Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pietarin lähiönuorison nykypäivääkö?

Sari Leukkunen, 19.10.2004
Irina Denežkina: Anna Mulle! (Dai mne! Song for Lovers) s., WSOY 2004 Kääntäjä(t): Anton Nikkilä

Anna mulle! on matkakirja tai opas sille, joka haluaa välttää eremitaasit ja kurkkia venäläisten lähiönuorten todellisuuteen. Sitä kannattaa kuitenkin lukea varoen ja sulatellen, sillä se sisältää ansoja Venäjän todellisuutta tuntemattomalle.

Odotin monin ennakkoaavistuksin, mitä Venäjältä tulee, kun sieltä kerrankin päästään Suomen julkaisukynnyksen yli. En erehtynyt.

Anna mulle! on valittu varman päälle. Kirja on bestseller sekä Venäjällä että Euroopassa. Aineksina on lapsia ja nuoria elämän laitapoluilta etsimässä itseään seksuaalikokemuksien avulla. Irina Denežkina kuvaa lasten välisiä seksuaalisuhteita, tunteetonta ja väkivaltaista elämää ja nuorten kyvyttömyyttä löytää tarkoitus elämälleen.

Tarinat ovat lyhyitä novelleja, helppolukuisia ja iskeviäkin. Venäläinen mystiikka loistaa poissaolollaan, novellit on viimeiseen saakka länsimaalaisittain kirjoitettuja. Miljöö on lähiö Pietarissa, mutta se voisi hyvin juonensa puolesta sijaita missä päin maailmaa hyvänsä. Monet kertomukset pyörivät venäläisen nettiyhteiskunnan ympärillä, mikä ei perusolemukseltaan poikkea länsimaisesta mitenkään.

Aiheeni ei ole käännöspolitiikka, mutta silti jaksan ihmetellä, miksi Suomessa pääsevät julkisuuteen aina vain bestsellerit. Ei sillä, että puuduttavat kolhoosikuvaukset enää kiinnostaisivat, mutta lukijoita olisi varmasti muullekin kirjallisuudelle. Eikä Denežkina toki huono kirjoittaja ole – päinvastoin – joskus vain haluttaisi lukea vähän toisella tavoin pureskeltua tekstiä.

Missä on yhteiskunnallinen tausta?

Denežkinan tekstissä lapset pitävät toistensa hakkaamista ja pahoinpitelyä itsestäänselvänä. Ilmiön yhteiskunnallinen tausta jää epäselväksi, mikä johtaa monin kohdin lukijan alentavan tirkistelyn ja mässäilyn ähkyyn.

Tausta olisi tarpeen esimerkiksi novellissa ”Vasja”. Poikaa pahoinpidellään kotona ja koulussa koko ajan, ja kirjailija käyttää jatkuvaa hakkaamista tyylikeinona. Novellin lukeminen kuvottaa lukijaa. Tyylikeinon ymmärtää paremmin tiedostaessaan, että Venäjällä ei ole Suomen tasoista lastensuojelua. Maassa elää tuhansia vasjoja, jotka kokevat samaa kuin Denezkinan säälittävä sankari.

”Valerotska” kertoo lapsista kesäleirillä. Kolmetoistavuotiaiden poikien rankinglistan muotoutumislaki on samaa lajia kuin Suomessakin, mutta kuvaus seksistä lasten välillä saa lukijan nikottelemaan. Kirja näyttää havainnollisesti, millaisena lapset omaksuvat aikuisiviihdettä tai mainoksia. Opettavaista luettavaa niille, jotka eivät ohjaa lastensa mediakokemuksia?

Olisin halunnut mukaan näkökulman esimerkiksi Tsetseniaan. Sitä kirjailija sivuaa ohimennen, mutta lukija saa vain kovalla työllä rivien välistä selville, millaisina asevelvolliset palaavat Tsetseniasta kotiin: Kirjassa nuori mies kertoo tapetuista kavereistaan ja elää henkisesti toinen jalka sodassa. Tapetuille Tsetsenian siviileille ei liikene myötätunnon häivääkään.

Toisaalta Denežkinaa ymmärtää kyllä. Hän kirjoittaa nuorista nuorille nuorten kielellä eikä selittele turhia. Sosialistisen realismin aika on kaukana takana päin. Hän kirjoitti alunperin novellinsa nettiin, jossa ne menestyivät niin hyvin, että ne päätettiin julkaista kirjana. Nettikirjallisuus on tyypillisesti dialogia, johon eivät sovi selitykset.

Tytöillä liian perinteinen rooli

Denežkinan tytöillä menee näennäisesti hyvin. He liikkuvat kaduilla ja kouluissa, leireillä, baareissa ja yökerhoissa suvereenisti kokijoina ja voittajina. Joku pääsee yliopistoon lukematta sivuakaan. Toinen saa jalkojensa juureen miehen toisensa jälkeen ja syö tuhannen dollarin illallisia päivittäin.

Mistä tullaankin itse asiaan eli siihen, että tytöt ovat sukupuolirooleissaan nolostuttavan perinteisiä. He eivät ole aktiivisia toimijoita kuten pojat vaan harrastavat poikiin liittyvää hengailua. Tätä on esimerkiksi laittautuminen seksikkäiksi poikia varten ja näytillä kuljeskeleminen. Mikäli strategia epäonnistuuu ja kutsu johonkin illanviettoon jää tulematta, he istuvat ikkunalaudalla ja suunnittelevat hyppäämistä sieltä alas.

Mitään naistiedostamista tai naisten keskinäistä solidaarisuutta ei ole. Tytöt seurustelevat keskenäänkin vain silloin, kun pojilta ei liikene heille aikaa. Ystävät valitaan sen mukaan, etteivät miesintressit häiriinny.

Pojat taas ovat muusikoita, opiskelijoita, ekonomisteja, entisiä asevelvollisia tai koululaisia ja tappelijoita. Heille on yhteistä, että he tekevät jännittäviä asioita ja ovat ihailun kohteita – soittavat bassoa, rumpuja, laulavat, tekevät rahaa työssä, tappelevat. Pojat ovat solidaarisempia toisilleen kuin tytöt. Ennen kaikkea heidät esitetään aina tyttöjen kiinnostuksen kohteena.

Novellien henkilöitä kuvataan vain lyhythetkisesti. He tuntevat surua, iloa, yksinäisyyttä ja ahdistusta mutta eivät kehity mitenkään. Tällaisena Denežkinan ihmiskuvauksen skaala jää valitettavan suppeaksi.

Denežkina on hyvä kirjoittaja

Ainakin esikoisromaanillaan Denežkina hakkaa monet muut Venäjältä tulleet bestselleristit, hän on kielellisesti lahjakas. Hän tuntee selvästi novellien rakennelait ja osaa rakentaa novellit kuten kuuluu. Hän kirjoittaa näennäisen yksinkertaista puhekieltä, joka latautuu täyteen merkitystä ja tunnelmaa.

Monesti hän onnistuu siinä, mikä on vaikeaa – puhumaan rivien välissä. Niinpä hän on parhaimmillaan kuvatessaan ensirakkauden herkkiä tuntoja niminovellissa ”Anna mulle!” Tässä sinänsä lyhytjännitteisessä ja irrallisessa novellissa tunnelma tihenee loppua kohden. Lukijan mieleen tulee epämääräisiä omia nuoruudenmuistoja ja haikeita ensirakkauden tuntoja. Kertojan ääni on karu ja välistä karkeakin, mutta sitä siivittää ironia ja lopun yllätys.

Denežkinan kirjalla on arvonsa, vaikka tyttö-tapaa-pojan –sisältöinen kirja ei aiheensa tuoreudella hurmaa. Denežkinan kirjaa lukiessa pääsee sisään nettisukupolven todellisuuteen. Samalla voi mietiskellä venäläisen kirjallisuuskeskustelun olemusta – maassa pohdittiin kirjan johdosta esimerkiksi sitä, onko sen välittämä maailmankuva todenmukainen tai onko kirja kirjallisuutta lainkaan, koska se on kirjoitettu puhekielellä?

Suomentaja Anton Nikkilä on tavoittanut kadehdittavan hyvin katukielen rytmin suomenkieliseen versioon. Hänen käsissään teksti elää. Itse Irina Denežkina (s. 1981), on lupaava kirjoittaja, jossa on aineksia moneen. Mielenkiinnolla seuraan, mitä teemoja ja miten hän jatkossa käsittelee.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto