Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Roolien kuristusotteessa

Maria Säkö, 9.1.2008
Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä s., WSOY 2007

Hanna-Riikka Kuisman romaanissa Käärmeenpesä käydään ihmisten roolipaineiden kimppuun. Kerronnan visuaalinen, elokuvallisia keinoja ja alluusioita suruttomasti hyödyntävä lennokkuus ei hukuta lukijaa synkkyyteen. Romaanin vahvuus piilee näkökulmien moninaisuudessa. Käärmeenpesän jämerin anti tulee monisärmäisyyden lisäksi tunnelmista, joissa henkilöhahmojen sisäinen elämä sekoittuu ulkoiseen todellisuuteen.

Parhaimmillaan Kuisma onkin rakentaessaan miljöötä ja henkilöhahmojen mielenmaisemaa rinnakkain, samalla hän tarjoaa häikäilemättömästi erilaisia tapoja kohdata romaanihenkilöidensä tempoiluja. Vastuu jää lukijalle. Kuisma poikkesi esikoisteoksessaan Elinkautinen (Like, 2005) vain hetkeksi absurdeihin sävyihin. Käärmeenpesässä henkilöiden fantasioita, traumoja, unta ja todellisuutta vatkataan sekaisin koko ajan. Fantasioiden groteski, kuriton vaellus tarinassa sekä niiden kerrostuminen tekevät romaanista myös kauhukertomuksen.

Käärmeenpesän latautuneen klaustrofobinen tunnelma kietoo romaanin kolmiodraaman henkilöt toisiinsa. Juliuksen ja Veeran tulehtuneeseen suhteeseen tunkee yllättäen Miro, mies, jonka menettäminen on aikoinaan luiskauttanut Veeran raiteiltaan. Veeran hämmästykseksi Miro ja Julius tuntevat toisensa. Juliuksen ja Veeran kanssa samassa kerrostalossa asuu myös yksinäinen, itsemurhan tekevä vanhus. Vanhusta käy katsomassa hänen traumatisoitunut aikamiespoikansa Tapani, johon kasaantuu romaanin muiden henkilöiden tuska.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin kerrostaloon. Talon hissin peili on rikki, ja sen lamppukin reistailee. Jokainen henkilö astuu vuorollaan hissiin ja näkee pirstaleisen kuvansa särisevässä valossa. Hissin peili ei ole oikeastaan vertauskuva vaan tunnelmaa luova elementti. Samaan tapaan Kuisma ankkuroi muitakin vihjeitään; ne elävät elokuvamaisen visuaalisina välähdyksinä, joissa symbolisuus vain häivähtää.

Teemat eivät Käärmeenpesässä ole outoja, mutta ne kärjistyvät äärimmilleen. Julius on rakastunut haavekuvansa naiseen ja naiseuteen ylipäätään. Nykypäivän hysteerikko, itseään taiteen avulla tutkiva Veera haluaa tulla nähdyksi ihmisenä, ei vain naisen kuvana. Tapanillekin Veera on valo, mutta toisella tavalla kuin Juliukselle. Tapani haluaa nähdä Veeran sellaisena kuin tämä on.

Miro puolestaan ei etsi itseään vaan muita. Hän asettuu imartelevaksi peiliksi kaikille ihmisille. Kerran Miron kohdattuaan ihmisten on mahdotonta olla rakastamatta häntä. Henkilöhahmot asettuvat toistensa vastakohdiksi. Veera haluaa nähdä totuuden, vaikka sitä pakeneekin. Julius yrittää tavoitella kauneutta totuuden kustannuksella. Tapanin pimeys on viattomuutta, kun taas Miron valoisuus tarkoittaa välinpitämättömyyttä eli pimeyttä.

Henkilöt luovat nahkansa

Valokuvista ja peileistä sekä niihin liittyvästä näkemisen ja katsomisen problematiikasta kutoutuu tarinaan tiheä verkko tämän päivän kauhuja. Kukaan ei osaa tulkita kuvia, niiden valta on Käärmeenpesässä tuntematonta ja hallitsematonta. Tapani väijyy Veeraa ja ottaa hänestä salaa valokuvia. Kuisma venyttää perverssiyden ja rakkauden välistä häilyvää rajaa.

Veeralla on tapana kuvata itseään, ja kuvissa hän esiintyy eri roolihahmoissa.
Hänen lempihahmonsa on 40-luvun Hollywoodin kuvankaunis wannabe-tähti Elizabeth Short, joka murhattiin raakalaismaisesti. Tapaus tunnetaan erityisesti James Ellroyn Mustan Dahlian (1987, Like 1996) vuoksi. Veeran muiksi vakiohahmoiksi paljastuvat erilaiset hyväksikäytetyt naiset, joiden kliseisestä uhriudesta säteilee suorastaan myyttistä voimaa.

Lopussa Veera näkee Tapanin ottamat valokuvat. Niistä hän tunnistaa ensimmäisen kerran todellisen itsensä. Julius haluaisi elää naisena, Juliana, jona hän salaa esiintyy itse ottamissaan valokuvissa. Miro on puolestaan eheytynyt homoseksuaaliksi, tai niin hän ainakin Juliukselle väittää. Julius ja Miro ihastuvat toisiinsa samalla, kun Veera putoaa kuviosta ulkopuolelle. Tapanista kuoriutuu isän itsemurhan jälkeen murhaaja, joka ei tyydy vain yhteen veritekoon.

Paikoin tekstin vetävyys muistuttaa Sofi Oksasen tyyliä. Kuisman teosta maustaa ripaus Rosa Liksomia, mutta Käärmeenpesä ei kuitenkaan ole postmodernia leikkiä, sillä se kiertyy perversioiden ympärille tosissaan. Lauseen tasolla Kuisma ei joka kohdassa onnistu. Pienoisromaanimainen rakenne vaatii kielellistä tarkkuutta, jota romaani ei aina tavoita, kun hahmojen kliseisyys tarttuu välillä kerrontaankin.

Polveileva kertojanääni muuttuu myös ongelmalliseksi. Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä enemmän kertojan kaikkitietävyys vie tarinasta ilmaa. Esimerkiksi alussa Kuisma luettelee Veeran esikuvia Laura Palmerista räsynukkeen, ja nimien luettelointi toimii. Välillä hän käyttää keinoa kuvatessaan sellaisiakin hahmoja, joihin kuvaustapa ei sovi.

Eläimellisyys ja inhimillisyys asettuvat Käärmeenpesässä tehokkaasti vierekkäin. Romaani liikkuu hengästyttävällä vauhdilla henkilöstä toiseen. Onnistuneeseen vauhtiin luovat vastapainoa pysähtyneet, väkivaltaiset kuvat, joihin ei halua palata. Eikä niihin tarvitsekaan palata. Film noir -henkisen kerronnan yllättävän runolliset jälkitunnelmat jäävät piinaamaan pitkään.

Lopussa mielensisäiset vyörytykset yhdistyvät ulkoisiin yksityiskohtiin ja groteskeihin tapahtumiin. Ilmaisu ei muutu mössöksi, vaan viiltävän hauraat sävyt nousevat selvemmin esiin kuin alussa. Henkilöhahmot tahtovat vapautua omista vankiloistaan ja luoda nahkansa. Jopa Tapanin toiminta on vapaudenkaipuuta, vaikkei hän kykenekään artikuloimaan sitä hyväksyttävällä tavalla. Sysimustan ja väkivaltaisen Käärmeenpesän credo nouseekin henkilöiden vilpittömästä halusta vapautua rooleista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto