Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Näyttelijä lapsuutensa ja rooliensa puristuksessa

Kimmo Korhonen, 4.6.2006
Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu s., Teos 2006

Helena Kallion esikoisromaani Ennen kuin sielu puutuu kertoo Naston, alle 30-vuotiaan naisnäyttelijän kokemuksista. Tarina sijoittuu ajalle marras-toukokuu, jolloin päähenkilö käy yli hyisen kauden kevääseen. Romaanin henkilögalleria on Naston ohella laajahko, eivätkä kuvatut ihmiset ja heidän väliset suhteensa päästä helpolla, vaan tarjoavat ambivalentteja, sivujen kuluessa yllättävästi käyttäytyviä samastumis-, ihastumis- ja vihastumiskohteita.

Naston rakastettu asuu Tampereella, kun päähenkilö elää Helsingissä. Välimatka aiheuttaa muuten sekä henkisesti että seksuaalisesti intohimoiseen rakkauteen ongelmia. Romaanin kielenkäyttö on monipuolista ja liikkuu murteilla puhutuista arkidialogeista runollisiin äkkijyrkänteisiin, lähestyen ihoa ja ytimiä. Takaumin palataan karjalaisen sadun puhtaasta ja hienohipiäisestä sankarittaresta nimensä saaneen päähenkilön kipeisiinkin lapsuusmuistoihin. Hän elää tarinan nykyhetkessä päällisin puolin hyvää vaihetta, mutta menneisyydessä on liikaa tietoisuudesta pois painettua kipua, jolle aikuistuvan naisen mieli ja ruumis eivät ole kyllin suuri astia. Nasto päätyy putsaamaan sisälleen kertynyttä likaa viiltelemällä itseään.

Mitä teatterissa tapahtuu todella

Toimi, toimi. Draamassa kuuluu toimia. Ei voi jäädä jalat jäykkinä keskelle näyttämöä ihmettelemään. Mitä siitä, jos nuppi tutisee? Nasto tekee kiitosta ansaiten 12-vuotiaan Lean roolin näytelmässä, jossa seurataan erään punaisten puolelle asettuvan perheen vaiheita Suomen sisällissodassa. Sitä kautta hänelle aukeaa Laxnessin Salka Valkan rooli. Se olisi toinen rankka sukellus nuoren tytön sisäisyyteen. Nasto nauttii työstään, mutta joutuu lavallakin tilanteisiin, joissa kohtaa traumaisuuttaan. Hän ammentaa tunnemuististaan intensiivisesti, ja yrittää samalla tukahduttaa esiin pyrkivää ahdistusta.

Menneisyydestä Nastoon kertyneet kivet kasvavat kipeämmiksi, eikä niiltä kohta tunnu saavan rauhaa missään asennossa, ei vaikka kuinka laskisi hanasta kylmää ranteilleen. Naston mielessä kummittelevat itsetuntoa ja keskittymistä murskaavat Keisari ja Lakeija ja muistot teatterikoulun ajoilta. Nuori naisnäyttelijä on kokenut henkistä ja fyysistäkin ahdistelua ohjaaja/opettaja-oppilas -suhteessa ja ohjaaja-näyttelijä -suhteessa. Taustalle löytyy tekstiä alla olevasta nettiosoitteesta, jossa Helena Kallio pohtii Elsa Saision haastatteluin keräämiä, nuorten naisnäyttelijöiden tuntoja opiskeluajoiltaan.

Sattuu olemaan vielä ammatikseen näyttelijä. Että yrittää päivät pääksytysten ymmärtää miten ihminen toimii. Sitten onkin alkanut tutustua itseensä, muttei se ollutkaan jännittävä tutkimusretki, vaan pimeä, arktinen mantere, missä on pääkallokeli ja hyytävä viima paiskoo marraskettä.

Ennen kuin sielu puutuu tarjoaa teatteria vain katsomosta seuranneelle kulissien takaisia näkökulmia draaman syntyyn tavalla, josta välittyy kirjailijan laaja ja omakohtainen tuntemus aiheesta. Kirjan hillityn tyylikkään kannen sisällä kerrotaan Kallion tehneen työtä mm. teatterintutkijana, näyttelijänä ja ohjaajana.

Takaumia, murteita ja runollisia äkkijyrkänteitä

Takaumien kautta kerronta palaa tarinan ajan kannalta muistumiin jo tapahtuneesta, ikään kuin lapsuus olisi juuri nyt, preesensissä läsnä. Ja niin se tavallaan onkin. Kuten Rosa Liksom on kielellistänyt: menneisyys jatkuu, sitä ei voi muuttaa. Ennen kuin sielu puutuu -romaanin kerrontarakenne representoi menneisyyden ja nykyisyyden liittoa vaikuttavasti. Psyyken vanhemmat kerrostumat ovat ratkaisevasti mukana nykyhetkessä, jossa liha puhuu lihalle ja luu luulle nopeammin kuin ihminen käsittää. Naston kenties jo synnynnäisesti herkkä mieli on saanut lapsena haavoja, joiden myötä aikuinen persoonallisuus vaikuttaa epävarmalta, korostuneen empaattiselta ja mukautuvalta. Toisinaan kun pitäisi sanoa ei, Nasto hermostuu, pelästyy kuten lapsena; juuri kun tulisi nousta puolustamaan reviiriään kynsin ja hampain! Nasto kätkee välittömät reaktionsa, mikä kasvattaa hänen sisäänsä työssä ja arjessa tuhoisan syvää, ja pakahduttavan laajaa tunnerepertoaaria. Hän joutuu liiaksi ympäristönsä armoille, lamaantuu joskus hallitsemattomasti vaikeissa tilanteissa, tai toimii lyhytnäköisesti itseään vastaan. Sama Nasto on kuitenkin myös väkevästi haluava ja viimeiseen asti puurtava nainen, haavoineen päivineen.

Naston itsetuhoiselle käyttäytymiselle avautuu selittäviä tekijöitä lapsuudenkodista. Vanhemmilta välittyvät viestit ovat hyvin ristiriitaisia, koskaan ei voi tietää mitä tuleman pitää. Niinpä isän ja äidin ongelmista piirtyy Nastoon lähtemättömiä jälkiä. Yhtenä hetkenä vihastunut isä potkii voimakkaasti tuntevaa tyttöään. Toisena hetkenä sama isä on turvallinen, lempeä ja huomaavainen. Väkivaltainen isä, joka muinoin löi äidin kalloa seinään, kattaa joulupöydän aikuisen Naston suosikkiruuilla, graavisiikaa ja mustaa saaristolaisleipää unohtamatta. Äidiltäkin, joka on hiljainen ja vaalea kuin Helene Scherfbeckin maalaama nainen, löytyy kaappiluurankonsa. Miksi hän antoi uuden miehensä Ramin viedä niin paljon äidin ja tyttären yhteistä aikaa? Katselen ja kuuntelen isän touhua ja ajattelen, että niin se on, ihmisessä on puolia ja toisia puolia, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, meissä kaikissa. … Ja mitä tulee tehneeksi.

Lukemisen edetessä keskeisiksi henkilöhahmoiksi kasvavat Naston ja hänen rakastettunsa vanhemmat, joita vasten heidän aikuiset lapsensa peilautuvat. He puhuvat kotiseutujensa murteilla. Lapualta kotoisin oleva Naston isä puntaroi juttunsa pohojanmaalaisittain. Hänen äitinsä ei paljoa puhu. Rakastetun Mirjami-äiti taas vierittää sanomisiaan lounaismurteilla. Nasto kuuntelee sairaalavuoteen äärellä Mirjamia, joka sanoo pojalleen: Muistat siä senkih kerran ku olit polttannu sormes uunin reunah? Miä istuin pual yätä pumppaamas sihi polkupyöränpumpul viileää ilmaa, ku en jaksannu enäh puhaltaa!

Jotkut Kallion käyttämistä kielikuvista pyrkivät niin iholle, tai kiipeävät niin ylös, että ovat vaarassa lässähtää ja pudota. Esimerkiksi Naston lapsuudenkodin lähipelloille eksynyt, ja romaanin yhdeksi keskeiseksi symboliksi kasvava “neitokurki”, joka huutaa kuin päähenkilön kaipaus ennen menehtymistään. Harvinaista kyllä, neitokurki osuu kuin osuukin Naston hillittömyyttä hipovan kaipauksen kuvaksi, ja nousee vaikuttavasti esille.

Useissa kohdissa teksti representoi herkullisella tavalla aistillisuutta, joka velloo ihmiskontaktien alla. Romaanihenkilöt puhuvat ja vaikenevat kuten totuttu on, hyvin lähellä halua ja kuolemaa, mikä tuo sanotun ja sanomattoman välille korkeaa jännitettä. Mutta miten tämmöistä merta puhuu mikä päässä kuohuu. Ei kun istuu vaan, juo glögiä, tuntee itsensä kummalliseksi ja alkaa pelätä omia ajatuksiaan, niin se menee ja riskinä on että kohta rupeaa soimaan ääneen nahka kun ei siihen sovi sitten millään.

Äitiys, väkevä seksuaalisuus ja feminismi

Kallio käyttää myös sisäistä monologia kerrontatapana. Mielenkiintoinen esimerkki tästä löytyy kohtauksesta, jossa Nasto eläytyy mielisairaalassa vierailevan, hiljaisen äitinsä nahkoihin. Hetkeksi koko huomion saa äidin näkökulma tapahtumiin, sellaisena kuin Nasto sen kuvittelee, mikä tuo romaanin kokonaisuuteen elämänmakuista polyfoniaa. Tämä tytärhän yrittää syödä minut ja onhan nyt äideilläkin muu elämä, katsokaa nyt miten se katsoo minua nälkäisenä, soittaa keskellä yötä ja sanoo, että hänellä on paha olla ja pyytää muistamaan asioita ja kun kysyn mitä asioita, sanoo, että sinähän sen tiedät. Vaatii, että minun olisi pitänyt puolustaa, mutta miten muka? En minä ole nähnyt tässä tapahtuvan kuin ihan tavallista elämää vaan. Onhan nyt kaikkien ihmisten… Tarkoitan, kaikkien naisten, tai. No. Kyllä minä nuorena vielä pää punaisena pauhasin, mutta miksikä se siitä tuli? Jos menee vaikka pahemmaksi. Ja minähän en voinut äitini kanssa mistään puhua.

Mielikuvitus ja seksuaalisuus ovat päähenkilölle valoa pimeän ajan keskellä, ehkä todellisuuspakoistakin paistetta. Naston useisiin suuntiin janoava halu on yltäkylläisen väkeväksi kuvattu. Seksuaalisuus tuo hänelle positiivista virtaa, joka pahimmillaan saattaa viedä mukanaan tekoihin, joista ei seuraa hyvää. Intensiivisimmillään seksuaalisuuden kuvaukset ovat Naston yhtyessä rakastettuunsa koko halunsa ja ahdistuksensa syvyydellä. Hänellä on eroottisuuteen saakka aistillinen ja ymmärtävä suhde kollegaansa. Rusennan kirjeen vatsaani vasten. Muistan Eevan vierelläni parvisängyn hämärässä ja hänen kiharansa vyörymässä tyynyä kasvoilleni. Näen hänen yöpaitansa läpi siintävät maailman kauneimmat rinnat, joita haluaisin hyväillä hiljaa, häntä ja itseäni rauhoittaen. Romaani ei todellakaan representoi naisen halua passiivisena, avioliittoa varten nukkuvana kotipesänä, vaan asettaa tilalle (bi)seksuaalisen ihmisen.

Rujoksi vastapooliksi kauniille fantasia- ja seksikuvauksille asettuvat tilanteet, joissa päähenkilö tahtomattaan joutuu, useammin henkisen ja harvemmin fyysisen, seksistisen käyttäytymisen kohteeksi. Sohjoisilla kaduillakaan Nasto ei saa kulkea ruumiissaan niin, että olisi turvassa ahdistelulta, ja siinä maailmassa hänen on naisena kamppailtava. Ennen kuin sielu puutuu -romaanin vertailukohdaksi asetan Veronica Pimenoffin romaanin Maa ilman vettä. Molempien naiskuvat ovat väkeviä, eroja tietysti löytyy. Kallion proosa on draamallista, eikä kaihda lyyrisyyttä. Pimenoffin proosa puree järkiperäisemmin ja kyynisestikin länsimaista ihmistä. Molemmat kirjoittavat naisnäkökulmista vaikeita aiheita kaihtamatta, kutsutaan sitä feministiseksi tai ei.

Marraskuusta kevääseen

Nasto vajoaa yhä sekavammaksi ja synkemmäksi, vaikka “sinä” rakastaa häntä vakaasti, ja vaikka hän saa nukkua Eevan vieressä kauheimmat yönsä silloin, kun rakastettu on toisessa kaupungissa. Mieleen pesineet traumaattiset kokemukset aiheuttavat sisäistä kipua: Lapsuuden pistävä paarman surina ilmestyy korviin, epävarmaa näyttelijää herjaava Keisari lavan reunalle, ja riittämättömyyden tunne puuduttaa sielun. Ahdistuksensa keskellä Nasto ajautuu tekoon, joka sysää likaisuuden tunteen pakkomielteiseksi itseinhoksi. Hänet noudetaan asunnoltaan mielisairaalaan iho ilkeillä viilloilla.

Tragikomiikkaa irtoaa kohtauksesta, jossa psykiatri-lääkäri hermona mustasukkaisen miehensä puhelinsoittelusta syyllistyy monta kertaa peräkkäin silmiinpistävään epäloogisuuteen, kun yrittää pitää kiinni lääkärinvalkoisesta vakavuudestaan.

Ennen kuin sielu puutuu -romaanista lukemani näkemys ihmisestä on uskottava. Henkilöiden väliset suhteet kuvautuvat ristiriitaisiksi, helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja ei löydy. Juonen kulku sisältää monia yllättäviä käänteitä. Dialogiosuudet kulkevat sujuvasti, ja murteiden käyttö tuo niihin oman tunnelmansa. Lyyriset vyöryt vaikuttavat, vaikka proosallisimpina lukutuokioina romaanin runollisimmat osuudet saattavat aiheuttaa pientä ähkyä. Helena Kallion esikoinen onnistuu koskettelemaan inhimillisyyden äärikolkkia. Se avaa mielenkiintoisen tilaisuuden kurkistaa fiktion kautta teatterimaailmaan. Minua jäi askarruttamaan varsin nopea siirtymä mielisairaalasta avoimeen loppuun, jossa rakkaus asettuu kuolemaa vastaan, ja toivo herää keväisen luonnon kainalossa. Lieneekö tullut kiire toimittaa kirja pakettiin? Pidin lukemastani, olisin halunnut tätä lisää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto