Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Todellisuus neuroosina, identiteetti taakkana

Putte Wilhelmsson, 13.4.2011
Igor Štiks: Elian tuoli 320 s., Mansarda 2010 Kääntäjä(t): Kari Klemelä

Kun vanhaa valtaa kumottiin Romaniassa ja kumouksen tiimellyksessä Timisoaran joukkohaudat paljastuivat mediaa varten rakennetuksi lavasteeksi, ranskalainen sosiologi ja esseisti Jean Baudrillard julkaisi sarkastisimman kirjansa Lopun illuusio (1992).

”Tiedonvälitys on tehnyt kaikesta uskottavaa, toisin sanoen epävarmaa”, Baudrillard sanaili: ”Uskottavuusperiaate on ottanut totuusperiaatteen paikan. Se on tiedonvälityksen todellinen periaate. Tämä epävarmuus on kuin virus, joka vaikuttaa tai oikeastaan saastuttaa kaiken historian, kaikki nykytapahtumat ja kaikki kuvat.”

Toisin sanoen tiedotusvälineissä maailma esitetään tavalla, joka vaikeuttaa reaalisen ja virtuaalisen erottelua. Mediasimulaation aavemainen nykyisyys saa kuvien ”takana” olevan nykyisyyden vaikuttamaan hetkelliseltä ja vaikeasti tavoitettavalta. Neuroosin seuraus ei kuitenkaan ole se, että yhä useampi kääntäisi selkänsä realiteeteille ja uppoutuisi kuvitelmaan.

Pikemminkin todelliselle kumarretaan syvään kuin mille tahansa muulle palvonnan kohteelle, joka – kuten kaikki jumaluudet – määritellään lähinnä tavoittamattoman kautta, via negativa. Ikuista on se, mikä ei ole juuri nyt, todellista on se, mikä ei juuri nyt ole nähtävissä.

Kukaan ei ole pitkään aikaan kuvannut tätä neuroosia yhtä tarkasti kuin Sarajavosta Pariisin ja Chicagon kautta Edinburghiin päätynyt mutta yhä äidinkielellään kroatiaksi kirjoittava Igor Štiks. Tosin tarkkuus voi johtua tahattomuudesta.

Eksistentiaalinen paatos, löydetyt kirjeet, jälkeen jääneet käsikirjoitukset ja viittaukset kirjallisuuden klassikoihin ovat käteviä keinoja nykypäivän ilmiöiden torjumiseen, tutkailuun ne voivat sopia huonommin. Tässä mielessä Elian tuolin ensi sivuilta lähtien ilmaistu huoli yksityiskohdista ja niiden riittävyydestä, valheesta, petoksesta ja huijauksesta sekä lopulta kuolemasta, kun luja kamara katoaa jalkojen alta, ei kerro vain romaanin päähenkilön todellisuus-fetisismistä. Ne ovat myös esimerkkejä esteetikon vetäytymisestä kokoelmansa pariin.

Romaanin aluksi pitkään kadoksissa ollut kirje saa Richard Richterin suunniltaan. Edesmenneen äidin tunnustuksen mukaan hän ei ehkä olekaan sitä mitä luuli olevansa, mutta oikean isän etsintä Sarajevosta –  tai ”uusi syntymä” – ei johda syvempään selkeyteen vaan identiteetin lopulliseen murentumiseen. Sen mahdottomuuteen.

Eurooppalaista identiteettiä kohottamassa ja kaatamassa

Romaani on ristiriitojen kenttä, eikä Štikskään lähde kaatamaan itsetietoista eurooppalaista identiteettiä ilman, että ensin vähän kohottaa sitä. Richerin matkan lohdutonta tahtia lyövät muiden muassa Sofokles, Shakespeare, Lawrence Durrell ja Albert Camus. Ratkaisu tuo mieleen naapurimaa Albaniasta kotoisin olevan Ismail Kadaren. Tosin tunnetuimmassa teoksessa Särkynyt huhtikuu (1978) Kadare ei pudotellut nimiä, vaan tyytyi pönkittämään romaanin kansallista kulttuuri-statusta hieman yleisemmillä viittauksilla tragedia-muodon kreikkalaisiin alkulähteisiin.

Nähtävästi Igor Štiks on halunnut kirjoittaa suuren eurooppalaisen romaanin.

Kadaren ironiassa, jos hänellä sellaista on, kohtalon toteuttaminen on seurausta perinteen ja modernin välitilasta, jossa mitään muutakaan oikeudenmukaisuuden ja velvollisuuden määritelmä ei enää tai vielä ole. Štiksin ironiassa, jos hänellä sellaista on, kohtalon toteuttaminen on kytköksissä Richterin harhakuvaan, että hänellä olisi sellainen. Tässä mielessä hamartian seuraus ei ole rangaistus vaan oivallus: kaikki lopuksi menetetty oli harhaa jostakin, jota hänellä ei aluksi ollutkaan.

Muutoin entinen Jugoslavia on tietysti oivallinen paikka tarkastella kielten, kansallisuuksien, uskontojen ja tapahtumahistorian yhteyttä siihen, mitä itse kukin haluaa kokea juurikseen. Richterin matkan suunta, joka kulkee pettymyksistä ja kärsimyksistä tyhjyyteen, ei silti tule suurena yllätyksenä.

Eheytetyn minän tilalla on kasvava taakka, paluun mahdollisuutta ei ole, eikä edessä mitään uutta päämäärää. On vain ajaton, loputon, itseyteen vangittu vaellus, joka suomalaiselle lukijalle lienee entuudestaan tuttu Kjell Westön, Markku Pääskysen tai Joel Haahtelan uusvanhoista modernismin muunnelmista.

Nähtävästi Igor Štiks onkin halunnut kirjoittaa suuren eurooppalaisen romaanin, jollaisia ei enää ole, tai ei ehkä ole koskaan ollut. Onko Elian tuolin rivien välissä jokin reaalisen tavoin pakeneva symbolinen merkitys, jollaisia varsinkin kirjallisuusarvosteluissa on mahdoton avata, vai pelkkä estetiikastaan lumoutuneen kirjailijan porsaanreikä? Mistäpä sen voisi tietää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto