Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Liian varhainen esikoinen

Marissa Mehr, 8.6.2016
Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut 200 s., Myllylahti 2016

Rovaniemeläisen Hanna Kauppisen esikoisromaania Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut kaupitellaan maagisrealistisena romaanina rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Nuoren esikoiskirjailijan teos on täynnä kirjojen ylistystä, mutta ikävä kyllä kiinnostava asetelma ja huomionarvoiset ideat tyssäävät lopulta helppoihin ratkaisuihin.

Mila on nuori tyttö, joka rakastaa kirjoja lähes tappavalla liekillä. Hän etsii täydellistä teosta, auttaa antikvariaatteja (laittomasti) ja nukkuu yönsä milloin juna-asemalla, milloin divarin nurkassa vilttiin kääriytyneenä. Varsinaiset tapahtumat alkavat, kun paikkakunnalle saapuu uusi, perin outo kirjakauppa: sen hyllyillä ei ole yhtään kirjaa, eikä siellä käy asiakkaita. Kaiken lisäksi kaupan omistaja, herra H, vaikuttaa olevan päästään sekaisin. Mila käy tutkimassa mistä oikein on kysymys ja huomaa, että taianomainen kirjakauppa valikoi asiakkaansa.

Yksi romaanin suurimmista ongelmista on syvyyden puute, josta kärsii niin henkilöhahmot kuin tapahtumat.

Mila alkaa viettää yhä enemmän aikaa Tarinataivaassa, mikä aiheuttaa nyreyttä hänen ”työnantajissaan”, eli paikkakunnan antikvaareissa. Hän tutustuu herra H:n perheeseen, johon kuuluvat tähtihilesilmäinen Toni, rouva H, alati lukeva pikkusisko Sonja, lähes myyttiseksi olennoksi kasvava esikoislapsi Julia, isoisä Ernesti, aasi sekä kolme koiraa.

Sitten kaupunkiin saapuu teoksen konna. Tämä demonien ja noitien metsästäjä, herra Kunnas, on kliseinen sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään. Hänellä on ”synkeänmustat hiukset, kuolleenkalpea iho ja miltei sinertävät huulet”, ja hän pukeutuu ”pitkään takkiin”, vyössään ”erilaisia veitsiä ja pieniä pulloja”. Kaiken lisäksi Kunnas ei tunnu edes olevan todellinen uhka, eli hahmo ei ole uskottava hänelle annetussa tehtävässä.

Omaperäisyys hukkuu kliseisiin

Yksi romaanin suurimmista ongelmista on syvyyden puute, josta kärsii niin henkilöhahmot kuin tapahtumat. Hahmot ovat pinnallisia, ja suuri osa käänteistä kepeitä. Tonin Milaan kohdistuva viha on epäuskottavaa, ja päähenkilön suhtautuminen Juliaan muuttuu ja heilahtelee kuin ilmapuntari laidasta laitaan. Koko kirjan maailma tuntuu olevan psykologialtaan jämähtänyt teini-ikäisen tasolle: asiat ovat mustavalkoisia ja volyymi aina täysillä. Myös teoksen kiehtovimman henkilön Julian käsittely jää puolitiehen ja potentiaali käyttämättä.

Loppupuolella on muutamia riemukkaita ja yllättäviä käänteitä, mutta koko teoksen kontekstissa ne jäävät pelkästään pieneen sivuosaan. On harmillista, että erikoislaatuiset ajatukset sekä käänteet on alistettu köykäisille juonikuvioille. Esimerkiksi vierauden ja erilaisuuden pelko kulminoituu huvittavaksi lynkkaussarjaksi, kun Kunnaksen keräämät kaupunkilaiset marssivat soihtuineen Tarinataivaan pihalle vaatimaan noituuden eliminoimista.

Romaani on paljolti velkaa mm. Carlos Ruiz Zafónin sekä Markus Zusakin luomille kirjantäyteisille maailmoille, vaikkei saavutakaan samanlaista eheyttä ja psykologisesti uskottavia hahmoja kuten esikuvansa. Loppupuolella juoni vaikuttaa hätäisesti kokoon kursitulta, aivan kuin teoksen viimeistelyllä sekä juonenpätkien ja teemojen yhteen solmimisella olisi ollut kiire. Ikään kuin kirjailija ei olisi luottanut omaan tyyliinsä, vaan pakottanut juonen ja hahmot seuraamaan lupaavan alun jälkeen genrensä stereotyyppisiä konventioita.

Viimeistelemätön lopputulos

Ikävä kyllä teoksen kieli sekä tekniset heikkoudet antavat kuvan tottumattomasta kirjoittajasta. Mieleen tulee väkisinkin ajatus, onko tästä kaikesta nimenomaan kirjailijaa syyttäminen? Eikö kustantamon, kustannustoimittajan ja oikolukijan pitäisi estää tämän kaltaisia asioita tapahtumasta? Vai onko kyse vain siitä, että kirjasta on vahingossa päätynyt väärä versio painoon? Vähintäänkin käsikirjoitus on jäänyt oikolukematta. Niin tai näin, teos olisi ehdottomasti tarvinnut vielä työstämistä.

Kauppisella on selvästi lahjoja, mutta esikoinen julkaistiin liian varhain ja huonosti toimitettuna.

Ymmärrettävien ja inhimillisten lyöntivirheiden lisäksi kielessä on ongelmia lauserakenteen tasolla sekä viittaussuhteissa. Toistot virkkeiden sisällä ja muut kömpelyydet häiritsevät lukemista. Ongelmallisinta on kuitenkin semanttiset epätarkkuudet ja suorastaan järjettömät yhdistelmät, jotka viimeistään oikoluvussa olisi pitänyt karsia: ”ääni kohosi hiljaisena”, ”kuunteli sanoja sisään” ja henkilö ”mylvi ruokapöydän päälle”. Lisäksi näkökulmahenkilö on orjallisen korostettu persoonapronominin liikakäytöllä.

Odotin teokselta enemmän, mutta nyt olen vain pettynyt ja ärtynyt – pitkälti kirjailijan puolesta. Hahmojen, tarinan sekä maailman olisi pitänyt antaa kasvaa täyteen mittaansa omassa rauhassa. Miksi näin ei ole tehty, miksi kirjan ei ole annettu kypsyä? Miksi selkeästi keskeneräinen teos pistettiin painokoneeseen? Kauppisella on selvästi lahjoja ja kirjan arvoisia ideoita, mutta nyt hänen esikoisensa julkaistiin liian varhain ja huonosti toimitettuna.

Oliko kyse vain nuoren esikoiskirjailijan saamisesta markkinoille? Lause ”Hanna Kauppinen täytti 18 vuotta kirjan julkaisuviikolla” kuulostaa hienolta, muttei pidemmän päälle palvele kirjailijaa. Koen, ettei teoksen ja kirjailijan vuoksi ole kustantamon puolesta tehty kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt – ja se näkyy lopputuloksessa. Kustantajan tulisi muistaa, että huolimattomasti tuotetuilla painotuotteilla se ei tee hallaa pelkästään omalle liiketoiminnalleen vaan myös kirjailijan tulevalle uralle. Toivon Kauppiselle tulevaisuudessa kustantajaa, jolla on tarjota hänelle enemmän aikaa ja resursseja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto