Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

12 ja suomalainen runous

Laura Kurki, 24.5.2016
Henriikka Tavi (toim.): Kolmetoista (13/12) 135 s., Poesia 2015

Runokokoelmillaan Esim. Esa (2007) ja Toivo (2011) palkintoja kahminut runoilija Henriikka Tavi ryhtyi suunnattomaan urakkaan vuonna 2012: koko vuoden (ja vähän pidempäänkin) jatkunut runoprojekti 12 pyrki tuottamaan tusinan verran runoteoksia vuodessa, yhden joka kuulle. Väitöskirjan osana toimivan projektin etenemistä pystyi seuraamaan Tavin blogissa ja useat kirjabloggaajat pyrkivät dokumentoimaan myös omaa lukuprosessiaan.

Lukija saa katsauksen kirjoittamisen, toimittamisen ja kustantamisen prosesseihin.

Nyt, muutaman vuoden vitkuttelun jälkeen, on syntynyt viimeinen kannanotto, projektin purkuyritys, Kolmetoista. Teos kattaa 12 esseetä (tässä vaiheessa jo varsin tuttu luku), jotka käsittelevät sekä alkuperäistä projektia että sen ominaisuuksia, mutta raapaisevat myös pintaa suomalaisen runouden ja sen kustantamisen tilasta. Kokoelmassa lukija saa katsauksen kirjoittamisen, toimittamisen ja kustantamisen prosesseihin niin projektin kulkua seuranneiden kuin siihen osallistuneidenkin silmien kautta.

Epäonnistumista ruotimassa

Käsitteellisen 12-projektin lähtökohtana toimivat Tavin laskelmat runoilijalta vaaditusta työmäärästä, jotta tämä ylittäisi Suomen köyhyysrajan. 12 haastoi myös kirjoittajansa: miten kirjoittaa tusina julkaisukelpoista kirjaa vuoden aikana? Kolmessatoista vastaus annetaan jo ensimmäisten sivujen aikana: Ei mitenkään. Kuten Kristian Blomberg kuitenkin toteaa esseessään Kolmetoista ja ensimmäinen, epäonnistuminen projektissa on kokonaisuuden kannalta mielenkiintoisempi tulos (s. 23). Epäonnistuminen ja ongelmat kertovat enemmän kuin mutkaton toteutus, joka nostaisi Tavin yli-inhimillisen runoilijan asemaan kertomatta meille prosessista mitään.

Epäonnistuminen ja ongelmat kertovat enemmän kuin mutkaton toteutus.

Blombergin teoksen avaava teksti tarjoaakin oivaltavimman kritiikin 12-projektia kohtaan sekä mielenkiintoisimmat pohdinnat Tavin runokokoelmien parametreista. Jälkiviisauden vallassa Blomberg nostaa esiin kysymyksiä kielteisen kustannuspäätöksen mahdollisuudesta (s. 12) sekä runoilijan aktiivisemmasta asemasta teostensa myynnissä (s. 15). Hän napauttaakin suoraan, että ”Henriikka Tavin ihmiskokeessa suhde toimeentuloon jäi abstraktille tasolle.” (s. 17) Apuraha ja valmis kustannussopimus keventävät tietenkin kenen tahansa kirjoittajan taakkaa ja lieventävät toimeentulon merkitystä projektin edetessä.

Onko tämä suomea ollenkaan?

Kokoelman kielenkäyttö on ajoittain keinotekoista: onko englannin vaikutus suomen kieleen niin suuri, että täytyy sanoa olevansa suorastaan ”fasinoitunut” (s. 122) (englannin sanasta ”fascinated”) – eikö voisi puhua kiehtovasta? Onko paikoitellen hermostuttavan korkealentoinen kieli tarpeen runoutta käsittelevässä esseekokoelmassa? Ehkäpä. Innostavuuden ja helppolukuisuuden se vaikuttaa kuitenkin riskeeraavan.

Kolmetoista-teoksen tekstit vaihtelevat formaatiltaan: tavanomaisten esseiden lisäksi kokoelmaan sisältyy myös vuoropuhelua chatti-muodossa, listamaisia otteita 12-blogista, sekä runometodin. Nämä muodon vaihtelut antavatkin lukijalle suuresti kaivatun hengähdystauon korkealentoisempien tuumintojen keskellä.

Tympääntyneisyydestä auringonpaisteeseen

Tavin itsensä kirjoittama Minkälaiset fiilikset sinulle jäi? henkii jonkin tasoista mielenkiinnottomuutta sekä surkuttelua. Mielenkiinnottomuus tuntuu olevankin kirjoittajan itsensä lopullinen asenne projektiinsa. Tympääntyneisyys ja oman julkisen kuvan väheksyntä ovatkin luettavissa päällimmäisinä tunteina: ”Kyllästyneisyys vain kasvoi vuoden 2012 mittaan, kunnes vuoden päätyttyä huomasin raivostuvani joka kerta, kun joku tarjosi Henriikka Taville mahdollisuutta tehdä sitä tai tätä.” (s. 52)

Mielenkiinnottomuus tuntuu olevankin kirjoittajan itsensä lopullinen asenne projektiinsa.

Positiivisempana näyttäytyy esimerkiksi Sinikka Vuolan essee Lokakuu. Rakkausrunokokoelma. 27:n runon kokonaisuus. Raikkaan nopea katsaus mahdolliseen rakenteeseen, jonka toimittaja voi teokselle asettaa, antaa konkreettisen esimerkin runoteoksen työstämisestä. Kokoelman toimivimmat tekstit ovatkin ikkunoita, jotka takaavat vilkaisun 12-projektiin eri näkövinkkeleistä ilman jargonilla jaarittelua. Tähän joukkoon kuuluvat myös Pauliina Haasjoen teosta yleisemmällä tasolla ruotiva Maaliskuu sekä Penjami Lehdon lukijan ja bloggaajan näkökulmasta kirjoitettu Lukeminen ja aika. Myös ohjaaja Lija Fischerin Esityssarja 12 maalaa hektisen, mutta aurinkoisen, kuvan esitystaiteen rajoitteista 12-projektin kautta. Teksti valaiseekin osuvasti projektiin kuuluneen esityssarjan haasteita materiaalin ollessa usein myöhässä ja harjoittelun ollessa minimaalista.

Kokoelman pohdinnat tekstin laadusta, merkityksellisyydestä ja korkealaatuisuudesta nuijivat varsin vikkelään oman sisäisen kirjoittajani lattian tasalle. Kritiikin ja lukijan aseman analysointi taasen sai sisäisen kriitikkoni epäilemään tulkintojaan. Myös lukijan ymmärrys kyseenalaistetaan esseissä: Lehdon essee sysää vastuun lukijan harteille, jos teksti ei tälle avaudu (s. 126). Ehkäpä en avautunutkaan tälle kokoelmalle aivan tarpeeksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto