Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikkonälvintää

Jarkko Tontti, 8.8.2012
Heinrich Heine: Romantiikan koulu 394 s., Niin & näin 2012 Kääntäjä(t): Jarkko S. Tuusvuori

Kirjailija, runoilija ja lakimies Heinrich Heine (1797–1856) muistetaan lauseesta: ”Missä kirjat palavat, palavat kohta ihmisetkin.” Ennustus kävi toteen myös hänen omien teostensa kohdalla. Natsit kippasivat Heinen kirjat ensimmäisten joukossa kirjarovioihinsa. Eikä se johtunut vain Heinen juutalaisuudesta vaan ennen kaikkea hänen kirjoitustensa sisällöstä.

Heinrich Heine oli Ranskan vallankumouksen ihanteiden ja yleensäkin valistuksen miehiä. Kansallismielinen sosialismi eli natsismi taas oli yksi monista kehityskuluista valistuksen vastareaktioksi syntyneessä romantiikan perinteessä.

Mitä oli romantiikka kirjallisuudessa? Sitä kysyy Heinen teos Romantiikan koulu. Kyseessä on pamflettia lähenevä esseistiikka, hyökkäys romantiikan koulukuntaa vastaan. Samalla se on irtiotto kirjoittajansa omasta nuoruudesta. Heinen varhainen tuotanto luokitellaan romantiikkaan kuuluvaksi. Häntä on myös kutsuttu viimeiseksi romantikoksi.

Runoa, prosaa, esseistiikkaa

Runoilijuus hallitsee yhä Heinrich Heinen kirjailijakuvaa. Monet hänen runoistaan muistetaan sävellettyinä Liedeinä. Heinen runoihin ovat tarttuneet muiden muassa Robert Schumann, Franz Schubert ja Johannes Brahms. Heinen runoja ovat suomentaneet esimerkiksi Eino Leino, Oskar Uotila ja Yrjö Jylhä. Suomennokset ovat jo hyvin vanhoja.

Heinen kaunokirjallinen proosa on vähemmän tunnettua. Äskettäin on ilmestynyt suomeksi kaksikin teosta, kumpikin Amira Al Bayatyn käännöksinä ja Faroksen kustantamina: Herra von Schnabelewopskin muistelmat ja Firenzen öitä (molemmat vuonna 2006).

Omana aikanaan Heine saavutti suurta suosiota myös matkakirjailijana teoksellaan Reisebilder (1826). Jarkko S. Tuusvuoren pieteetillä suomentama Romantiikan koulu tuo nyt suomeksi myös kulttuuriesseisti Heinen. Teos sisältää kattavan noottiapparaatin (500 loppuviitettä!) sekä kääntäjän oppineen ja perusteellisen Jälkisanan (300 loppuviitettä!). Näiden avulla asiaan perehtymättömällekin selviää teoksen paikka kirjallisuushistoriassa.

Teoksen synnyn taustalla vaikutti Heinen muutto vuonna 1831 Pariisiin, jossa hän asui elämänsä loppuun saakka. Heine viihtyi Ranskan Saksaa vapaammassa ilmapiirissä ja raportoi maan oloista saksalaisiin lehtiin ja esitteli saksalaista kirjallisuutta ranskalaisille. Romantiikan koulu ilmestyi vuonna 1836. Se oli vastine ranskalaisen Madame de Staëlin teokselle De l’Allemagne, joka Heinen mielestä ihaili liikaa taantumuksellista ja tunkkaista saksalaista romantiikkaa.

Saksassa Heine luettiin osaksi joukkoa liberaaleja nuoria kirjailijoita (Junges Deutschland), joiden teokset kiellettiin vuonna 1835. Euroopan konservatiivisen restauraation arkkitehdin, Itävallan kansleri Metternichin henkilökohtaisesta vaatimuksesta myös Heine liitettiin kiellettyjen kirjailijoiden luetteloon.

Nälvintää

Mitä romantiikka oikein oli? Tutkimuksessa vakiintuneen määritelmän löydämme Tuusvuoren mitä perusteellisimmista jälkisanoista, joissa lainataan kirjallisuudentutkija René Wellekiä: ”Kirjallinen suuntaus, joka mielikuvitukseen, symboliin, myyttiin ja luonnonvoimiin luottaen pyrki ylittämään jaon subjektin ja objektin, minän ja maailman sekä tietoisen että ei-tietoisen välillä.” (s. 228).

Heinen teos on aikalaisdebattia.

Heinen teos kuitenkaan ei ole kirjallisuudentutkimusta vaan aikalaisdebattia. Hänelle romantiikan leviäminen taiteen sfääristä yhteiskunnalliseksi taantumukseksi oli elämän ja kuoleman kysymys. Ranskan vallankumouksen vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kosmopoliittiset ideaalit olivat hautautumassa taaksepäin tähyävään konservatiivisuuteen. Nationalismi, katolinen uskonnollisuus, keski-aikaa ihaileva mystiikka ja muu tunteellinen hölinä korvasivat järjen ja kirjallisen kirkkauden.

Heine käy läpi romantiikan syntyä keski-ajan kirjallisuuden paluuna ja romantiikan monimutkaista suhdetta Goetheen, ylivoimaisen klassikon asemassa tuolloin olleeseen toiseen juristikirjailijaan. Schlegelin veljekset Friedrich ja August Wilhelm saksalaisen romantiikan alullepanijoina ovat erityisen kovan tulituksen kohteena.

Siinä missä Heinen runous ja proosa ovat säilyttäneet elinvoimansa, Romantiikan koulu tuntuu välillä uuvuttavalta. Heine nälvii ja tökkii eikä kritisoi vain teoksia vaan käy sumeilematta kirjoittajien kimppuun. Aikalaisdebatissa se voi olla ollut toimiva tyylivalinta, mutta nykyajan lukija väsyy. Aikanaan ilmeisen nerokkaat sivallukset eivät enää osu, koska kohde on kadonnut nykylukijan tietoisuudesta.

Samanlaista henkilöön käyvää polemiikkia harrastetaan toki nykyäänkin, varsinkin blogeissa, toisinaan myös kirjallisuuslehdissä, kun kirjailijat ja kriitikot äityvät loputtomiin kinasteluihin mitä oudoimmista aiheista. Jos kulloisenkin kinan ja henkilöiden taustoihin ei ole perehtynyt yksityiskohtia myöten, nämä litteraarit mätkinnät ovat lähinnä huvittavia. Tämän suhteen kirjallisuuden maailma on muuttunut aika vähän.

Onneksi itseironia pelastaa Romantiikan koulun, joka uhkaa välillä taantua paasaukseksi. Heine osaa virnuilla myös itselleen: ”Tästä minulle huomautti aikoinaan muuan saksalainen runoilija, joka on minulle kaikkein rakkain, nimittäin minä.” (s. 95)

Rehellisesti Heine myös myöntää muuttaneensa kantaansa, viisastuneensa. Nuorukaisena, kaksikymmentä vuotta aikaisemmin hän oli innostunut esimerkiksi Ludwig Uhlandin täysromanttisesta runoudesta. Nyt romanttisen sadunomaisuuden lumo oli lauennut:

”Minulla on taas käsissäni samainen nide, mutta kaksikymmentä vuotta on lipunut, olen kuullut ja nähnyt paljon tällä välin, liikaakin…Ehkä olen vähän kylmennyt tuollaisille runoille sen jälkeen kun olen kokenut paljon särkevämpääkin rakkautta kuin sen, jossa rakkauden kohdetta ei ikinä saa omakseen tai jossa tämän menettää kuolemalle.” (s. 131)

Uskonnosta

Filosofi Karl Marx ihaili Heinrich Heinen töitä, ja miehet myös tutustuivat toisiinsa. Heinelta Marx pihisti tunnetun lausahduksensa uskonnosta oopiumina kansalle.

Myös Romantiikan koulu -teoksessa Heine jyrisee uskontoa vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut ateisti, vaan vastusti järjestäytynyttä uskontoa. Erityisesti Heine inhosi katolista kirkkoa, joka oli konservatiivisen vastavallankumouksen tukipylväs koko Euroopassa. Lihan iloista estoitta nauttineelle runoilijalle katolinen kristinusko oli tuonpuoleiseen suuntautuvaa, nautinnon ja oikeastaan koko elämän kieltämistä.

”Yhdet uskovat, että ihmiskunta tarvitsee pelkästään henkistä lohtua, me taas katsomme, että ihmiset tarvitsevat pikemminkin ruumiillista onnea.” (s. 141)

Kommunismiin tai sosialismiin Marx ei kuitenkaan saanut ystäväänsä käännytettyä. Siihen Heine oli liian liberaali ja liian individualisti. Heine myös pelkäsi kommunismin tuhoavan hänen rakastamansa taiteen. 1900-luvun historiasta tiedämme, että tässäkin Heine osui oikeaan.

Heine itse oli kääntynyt juutalaisuudesta protestantiksi vuonna 1825. Tämä johtui käytännöllisistä syistä. Heine oli samana vuonna valmistunut oikeustieteen tohtoriksi Göttingenin yliopistosta ja suunnitteli asianajajan uraa. Juutalaiselle tämä ei ollut mahdollista, heitä syrjittiin monin tavoin. Operaatio oli kuitenkin turha, Heine ei koskaan toiminut asianajajana.

Romantiikka nykyään?

Onko romantiikkaa vielä olemassa vai onko se kirjallisuushistoriaa?

Heinen vastustamaa yhteiskunnallista romantiikkaa ainakin on. Jussi Halla-aho ja Antti Nylén ovat nykyajan konservatiivisia romantikkoja. He ovat poleemisia mielipidekirjoittajia, raivon miehiä. Heidän radikaaliutensa on tarkemmin tarkasteltuna pelkoa maailman muutoksen edessä, romanttista tähyilyä kuvitteelliseen menneeseen, jossa kaikki muka oli paremmin. Kuten 1800-luvun romantikot, hekin haikailevat takaisin uskonnolliseen tai nationalistiseen yhteisöllisyyteen, jota liberaalit ihmisoikeudet ja ”valistuksen järjenpalvonta” uhkaavat.

Nykyajan romanttista kaunokirjallisuutta ovat esimerkiksi fantasia ja spekulatiivinen fiktio. Mutta ovatko ne välttämättä yhteiskunnallisesti konservatiivista kirjallisuutta? Eivät, lajityyppi ei vielä tee teoksesta menneeseen kurottavaa hourailua. Fantasia voi olla myös kritiikkiä, eteenpäin katsovaa allegoriaa nykyajasta. Halla-ahon ja Nylénin suosikkiteos Taru sormusten herrasta on toki keski-aikaan pysähtynyttä, romanttista arvomaailmaa heijastava, uskonnollinen ja lähes rasistinen teos. Mutta esimerkiksi Philip Pullmanin valistushenkisistä ja selväpäisistä fantasiaromaaneista Heinrich Heinekin olisi pitänyt.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto