin pitäjien ja vanhan tavaran kauppiaiden kanssa.

Tahdottoman tuntuisen ukon silmiin syttyy palo vain silloin, kun huutokaupassa on harvinaisia yksilöitä: ”Hän säntäili ja harppoi sinne tänne, tömisytti maata; hänen oli vaikea kestää sitä riemua ja levottomuutta, pelkojaan ja huoliaan. Kotiinsa hän palasi huohottaen, hengästyneenä, pakahduksissa. Hän piteli himoittua kirjaansa käsissään ja hyväili sitä katseellaan.”

Moraliteetiksi tämä lie kirjoitettu. Nuorennuori Flaubert muistuttaa, että jos on vain yksi intohimo, monomania syö sisältä ja kaventaa muuta elämää.

Hyvä. Mutta minun olisi oltava Flaubert-monomaani, jotta jaksaisin innostua tästä opuksesta. Suomalainen toteutus on joka tapauksessa onnistunut: Salmen ja kirjan suomentajan Antti Nylénin esseet avaavat tarinan maailmaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto