Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ritariajan romuluinen kauhuklassikko

Markku Soikkeli, 2.3.2015
Horace Walpole: Otranton linna 188 s., Faros 2014 Kääntäjä(t): Päivi Mehtonen ja Jyrki Siukonen

”Maailma on tragedia tunteikkaalle ihmiselle, mutta komedia ajattelijalle”, totesi kirjailija Horace Walpole. Hän ei ollut välttämättä ensimmäinen, jonka nimiin tämä oivallus on laitettu, mutta sattuvasti se kuvaa Walpolen klassikkoromaania Otranton linna (1764). Sentimentaalisen tragedian ja absurdin komedian sävyt vaihtelevat romaanissa niin nopeasti, että lukijan luonteesta riippuu miten huvittunut tai ärsyyntynyt hän on kulloisestakin kohtauksesta. Tai jopa viehättyneen kauhistunut.

Otranton linna on niitä ikivanhoja teoksia, jotka hämmästyttävät nykypäivän lukijaa modernilta tuntuvalla ironiallaan kirjallista perinnettä kohtaan. Kuuluisa on romaanin aloittava kohtaus, jossa juoni ja hääjuhla keskeytetään ällistyttävällä väliintulolla: sulhanen murskautuu taivaalta tipahtavan jättiläiskypärän alle.

Tällaisen aloituksen jälkeen Otranton linnaan suhtautuu kuin Monty Python -elokuvaan, jossa jäljitellään vakavalla naamalla historiallisen yleviä kohtauksia. Walpolen teos on kuitenkin huoliteltu pastissi verrattuna tv-aikakauden älykköhuumoriin. Monet romaanin ironisista kommenteista menevät ohitse meidän aikamme lukijalta, jolle goottilainen kauhu on tutumpaa visuaalisesta kuin kirjallisesta mediasta.

Romaani ei pelkästään huvittanut aikalaisiaan, vaan se oli poikkeuksellinen menestys myös kauhufiktiona.

Aikalaiskommenttien mukaan romaani ei pelkästään huvittanut lukijoita, vaan se oli poikkeuksellinen menestys myös kauhufiktiona. Kirjaa pidetäänkin maailman ensimmäisenä goottilaisena kauhuromaanina, mutta mikään ahmaistava lukuromaani se ei tosiaankaan ole. Kirjailija H. P. Lovecraftin esittämä määritelmä (vuodelta 1927) on yhtä ajaton kuin osuva: Otranton tarina on pitkäveteinen, keinotekoinen ja melodramaattinen, ja sen tyyli on niin teennäisen reipas, että ”hienovarainen elävyys ei millään tavalla edistä aidon kauhutunnelman syntyä.” (suom. Juri Nummelin)

Kauhun arkkitehtuuri

Otranton linnan maine johtuu ilmeisesti romaanin lukijamenestyksestä eikä kypsytellystä tyylitajusta. Siihen nähden, että kirja leikittelee goottilaisen kauhun aineksilla ja prologissa väittää perustuvansa italialaiseen käsikirjoitukseen, teoksen voisi kuvitella pikemminkin lajityyppinsä sulkevaksi romaaniksi.

Juoni on tavattoman yksinkertainen, mutta henkilöhahmoissa on juuri sopivasti melodramaattista ristivetoa. Lukija tunnistaa nopeasti millaisesta murhenäytelmästä on kysymys. Menetettyään poikansa linnan tyrannimainen isäntä, Manfred, päättää ottaa morsiamen itselleen uudeksi vaimoksi. Mutta Manfred ei ole mikään hirviöhahmo. Kertoja kuvailee häntä suorastaan lempeästi:

”Manfred ei ollut niitä raakoja tyranneja, joiden väkivalta oli umpimähkäistä ja aiheetonta. Hänen kohtalonsa käänteet olivat tuoneet karheutta luonteeseen, joka oli pohjimmiltaan inhimillinen; hänen hyveensä olivat aina valmiit toimeen, kunhan kiivaus ei hämärtänyt järkeä.” (s 38)

Manfred on oikeastaan samanlainen kaksijakoinen hahmo kuin hänen linnansa, kirjan varsinainen päähenkilö. Otranton linnan salakäytävät ja ansaluukut tarjoavat lyhyelle tarinalle loputtomiin pieniä sivupolkuja, joissa päähenkilöt ottavat mittaa toisistaan. Maanalaisiin käytäviin paennut morsian, Isabella, kohtaa pian hyväluontoisen metsänvartijan. Moraalisen loppuratkaisun voi lukija arvata, niin kuin on tarkoituskin. Yliluonnolliset tapahtumat kuitenkin keskeyttävät juonen tuon tuostakin ja muistuttavat siitä, että toimeliaat henkilöhahmot kamppailevat maailman arvaamattomuutta vastaan.

Keskeinen osa kauhun tunnelmaa onkin tietoisuus siitä, että ritariuden aikakausi on kadonnut ja se ikään kuin romahtaa jättiläismäisinä haarniskan palasina osaksi tarinan maisemaa. Otranton linnan loppusanoissa tutkija Janne Tunturi huomauttaakin, että kirjan sävy on tietyllä tavoin antikvariaattisen ylevä: linnan isäntä rakastaa enemmän taivaalta tipahtanutta kypärää kuin poikaansa.

Kirjailija Lovecraft toteaa niin ikään kommentaarissaan (Yliluonnollinen kauhu, 1927/2013), että Walpolen tolkuttomasta tarinasta siivilöityi 1700-luvun kirjallisuuteen ”uusi dramaattinen tarpeisto”, goottilainen linna loputtomine yksityiskohtineen. Kauhun arkkitehtuuri oli syntynyt. Samoilla synkeästi narisevilla yksityiskohdilla meitä säikytellään edelleen kummitusjunissa ja kauhufilmeissä.

Kaksi linnaa: Otranto ja Udolpho

Viime julkaisuvuoden kummallisuuksiin kuului se, että kaksi kauhukirjallisuuden klassikkoa ilmestyi eri kustantamoilta, ilmeisesti jopa toisistaan tietämättä. Tamperelaisten suomentaman ja turkulaisten julkaiseman Otranton lisäksi ilmestyi turkulais-tamperelaisen Savukeitaan julkaisema Udolpho, Ann Radcliffen järkälemäinen kauhuromaani vuodelta 1794.

Spekulatiivisen fiktion sisällä tuntuu koittaneen kirjallisen sivistyksen renessanssi.

Radcliffen teoksessa liikutaan samanlaisessa tyrannian ilmapiirissä ja kauhun arkkitehtuurissa kuin Walpolen teoksessa, mutta ilman suureellisia yliluonnollisia väliintuloja. Radcliffellä uhka on psykologisoidumpaa, lähempänä kartanotarinoiden dekkarimaisia mysteerejä. Udolphossa linnanisäntä Montoni lukitsee vaimonsa tornihuoneeseen, jotta tämä ei yrittäisi itsemurhaa ja koska pitää tätä syyllisenä itseensä kohdistuneeseen murhayritykseen. Montoni on Manfredin tavoin kykenemätön tuntemaan sääliä tai katumusta, mutta pystyy silti häpeämään ”suopeita tunteitaan” ja on altis taipumaan aneluille vaimonsa vapauttamisesta. Kirjan päähenkilönä on toimelias ja hyväsydäminen Emily, jonka kautta lukijalle välitetään sekä linnan aavistuksenomaiset kauhut että kamppailu tyrannimaista patriarkaattia vastaan.

Siinä missä Walpolen Otranto puhkuu uhkakuvia ja paisuttelee tapahtumia, Radcliffen kerronta pelaa pienillä vihjeillä ja tunnelman rakentelulla.  Walpole pelaa ulkoisen uhkan (”terror”) herättämällä kauhulla, kun taas Radcliffe luottaa siihen, että päähenkilön sisäinen ahdistus (”horror”) välittyy linnan ja maisemien kuvauksessa. Kyse ei ole pelkästään kirjallisesta kekseliäisyydestä, vaan uudentyyppisen ihmiskuvan kriittisestä käsittelystä: naisten asema 1700-luvun yhteiskunnassa oli yläluokan keskuudessakin lähellä kauhufiktiota.

Jälleen osuvana voi pitää Lovecraftin kauhuesseessään esittämää luonnehdintaa Radcliffen paikasta goottilaisen kirjallisuuden perinteessä: visualisoiva mielikuvitus ja ”näyttämönasettelu” on perustellumpaa ja romaanimaisempaa Radcliffella kuin muilla aikalaisilla. Radcliffen romaanin käännös pitää kiinni kirjailijan pitkistä virkkeistä siinä missä Walpolen kääntäjäpari on rytmittänyt kerrontaa lyhyemmiksi lauseiksi ja moderniin kappalejakoon.

Näin Radcliffen goottilainen koristekieli soi suomeksi: ”Emily oli naulinnut katseensa linnaan, ja vähitellen valo kuoli sen seinistä jättäen jälkeensä vain alakuloisen violetin sävyn, joka yhä vain syveni, kun ohut usva hiipi ylös vuorenrinteitä, vaikka korkealla kohoavat muurinsakarat olivatkin vielä kärjistään hehkun heleyttämiä.” (Suom. Ville-Juhani Sutinen)

Hämmästyttävintä näissä romaaneissa on se, että unohdetuiksi uskottuja klassikoita on äkisti saatavilla kauniilla, selkeytetyllä suomenkielellä. Spekulatiivisen fiktion sisällä tuntuu koittaneen kirjallisen sivistyksen renessanssi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto